Sokean kukon jyvät: Todellinen rajoitteisuus

, , Kommentointi suljettu.

On taas kulunut aika kauan, kun tuli viimeksi mitään kirjoitettua tälle sivustolle. Syyksi kelpaisikin kaiketi moni asia, kuten yksityiselämä sekä projektit, joita olen ottanut muualta ja jotka eivät liity tähän Puoltajaan mitenkään – paitsi jos alan mainostaa yhteistä asiaamme ja tekeväni tästä näkökulmasta blogeja ja artikkeleita muualle. Ei välttämättä huono ajatus.

Emppi-päivien teemana on tällä kertaa esteettömyys. Teen tällä kertaa myös itse oman arvion niistä myöhemmin.

Tämä tapahtui ennen varsinaista emppiä ja sopi erittäin hyvin teemaan. Nyt sain vähäksi aikaa maistaa, miltä tuntuu yksi esteellisyyden laji. Minulta nimittäin levisi oikea käsi. Kyseessä ei ollut mikään nerokas tositeeveekokeilun pohjalta saatu idea vaan ihan pakonomainen tila, joka tapahtui kesäloman jälkeen töihin palatessani.

Oikeaa kättäni alkoi särkeä olkapäästä käsivarteen, ja kipu vain paheni päivien edetessä. Lopulta oikean käden nostaminen tai koukistaminen ei sujunut enää ilman tuskaa. Tämä teki kaiken uskomattoman vaikeaksi.

Vähäpätöisinkään tehtävä ei tuntunut helpolta. Takin päälle laittaminen vasemmalla kädellä ja oikean jotenkuten sovittaminen hihaan oli ylivoimaista ja kivuliasta. Mihinkään ei oikealla kädellä uskaltanut tarttua, sillä vaarana oli, että mikäli liikkeen teki liian nopeasti tai tietyssä kulmassa, siitä sai palkaksi salamaniskun nopeudella särkyä.

Arkiaskareista tuli miltei mahdottomia. Sängyn petaaminen oli työlästä, kun ei mistään saanut otetta kaksin käsin. Yrittäkääpä sovitella päiväpeittoa paikoille vasemmalla kädellä yksinään. Melkoinen haaste, vaikkei siltä kuulosta.

Töistä ei luonnollisesti tullut yhtään mitään. Eikä kirjoittamisesta. Annan tässä ehkä inhottavan mielikuvan, mutta kuvitelkaapa, miten vessassa käynti onnistuu, kun käyttökäsi ei taivu taakse ilman särkyä ja joutuu haparoimaan kaikki hygieniatoiminnot vasemmalla kädellä.

Joo, ehkä säästän inhorealismin jonnekin muualle. :/

Suurimman osan ajasta oma käsi tuntui viholliselta. Täytyi jatkuvasti varoa, ettei se osu mihinkään, ettei käy huonosti. Ja aina kun tapahtui jotain, vihlaus kävi olkapäästä hauikseen. Sen sijaan että kättä olisi kohdellut oman kehon osana, tuntui kuin olisin raahannut perässäni jotain, josta ei ole mitään muuta kuin harmia ja haittaa; ellen olisi tiennyt, että se paranee joskus, olisin varmaan leikannut sen irti.

Lopulta pääsin vähällä: kuuden päivän sairasloma, Burana 800 mg:aa ja Panacodia. Jos sen sijaan olisin ottanut tosimiesasenteen ja purrut hammasta, riskinä olisi ollut jänteen katkeaminen ja sitä myötä 3–4 kuukauden sairasloma, leikkausoperaatio ja fysioterapia. Tällä kertaa vaiva meni ohi levolla, mutta siinä on taas yksi näyttö, että se, mitä perinteisesti pidetään voiman osoituksena, olisi vain vahingoittanut minua lisää.

Nythän voisi nokkelasti huomauttaa, että ehkä olisi pitänyt katkaista se jänne. Olisin ehkä oppinut enemmän. 🙂

Alkoi väkisinkin mietityttää, että vaikka tuo tuntui sietämättömältä, hyvin moni ihminen elää vastaavanlaisten ja paljon pahempienkin esteitten kanssa koko elämänsä menettämättä kuitenkaan iloa täysin. Ehkä se jollain tapaa jalostaa luonnetta ja avartaa horisonttia. Vaikka yhteiskunta ja niin sanottu yleinen mielipide pitää tällaisia ihmisiä heikompina ja rassukoina, alan olla aika vakuuttunut, että heillä on enemmän tahdonvoimaa kuin monella muulla ”täysin kykenevällä” ihmisellä.

En nyt tarkoita, että pitäisi mennä hajottamaan jalkansa tai muu raajansa, jotta voisi sen jälkeen katsella avoimemmin maailmaa. Sen sijaan tuossa tai muissa pahoissakaan tilanteissa ei tulisi jäädä hakkaamaan päätä seinään ja vaipua epätoivoon, vaan olisi pyrittävä pääsemään ongelmista yli ja jos mahdollista kertoa selviytymiskeinoista muillekin. Erä- ja vaellushenkisenä ihmisenä minulla oli jo hyvä käsitys, että askeettisuudestakin voi oppia jotakin, mutta tässä siitä tuli taas kouriintuntuva muistutus.

Seuraavaksi voisinkin kertoa sitten, mitä minulle jäi empistä käteen marraskuussa 2010. Tämähän oli empowerment-toimikunnan ensiesiintyminen empissä ja heidän ensimmäinen paneelinsa, ellei APD 2010:ssä pidetty jotain vastaavaa.