Sokean kukon jyvät: Rohkeus

, , Kommentointi suljettu.

ritari3Rohkeuden luulisi olevan helposti määriteltävissä. Sehän on pelon vastakohta.

Vai onko? Entä jos on niin, että kaikki rohkeus syntyykin pelosta ja että ilman pelkoa rohkeutta ei voisi olla ensinkään? Sehän ei kai käy laatuun. Toisen on aina suljettava pois toinen. Niin ainakin actionleffoissa sanotaan. Ei pelkoa, pelkkää rohkeutta. Nupit vain kaakkoon ja tulta päin, vaikka mikä olisi, ymmärtämättä edes mitä sana pelko on. Historiassa maalataan kuvaa, miten rohkeat ritarit ryntäävät taisteluun peitset tanassa joko lohikäärmeitä tai vihollisia vastaan. Pelkoa ei näy mailla halmeilla.

Mutta onko kukaan vailla pelkoa oikeasti rohkea? Ehkä pelottomuus on vain toivottomuutta, eräänlaista itsepetosta ja tyytyväisyyttä.

Rohkeus otetaan hyvin usein esiin vahvuutena, mitä se onkin. Yleensä ei kuitenkaan kerrota, mistä rohkeus on lähtenyt rakentumaan. Kerrotaan vain, että se on: joillakin sitä ei ole ja toisilla taas on. Silti aina jotkut, joiden uskoisi oikeasti olevan rohkeita, myöntävät pelkäävänsä. He ovat tarpeeksi rohkeita uskaltaakseen tunnustaa pelkonsa.

Rohkeutta ei tarvitse mennä etsimään sanomalehdistä tai elokuvista. Se, kuten pelkokin, on arkinen tunne, jonka jokainen voi kohdata päivittäin. Rohkeutta on sanoa ”olen pahoillani” tai vain pyytää ”anna minulle anteeksi”. Kuitenkin jotkut pitävät sitä pelkona. Anteeksi pyytäminen on joidenkin mielestä heikkoutta ja pelkoa, sillä siinä menee tavallaan ottamaan sanomisiaan takaisin aivan kuin ei uskaltaisi pitäytyä päätöksissään. Joutuu luopumaan periaatteistaan ja osoittamaan, että voi olla horjutettavissa.

Toisin sanoen tällaiset itsepäisen rohkeat, jotka eivät ”pelkää mitään”, juuri osoittavat sen, että he pelkäävät. Ehkä he haluavat käyttäytyä toisin, mutteivät yksinkertaisesti uskalla. He pelkäävät olla joskus järkeviä, koska joku saattaa tulkita heidän mielenmuutoksensa pelkuruudeksi. Jos he jatkavat entiseen tapaansa, he vain vahvistavat sen, että he pelkäävät liikaa, mitä muut sanovat tai miten muut tulkitsevat heidän toimintansa. Samaan aikaan he uskovat itse olevansa rohkeita, koska eivät uskalla taipua.

Joissain asioissa tulee pysyä lujana ja tinkimättömänä. Voisiko kukaan lasten kanssa työskentelevä yhtäkkiä poiketa kurssiltaan ihan vain sen takia, että on alkanut epäillä itseään? Ei. Lapset ajattelevat yksinkertaisemmin kuin me, joilla on ikää, joten heidän on tärkeä pystyä luottamaan niihin ihmisiin, jotka heillä on ympärillään. Epäilyksille on paikkansa ja aikansa, muttei silloin kun ollaan näyttämässä esimerkkiä ihmisille, jotka jonain päivänä muokkaavat maailmaa. Tässä asiassa tulee olla rohkeutta luottaa siihen, että tekee oikein.

Entä voisiko sellainen, joka on vastuussa muiden turvallisuudesta, tulla toimeen ilman epäilyksiä? Ei. Vaikka työ saatettaisiin tehdä nopeammin loppuun, kun vain painaa sokeasti tavoitetta kohti vailla epäonnistumisen pelkoa, jotain voi jäädä huomaamatta. Tämä voi joko välittömästi tai myöhemmin koitua yhden tai useamman ihmisen kohtaloksi. Jolleivät insinöörit ja suunnittelijat etsisi vikoja malleistaan ja elleivät he tuntisi pelkoa siitä, että jotain voisi sattua, he eivät pystyisi varautumaan mitenkään onnettomuuksien mahdollisuuteen. Tässä tilanteessa tulee olla pelkoa siitä, että on tehnyt jotain väärin tai että odottamatonta voi tapahtua.

Nyt kun molempien – sekä pelon että rohkeuden – välttämättömyys on tuotu ilmi, tarkastellaan hieman, miten rohkeus voi muuttua peloksi. Näkökulmasta riippuen se voi tapahtua silmänräpäyksessä tai jopa nopeammin.

