Onttous puheen sisällä, osa 12: Ymmärtämisen pimeä hetki

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: Maiski

Kuva: Maiski

Sanaisesti yltäkylläiseen eloon tuntuu pesiytyneen eräs puute, joka on sukua muutamalle jo tässä esitellylle. Arkikielen ilmausten mukana ei tule käyttöohjetta siitä alasta, jolla kyseinen sana toimii. Usein todistaa tilanteita, jossa henkilö pyrkii kertomaan asiasta tavalla, jossa käytetyt ilmaisut eivät yletä itse asiaan, niiden tarkkuus loppuu kesken. Asiassa kuin asiassa on jokin sisäinen rakenne, josta tarinoimalla aihe avautuu. Kysymällä, mikä asian pohjimmiltaan muodostaa on jo vastauksen lähellä. Näin siis teoriassa:

käytännössä puhe kiertelee ja kaartelee aihetta menemättä sille tasolle, jossa ratkaisu voisi piillä. Ehkäpä tässäkin vaikuttaa jokin ryhmäkäytöksen muoto. Esivanhempamme ovat kokoontuneet leiritulille, rauhanpiippuja on pössytelty, naapurikylän väki on tallentanut omat tietonsa muistitanssiin, jota toistamalla liikemuisti loihtii oikeat menettelytavat katsojien silmiin. Kaikilla on hauskaa, pääasia on lämmin yhdessäolo. Kysymykset ovat viittauksia tuntemattomaan, ja siellä ulvovat sudet. Vielä nykyäänkin tuntuu, että ilmaisun tärkein elementti on viitata aihetta ympäröivään tunteeseen, yritys virittää sympaattinen kontakti keskustelijoiden välille. Pyrkimys ymmärtää asiaa voi olla väärä, pitäisi kytkeytyä jollekin toiselle tasolle.

Puhe muodostaa näennäisen sillan kahden ääripään välille. Toisessa päässä on sosiaalisen dialogin maksimi, äänetön ja määrittelemätön tunneyhteys. Toisessa päässä sijaitsee hahmojen ja visuaalisten ideaalien maailma, harvoille tuttu mutta kaunis. Yhtäläisyys lienee siinä, että perimmäistä ajatteluaan ei voi ymmärtää. Pohtimalla ajatteluaan tarkkuudella ”ajattelu” päätyy papukaijaparadoksiin, toistaa asiaa ilman sisäistä struktuuria, ilman mahdollisuutta oivallukseeen. Kun perimmäinen ymmärrys uppoaa tietoisuutta syvemmälle voi jäähyväisten hetkellä vain toivoa, että kadonneesta vielä joskus kuulisi. Ihme kyllä kaiku vastaa. Millä aaltopituudella vastaus ja vastaukset yleensä tulevat on tietysti mitä intiimein asia.

Hyväntahtoinen hihittely toisten puheille saakin aivan uuden muodon, kun  kysyy miten oma puhe muotoutuu, voiko sitä pitää luotettavana tulkkina omien ajatusten ja niitä kuuntelevien korvien välillä. Tai missä määrin mieleen nousevat aatokset ovat valmiiksi verbaalisessa muodossa. Ja kun aatokset ovat hahmomaisia niin mikä automaatti vastaa niiden käännöstyöstä?

Sarja päättyy.