Voitokas tieni voimattomuudesta vertaisaktivistiksi

, , Kommentointi suljettu.

Kuvaaja: huurre

Kuvaaja: huurre

En käy hirveän tarkasti tässä omaa taustaani läpi. Jos haluat tietää enemmän tai tarkemmin, ota yhteys minuun. Sen verran kuitenkin kerron, että saan luotua pohjan tälle kertomukselle. Ennen vuotta 2008, josta oma voimaantumiseni alkoi, olin vaikeasti masentunut ja ahdistunut elämään tyytymätön Asperger-diagnosoitu yksilö. Opiskelut eivät sujuneet, poissaoloja tuli jatkuvasti eikä ihmiskontakteja ollut yhden ainutta. Mukaan mahtui myös satunnaisia sairauslomia, yrityksiä opiskella ja elämän pirstaloitumisia. Lähdin pari vuotta sitten sukupuolenkorjausprosessiin, josta seurasi monia suuria elämänmuutoksia – myönteisiä toki, mutta stressaavia kaikesta huolimatta. Vuoden 2008 alusta pääsin määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, jotta saisin kuntoutua kaikessa rauhassa. Minulla oli psyykkisten ongelmieni suhteen paljolti onnea matkassa, sillä olin löytänyt itselleni hyvän lääkärin ja terapeutin, jotka parhaansa mukaan kuuntelivat, yrittivät ymmärtää ja auttaa ongelmissani.

Tämän kuluneen vuoden 2008 aikana on kuitenkin tapahtunut isoja asioita niin kuntoutumisen kuin oman kehitykseni ja voimaantumiseni kannalta, kun masennus ja ahdistuneisuus ovat hellittäneet otettaan ja olen alkanut voida paremmin. Olen ollut aina hyvin empaattinen sekä aktivistihenkinen, mutta aatteet jäivät ajatuksen tasolle. Järkeilin, ettei yksi ihminen voi mitään tehdä. En luottanut itseeni, kykyihini enkä etenkään jaksamiseeni. Erityisesti jaksamisen kanssa oli paljon vaikeuksia, koska elämän- ja arjenhallinnan ongelmat veivät valtavasti voimavaroja, kuten myös asioista stressaaminen ja murehtiminen. Kävipä helposti vielä niinkin, että huomaamattani kulutin omat voimavarani loppuun ja sen vuoksi olin henkisesti monta kertaa todella uuvuksissa ja rikki.

Oman aktivistitoimintani aloitin viime keväänä hyvin pienestä: ryhdyin ylläpitämään Asperger-vertaistukikanavaa IRC:ssä yhdessä kanavan perustajan kanssa omien voimieni mukaan. Käyttäessäni sanaa ”pienestä” en tahdo millään tapaa vähätellä kanavaa tai niitä tehtäviä, joita sen ylläpitoon liittyi. Tarkoitan sitä, että aloitin sellaisesta tehtävästä, jota sai tehdä kotona, oman tietokoneen ääressä silloin kun siltä tuntui. Työ tuntui minusta mielekkäältä, ja sain siitä hyvää palautetta. Aloin pohtia, riittäisivätköhän voimavarani muuhunkin. Harmittelin silloin, ettei Etelä-Karjalan alueella ollut lainkaan vertaistoimintaa, ja aloin varovasti hauduttelemaan ajatusta vertaistoiminnan aloittamisesta paikallisesti. Tuohon aikaan se tuntui aivan valtavalta ja mahdottomalta ja stressaavalta ajatukselta: pitäisi lähteä luomaan tyhjästä jotakin, eivätkä omat voimavarat kyllä oikein riittäisi. Tuntui siltä, että voimavaroja kyllä oli, mutta ne jakautuivat ympäriinsä hallitsemattomasti, enkä kyennyt keskittämään niitä mihinkään.

Loppukeväästä olin pohtinut myös tarkkaavaisuushäiriön eli ADD:n mahdollisuutta ja pyysin päästä tutkimuksiin. Imatralla oli samana vuonna aloittanut neuropsykologi, jonka luokse pääsin hyvinkin nopeasti. Oli aihetta tutkimuksiin, tutkimukset tehtiin ja todettiin Aspergerin syndrooman lisäksi ADD. Neuropsykologi suositteli tuolloin, että voisin hyötyä neuropsykiatrisesta valmennuksesta ja myös lääkitystä voitaisiin kokeilla varovaisesti. Oli kuitenkin tulossa kesä ja lomat, minkä vuoksi asiat lykkääntyivät. Minulla ei ollut oikein käsitystä siitä, millaisesta toiminnasta oli kyse, sillä en ollut siitä koskaan aikaisemmin kuullut, mutta netistä etsimäni tiedot ja kommentit kuulostivat todella hyviltä: valmennuksessa keskityttäisiin neurologisten poikkeavuuksien tuomien ongelmien ja haasteiden voittamiseen.

Alkusyksystä pääsin lopulta tähän neuropsykiatriseen valmennukseen kunnalliselle puolelle. Tulimme heti ensimmäisestä käynnistä lähtien hyvin toimeen, vaikka olin hyvin varautunut ja etäinen, kuten aina uusien ihmisten kanssa. Asiantuntijalle tämä ei kuitenkaan vaikuttanut tuottavan ongelmia. Valmennuksen tavoitteiksi otettiin mm. arjenhallinnan, elämänhallinnan ja elämäntyytyväisyyden lisääminen sekä keskittymiskyvyn parantaminen. Lisäksi tavoitteena oli voimavarojen ja potentiaalin löytyminen sekä niiden valjastaminen käyttöön. Toimimme pitkälti omien toiveideni ja oman jaksamiseni mukaan. Heti ensimmäisestä käynnistä jäi todella positiivinen kuva: kerrankin sellainen tukimuoto, jossa keskitytään arjen ja elämän ongelmien ja epäkohtien korjaamiseen käytännön tasolla eikä vain mietitä, mitä voisi tehdä. Pohdimme selviytymisstrategioita sekä apuvälineitä, ja otin niitä käyttöön pikkuhiljaa, jälleen oman jaksamiseni ja toiveideni mukaan.

