Onttous puheen sisällä, osa 8: Limittäiset tasot

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: Maiski

Kuva: Maiski

Jos aiemman mäntäesimerkin valossa näkee asioiden suhteellisuuden niin vieläpä kertaluokkaa monimutkaisemmaksi asia käy puhuttujen lojaliteettien viidakossa. Näyttäisi kuin ihmisillä olisi useita erillisiä reagointiosastoja erityyppisille kysymyksille. Laajaa yhteiskunnallista asiaa katsotaan kuin äidinkielen aineenkirjoituksen hengessä. Työelämän ongelmat nähdään muodikkaassa kvarttaalikauheuksia paheksuvassa sävyssä, mutta viereistä ihmistä arvioidaan tiukalla duunarimoraalilla ”lopeta itkuvirret!”.

Pahimmillaan keskustelu on ulkoamuistelukisa, kilpalaulantaa siitä kuka heittää mojovimman sketsin. Jos oman näkökannan maltillinen asettelu monesti on vaikeaa niin pakostakin ihmettelee sitä keveyttä, jolla useimmat referoivat suosittuja teemoja kuin ominaan. Puhe ei useinkaan näyttäydy pyrkimyksenä oleellisten seikkojen ytimeen vaan eräänlaisena karaokesuorituksena, tahattoman abstraktina lurautteluna, jolla kompataan hyväksi arvioituja teemoja, ilmassa roikkuvia, mediasta lainattuja.

Tietysti ongelma on osittain aito sillä ruohonjuuritason ilmiöiden ja kauniiden teorioiden välimatka on pitkä ja jouheva liikkuminen tuossa välissä haastavaa. Kokonaisuuden hahmottaminen vaatisi asioiden ketjuttamista, mutta arkipuheessa se tyssää siihen, että ilmiöluokat ovat sidoksissa sosiaalisiin raameihin, virtuaalisiin karaokepartituureihin. Harva uskaltaa suin surminkaan siirtyä eri rakenteiden välillä. Media tarjoaa niin seksikkäitä esiintyjiä, että tavallinen henkilö tuntee huonoutta oman runonlausuntakykynsä kanssa.

Karaokevertausta jos jatkaa niin sanomattomat sanat johtuvat ajattelua vaille jääneistä aatoksista, taustavideon nymfi tanssii kedolla, syntetisaattorin kolmisoinnut sulkevat kuulijat vaippaansa, mutta kukaan ei avaa suutaan ennen kuin rohkeutta on ammennettu virvokkeista ja ennen kuin vuorosanat luikertelevat näytön alalaidassa.