Vammaispoliittinen ohjelma – Hyvä elämä – Me itse

, , Kommentointi suljettu.

Vammaisten oikeuksista on ollut viime vuosina paljon puhetta ja 2000-luvulla järjestettiin Eduskuntatalon edessä jopa jokunen mielenosoitus liittyen vammaisten oikeuksiin. Nykyään on tapetilla myös esteettömyys ja vammaisten itsemääräämisoikeudet. Mielestäni on hyvä, että näistä asioista puhutaan ja vammaisuuteen liittyviä teemoja tuodaan parrasvaloihin niin kansan, kuin kansanedustajienkin keskusteluun.

Viime aikoina myös hyvinvointiteknologia ja sen eettisyys on puhuttanut ihmisiä paljon. Muun muassa eduskunnan tulevaisuusvaliokunta käsitellyt arjesta ja kotona selviytymistä erilaisten tukien sekä apuvälineiden turvin. Sama valiokunta on puhunut myös laitostumisen ehkäisemisestä eli siitä, että ihmisiä ei passivoitaisi laitoksiin ja koteihin niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla ajateltuna. Otin asiaa hyvinvointiteknologiasta tähän artikkeliin myös, koska hyvinvointiteknologia luo puitteet hyvään elämänlaatuun ja esteettömyyteen sekä helpottaa itsenäistä selviytymistä arjessa. Me Itse-ryhmän alajaoston kokouksessa Tapiolassa perjantaina 24.04.2009 keskusteltiin asiasta. Esitin itse kiinnostuneena kysymyksiä hyvinvointiteknologian käytöstä vammaisten asumisessa ja arjessa selviytymisessä.

On hyvä puhua ja tuoda näkyviin, että vammaiset ihmiset eivät ole yhteä massaa, vaan yksilöitä, joilla on oikeus itsenäisiin omaa elämää koskeviin omine päätöksiin. Opin perjantain kokouksessa, että ”Itte saa päättää.”. Se luo turvan omille eduille, reviirille, yksityisyydelle ja itsenäisyydelle.

Vaikka esteettömyys ja saavutettavuus ovat käsitteinä tulleet tutuiksi 90-luvulta lähtien, voidaan silti havaita, että käytännössä esteettömyys ei läheskään aina ole toteutunut kunnissamme ja kaupungeissamme. On väärä lähtökohta asettaa kaupunkien ja kuntien säästöbudjettien kohteeksi vammaiset sekä heidän tarvitsemansa apuvälineet, jos kuitenkin samalla aiotaan rakennuttaa esimerkiksi musiikkitalo tai kuplahalli. Järkevämpää olisi ehkäistä vammaisten laitostumista ja passivoimista yhteiskunnan sivuun, kun kerran nykyteknologian avulla voidaan luoda arjessa ja kotona selviytymiselle hyvät puitteet. Teknologia auttaa vammaista pitämään sosiaalisia suhteitaan yllä, koska onhan mahdollisuus puhua ja tavata kavereita Internetissä. Toisaalta, aina netti ei riitä, vaan olisi mukava tavata myös kasvotusten. Kuitenkin kuntien ja kaupunkien kyyditsemispolitiikkaan liittyy ongelmia ja epäkohtia vammaisten sosiaalista elämää ajatellen.

Myös kiusaaminen, suvaitsemattomuus ja välinpitämättömyys ovat olleet mediassa esillä, erityisesti 2000-luvulla. Lehdistä olemme saaneet jopa lukea epilepsiapotilaan ryöstöstä metrossa ja pyörätuolipotilaan pahoinpitelystä, eikä kukaan ohikulkija puuttunut asiaan. Olisi jo aika päästä sanoista tekoihin – aikuisten oikeasti. Esteettömyys on pohjimmiltaan ihmisten asenteista kiinni. Siitä, kuinka osaamme suhtautua erilaiseen ihmiseen. Asioiden tulee muuttua ja sitä teroitetaan myös Me Itse -ryhmän Vammaispoliittisessa ohjelmassa.

Kirjassa HYVÄ ELÄMÄ – Me itse on tuotu hyvin suoraan esille, mitä vammaiset haluavat yhteiskunnalta sekä toisilta ihmisiltä. Lisäksi siinä mielestäni tuodaan hyvin esille niitä epäkohtiakin, joita vammaiset kokevat syrjäyttävinä ja leimaavina. Esimerkiksi sanat ”palvelutalo” ja ”hoidokki” ovat loukkaavia ja ihmisarvoa alentavia nimityksiä. Positiivisempia termejä ovat esimerkiksi elämänsuunnitelma ja arjen tukeminen.