Opin pieniä käytännön asioita, joiden avulla elämästä tulee helpompaa. Sain suunniteltua ja toteutettua arjen askareita niin, etteivät ne vieneet kohtuuttomasti voimavaroja vaan hoituivat omalla painollaan, jolloin niistä jääneet voimavarat sai käyttää toisaalle. Esimerkkinä aiemmasta tilanteesta voisi mainita erään kokonaisuudessaan neljä tuntia kestäneen kaupassakäynnin, josta suurin osa meni yleiseen lähtemisen vaikeuteen sekä siihen, kun jäin miettimään, mitä kaupasta tarvitsee ja mitä muuta on otettava huomioon. Lopulta kotiin päästyäni olin aivan väsyksissä, ja sitten olisi vielä täytynyt ryhtyä laittamaan ruokaa, kun mikään ei enää onnistu. Uusilla selviytymiskeinoilla arjenhallinta ja elämäntyytyväisyys karttuivat kuin vaivihkaa.

Tuolloin syksyllä myös lääkäri myöntyi toiveeseeni Concerta-lääkityksen kokeilusta, joka oli hiukan taistelun takana sekin, mutta lopulta lokakuun alussa aloitin lääkityksen. Samoihin aikoihin lopetin runsaasti voimavaroja kuluttaneen ihmissuhteen ja olin tämän neuropsykiatrisen valmennuksen aikana oppinut selviämään arjesta uupumatta. Olin hyvin hämmästynyt: yhtäkkiä tuntui siltä, että voimavaroja ja jaksamista riittäisi vaikka mihin. Aiempi ajatukseni voimavarojen hajautumisesta oli osoittautunut oikeaksi. Voimavaroja tosiaan oli niin valtavasti, etten olisi sitä itsestäni uskonut, ja nyt pystyin keskittämään ne mihin tahansa halusinkin. Tuona samaisena päivänä lääkityksen aloitettuani ilmoittauduin vapaaehtoiseksi marraskuussa järjestetyille Empowerment-päiville. Silloin hiukan vielä hirvitti omien voimavarojen ja oman osaamisen riittävyys, vaikka olinkin syksyn aikana kehittynyt valtavasti ja oppinut tuntemaan itseäni paremmin.

Muutaman viikon päästä ei enää pelottanut. Jäljellä oli vain positiivinen jännitys siitä, että pääsee kokeilemaan, mihin sitä oikein kykeneekään löytämilläni voimavaroilla. Kuten Empowerment-päiville tavalla tai toisella osallistuneet tietävät – ja ne jotka eivät tiedä – päivät olivat aivan valtava menestys. Olin hyvin varovainen vielä tuolloin, koska en tiennyt omia rajojani. Vastasin päivien blogin tekemisestä, tietotekniikan kanssa tulleista ongelmista sekä kansainvälisen vertaiskeskustelun toteuttamisesta IRC:ssä. Tajusin tuolloin oman potentiaalini: minulla olikin valtavasti tietoa ja osaamista, jota pääsin nyt ensimmäistä kertaa käyttämään johonkin oikeasti minulle merkittävään asiaan ja josta sain valtavasti myönteistä palautetta. Voisi sanoa, että koin voimaantuneeni ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka lähdin vain varovaisesti mukaan tekemään vapaaehtoistyötä. Hitaasti kasvanut itseluottamukseni nousi aivan uudelle tasolle. Tämä tapahtuma kokonaisuudessaan vahvisti käsitystäni, että se, mikä oli aikaisemmin vain tuntunut mielekkäältä, oli oikeastikin mielekästä ja sellaista, mitä haluan tehdä.

Voimaantuneena lähdin sitten toteuttamaan niitä asioita, joista olin aikaisemmin vain haaveillut. Aloitin mm. autismiaktivistitoimintaa (maailmanparannusta!) paikallisesti ruohonjuuritasolla, lähdin mukaan tekemään Puoltajaa sekä päätin järjestää vertaistoimintaa Etelä-Karjalaan ihan käytännössä. Tiivistettynä voisi sanoa, että aloin hyödyntää omaa osaamistani ja potentiaaliani sellaisella alueella, jonka koin palkitsevaksi, mielekkääksi ja tietysti voimaannuttavaksi. Voimaantuminen on itseään ruokkiva ilmiö – tai itseään voimaannuttava ilmiö, voisi kai sanoa. Positiivisten onnistumisten kokemusten myötä voimaantuu ja sen seurauksena tuntuu hyvältä lähteä tekemään lisää asioita, joissa kokee onnistuvansa ja joissa voimaantuu lisää. Nykyinen tilanteeni tuntui puoli vuotta sitten vain etäiseltä haaveelta, jollaista yhden ihmisen olisi mahdotonta lähteä toteuttamaan. Olen tehnyt edistyksen eteen töitä paljonkin, mutta nyt se kantaa hedelmää. Todella tyytyväinen olen nykyiseen elämäntilanteeseeni, josta käy kiittäminen niin itseäni kuin myös ystäviä, vertaistukea sekä sopivia, itselle räätälöityjä tuki- ja hoitokeinoja.