Ylisuojelevat vanhemmat ovat yksi esimerkki. Se, mikä saattoi alkaa rohkeudesta pitää lapsensa puolia, onkin päätynyt pelkoon päästää irti ja luottaa. Vaikka ylisuojelevuus saattaa tuntua kunnioituksen puutteelta, se ei ole lähelläkään sitä, joskin holhoamisen kohde saattaa kokea asian toisin. Pahimmassa tapauksessa tämä voi johtaa itsetunnon huonontumiseen loppuiäksi. Onko kyse rohkeuden puutteesta vai vanhempien vaistojen vahvistamasta rohkeudesta? Siihen on paha mennä vastaamaan.

Yhtään parempaa ei myöskään ole, jos suojattinsa menee työntämään tulilinjan eteen ennen kuin hän on valmis itse kohtaamaan vaikeuksia. Tämäkin käytös voi lähteä jälleen hyvästä ajatuksesta antaa läheiselle ihmiselle tilaa ja vapautta tehdä omat ratkaisunsa ja selvitä niistä itse. Mutta kuten yleensä, tähänkin kätkeytyy helvettiin kivetty polku. Näkökulmat eivät välttämättä aina yhtene, ja silloin vapauden antamisen voi myös tulkita välinpitämättömyyden merkiksi. Tämä taas voi johtaa lopulta siihen luuloon, että henkilö, joka on toiselle tärkeä, ei yksinkertaisesti välitä, mitä tämä tekee tai miten tämä elämänsä hoitaa.

Huomatkaa, että sana ”voi” esiintyi molemmissa esimerkeissä, ei ”kun”. Erittäin usein tasapaino on hyvin herkkä, ja yleensä on mahdoton sanoa, kumpi tapa missäkin tilanteessa on oikea ja kumpi väärä. Mitään yleistä neuvoa tähän asiaan ei näyttäisi olevankaan, sillä hyvin usein pelko ja rohkeus ovat henkilökohtaisia käsitteitä. Yhden ihmisen mielestä jokin voi vaikuttaa autoritääriseltä, mutta toisen mielestä se on henkistä ja moraalista tukemista, jota joku kolmas voi taas pitää tukahduttamisena. Voimme olla varmoja vain siitä, että jostain löytyy vielä neljäs, joka näkee asian taas toisessa valossa.

Rohkeus tai sen puute on löydettävissä. Aikana, jolloin eräänlaista apatiaa, yksilöllisyyttä, kovuutta ja piittaamattomuutta korostetaan, jokainen meistä voi toimia näitä vastaan joka päivä. Voimme lähestyä muita ja välittää muista, voimme yrittää korjata niitä vahinkoja, joita itse olemme aiheuttaneet, ja näyttää olevamme pahoillamme, mutta se vaatii rohkeutta. Se, että välittää muista ihmisistä ja uskaltaa luottaa heihin, ei ole pelkureiden tapa.

Periaatteista kiinnipitäminen ei ole aina tuhoisaa, kuten esimerkissä. Kun on yksin keskellä joukkoa, joka yrittää painostaa ajattelemaan samalla lailla tai toimimaan samalla lailla, on erittäin rohkeaa uida valtavirtaa vastaan ja pitää päänsä. Mutta rohkeus tulee myös siitä, että kykenee haastamaan oman itsensä ja omat näkemyksensä, kykenee olemaan korottamatta itseään jalustalle ja yrittämättä osoittaa olevansa erehtymätön. Jos ei ole rohkeutta erehtyä, silloin ei voi myöskään olla oikeassa – ainoastaan itsepäinen.

Lyhyesti sanottuna rohkeus ei rajoitu yhteen asiaan. Siihen liittyy se, että on omavarainen, mutta myös se, että uskaltaa pyytää apua ja voittaa pelkonsa siitä, että jotkut pitäisivät heikkona. Välittää ja luottaa – siitä se rohkeus tulee.

On paikkoja, joissa tulee pitää kiinni periaatteistaan, ja toisia, joissa tulee taipua. Kumpikin kysyy rohkeutta eikä sellaista rohkeutta, mitä elokuvissa ja sankarieepoksissa nähdään, sillä kaikki rohkeus ei synny konflikteihin peitset tanassa syöksymällä.

Miten sitten tunnistaa, milloin on oikea aika taipua ja milloin pysyä lujana? Se… ei ole vielä selvinnyt minullekaan. Ainoa selvinnyt asia on se, että kun laittaa kaikki rahansa likoon jommankumman vaihtoehdon puolesta ja alkaa kannattaa sitä absoluuttisesti, saa varmasti nenilleen enemmin tai myöhemmin.

Eli näyttää yritys ja erehdys -dilemmalta, vai mitä?