Eniten kirjassa kiinnitti huomiotani alkoholin käyttäminen, oikeus kulttuuriin, oikeus koulutukseen ja oikeus tehdä omaa elämää koskevia itsenäisiä päätöksiä. Erityisesti alkoholin käytön osalla pisti silmiin, kuinka asuinyhteisön johtaja oli kohdellut aikuisia vammaisia ulkomaan matkalla ikään kuin lapsen tasolla olevina korostaen alkoholin vaaroja. Kuitenkin vammaiset osaavat käyttää alkoholia ja humaltua kohtuudella samalla tavalla kuin niin kutsutusti terveetkin ihmiset. Onkin tärkeää ottaa puheeksi, ettei vammaisia ihmisiä tule aina holhota ja kontrolloida heidän tekemisiään. Heillä tulisi olla yhtäläiset oikeudet nauttia baarin palveluista ja mennä seurustelemaan kavereidensa kanssa ja vaikkapa mennä laulamaan karaokea tai tanssimaan. Jutun luettuani minua ihmetyttää, miksi tavallisista asioista tehdään niin suuri ongelma. Onko sana ”alkoholi” sellainen punainen vaate vammaisyhteisössä ja ehkä muissakin vajaakuntoisia kuntouttavissa yksiköissä, ettei siitä saa edes puhua ilman että työntekijä pitää alkoholin nauttimista riettaana käytöksenä?

Vammaisilla pitäisi olla yhtäläinen oikeus omaan kulttuuriin, kuten niin kutsutusti terveilläkin ihmisillä. Me Itse -ryhmän kirjassa kyllä puhutaan vammaisten ottamisesta mukaan kulttuurintutkimukseen esimerkiksi haastattelujen kohteina, mutta he kokevat, etteivät saa luettavakseen vastauksia eivätkä valmiita tutkimusraportteja. Kirjassa on nostettu kissa pöydälle kulttuurin toteuttamisen osalta. Olisi tärkeää, että vammaiskulttuuria tuotaisiin enemmän esille erilaisissa tapahtumissa, kuten vaikkapa Maailma Kylässä – festivaaleilla. Mielestäni vammaisilla muusikoillakin tulisi olla yhtälainen oikeus ja vapaus julkaista tuotoksiaan.

Yhdenvertaisuuslaki ei välttämättä toteudu vammaisten osalta koulutuksenkaan suhteen. Heitä ei huolita tavalliseen kouluun, eivätkä he aina saa opiskella peruskoulun jälkeen ammattikoulussa tai ammattikorkeakoulussa haluamaansa ammattiin, mikäli he eivät ole tavallisten ihmisten mukaan myöhemmin kykeneväisiä työskentelemään siinä ammatissa, johon he valmistuvat. On tapahtunut niinkin, että ammattikouluun tai ammattikorkeakouluun päästyään vammainen on onnistuttu savustamaan ulos joko toisten luokkatoverien taholta ja/tai sen takia, että opettajat ovat väheksyneet vammaisen taitoja ja kykyjä työskennellä siinä ammatissa, johon hän aikoo valmistua. Vammainen joutuu toisinaan todistelemaan osaamistaan tekemällä ylimäärin töitä opintojensa eteen, jotta hän tulisi hyväksytyksi opettajien ja toisten opiskelijoiden keskuudessa. On väärin, että vammaisille ei anneta mahdollisuuksia samoihin jatkokoulutuksiin kuin niin sanotusti terveille. Kouluympäristö peruskoulusta alkaen ei siis kykene kohtaamaan vammaista ihmistä ja siihen asiaan tulee saada muutos. Näin sanotaan myös analysoimassani vammaispoliittisessa ohjelmassa.

Tavallisessa arjessa vammaisen ihmisen tulee saada päättää itse omista asioistaan ilman, että joku puhuu vammaisen ohi saattajalle, miten hänen asiansa ovat esimerkiksi lääkäri- ja kyytipalvelujen suhteen. Vammaisella ihmisellä tulee myös olla oikeus saada tietoa samalla tavalla kuin muillakin ihmisillä ja sellaisella kielellä, jota hän ymmärtää. Yleisradiossa on otettu askel oikeaan suuntaan, kun radioon on saatu edes yhdet selkokieliset uutiset.

Mielestäni kirjassa on rautaisannos asiaa vammaisten oikeuksista sellaisella kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Uskon meidänkin piireissämme olevan ihmisiä, jotka ovat kokeneet monia samanlaisia asioita ja asenteita kuin vammaiset ihmiset keskimäärin. Koen vammaispoliittisen ohjelman tärkeäksi ja pidän arvokkaana, että näitä asioita on käsitelty monipuolisesti – kuitenkin vammaisten silmin. Analysoimassani kirjassa on lukuisia esimerkkejä jotka valottavat vammaisiin kohdistuvia epäkohtia ja tekevät terveillekin ymmärrettävämmäksi, miten vammaisia on kohdeltu ja kohdellaan. Kirja pitäisikin laittaa näkyvästi esille joka paikkaan, missä ihmiset liikkuvat: Kirjastoihin, terveyskeskuksiin, kouluihin ja vastaaviin. Ehkä silloin ihmiset heräisivät ja alkaisivat puuttua epäkohtiin ja pääsisimme näin välinpitämättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta eroon. Kirja havahduttaa ajattelemaan, miten suvaitsevaisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan tulisi toimia. Kun yhteiskunta on vammaisille hyvä, niin se on kaikille hyvä.