Oma huone – kasvamiseni itsenäisyyteen

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: Ave

Kuva: Ave

Saattaa kuulostaa hassulta, että olen ihminen, joka ei osaa solmia vertaiskontakteja mutta joka ei kuitenkaan juuri koskaan ole ollut täysin yksin. Olin lapsena nelihenkisen perheen jäsen, ja asuimme aina ahtaasti. Lapsilla oli oma leikkipaikka eteisessä ja nukuimme vanhempien kanssa samassa huoneessa. Vasta ollessani teini minulle ja siskolleni tehtiin makuuhuoneesta yhteinen huone.

Vanhempieni erottua jäin asumaan isäni kanssa, ja hänen kanssaan muutin myös ostamaani asuntoon. Jotta osasin yleensä mitään kotonani tehdä, piti isäni olla paikalla – muuten en saanut aloitetuksi mitään tekemistä. Taidoista sinänsä minulla ei ollut puutetta. Olen aina ollut melko taitava käsistäni. Kyvyttömyyteni toimia yksin ei ulottunut kodin ulkopuolelle, vaan muualla hoitelin asioita varsin mallikkaasti. En osannut olla yksin kotona, vaan koti tuntui vieraalta paikalta, vaikka siellä olivat kissatkin.

Muutin myöhemmin vuodeksi asumaan vuokrayksiöön silloisen innostukseni vuoksi, mutta en juuri kotonani ollut vaan omistauduin täysin innostukselleni. Lisäksi majoitin yksiööni aika usein muualta tulleita asianharrastajia. Olin tavallaan vuoden palveluksessa. Tuona aikana sairastuin masennukseen, jolloin vietin useita päiviä sängyssäni, kunnes taas keksin lähteä jonnekin innostukseni tiimoilta. Palasin asumaan isäni kanssa, mutta olin jo kasvanut hänestä niin erilleen, että halusin ensi kertaa itselleni oman huoneen, joka käytännössä oli kotini. En juuri enää käynyt olohuoneessa. Aiemmin olimme nukkuneet samassa huoneessa ja vietimme aikaamme olohuoneessa molemmat mitä milloinkin tehden.

Ei mennyt kauan, kun tapasin nykyisen mieheni uudessa työpaikassa. Aloin tietenkin asua hänen luonaan mahdollisimman pian, kunnes suutuin ja palasin takaisin kotiini. Kotiin olisin jäänytkin, ellen olisi huomannut odottavani lasta. Silti asuin melkein puoli vuotta kotonani, ennen kuin suostuin oikein muuttamaan mieheni luo. Muutettuani aloin tietenkin toteuttaa vaimolta odotettuja tehtäviä eli kodinhoitoa, vaikkei sitä minulta erikseen vaadittukaan. Kotityöt olin jo hyvin oppinut, mutta ongelmaksi muodostui se, että tunsin olevani ikään kuin työpaikalla, en kotona.

Niin kauan kun minulla oli tekemistä, kaikki oli hyvin. En osannut olla vapaalla ja puuhata omiani, kun mies oli paikalla. Minulla oli parisuhteesta sellainen käsitys, että vietetään aikaa yhdessä koko ajan. Närkästytti, kun mieheni puuhasteli omiaan ja sillä aikaa minä vain olin toimettomana. En kuitenkaan oikein kehdannut olla tekemättä mitään, ja ahdistustani lisäsi se, että jouduin koko ajan olemaan esillä. Minulla ei ollut paikkaa, johon vetäytyä.

Tätä jatkui, kun muutimme uuteen suurempaan kotiin aiemmasta isohkosta yksiöstä. Minulla ei ollut edelleenkään omaa paikkaa uudessa asunnossa ja tunsin yhä olevani siellä vain töissä ja hoitamassa lasta. Aloitettuani opinnot minulle vihdoin järjestyi ”luvallista” tekemistä ja muutuin tasapainoisemmaksi. Eniten oman tilan puutteessa häiritsi tuolloin se, ettei minulla ollut rauhallista nukkumapaikkaa, vaan nukuin muksujen kanssa samassa huoneessa. Olimme jo ensimmäisen lapsen synnyttyä päätyneet siihen, että nukumme mieheni kanssa erillään ihan käytännön syistä.

Aika usein suosin sohvaa olohuoneessa, kun halusin nukkua joutumatta heräämään jokaiseen pieneen äännähdykseen. Tuolloin käytin korvatulppia sekä kuulosuojaimia yhtä aikaa. Sanoisin, että ensimmäinen kuusi vuotta perhe-elämässä oli minulle käytännössä helvettiä. En osannut puhua noista asioista miehelleni niin kuin en paljon muustakaan itseeni liittyvästä. Sen kuitenkin tein selväksi, kun etsimme jälleen isompaa asuntoa, että haluan ehdottomasti oman huoneen. Syyksi sanoin, että saisin nukkua rauhassa. En ymmärtänyt tuolloin todellisia syitä.

Tuli sitten viimein aika muuttaa taasen isompaan asuntoon ja sain oman huoneen. Enhän minä siellä huoneessa alussa osannut olla vaan tunsin jotenkin velvollisuudekseni olla esillä. Tietenkin koulutöiden varjolla olin usein huoneessani. Jossain vaiheessa keksin aloittaa lukemisen ja aloin viihtyä huoneessani siitäkin syystä.

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista puolisolta odotettua läheistä suhdetta mieheeni, mutta silti olen leimautunut häneen vahvasti. Leimaudun yhteen ihmiseen kerrallaan, ja se riittää minulle. Leimautuminen ei kohdallani tarkoita mitään takertumista, vaan periaatteessa riittää tieto siitä, että suhde on olemassa. Oikeastaan vasta pari vuotta olen ollut itsenäinen sanan varsinaisessa merkityksessä eli kykenen tekemään omiakin juttuja, mutta ne jutut sitten myös ovat omiani. Niistä ei keskustella. Lopullisessa itsenäistymisessä auttoi kovasti myös melkoisen syvä itsetutkiskelu, johon tahtomattani jouduin. Kun olen oivaltanut itsestäni enemmän, tietynlainen varmuus on myös kasvanut.

Nykyään vietän suurimman osan kotonaoloajasta huoneessani. Kun olen yksin, pidän ovea auki, mutta jonkun ollessa kotona pidän oveni suljettuna. Tunnen oloni alastomaksi, jos ovi on auki silloin, kun joku muu on kotona. Olen siinä määrin leimautunut huoneeseeni, että minua sieppaa, jos joku tulee sinne ilman lupaa, kun olen siellä. Minua myös ärsyttää vietävästi, jos huomaan jonkun käyneen huoneessani esimerkiksi pelaamassa tietokoneella ja siirrelleen tavaroitani. Tuntuu kuin reviiriäni olisi loukattu.

Niin, vaikka olenkin nykyään melkoisen itsenäinen, olen silti ihan pihalla ihmissuhteista. Moni asia olisi minulla ollut paremmin, jos olisin osannut keskustella niistä mieheni kanssa. En osannut – enkä osaa vieläkään. Sitten kun jonkin asian pystyn sanomaan, se on jo menettänyt minulle merkityksensä. Olen jo saanut kerrottua miehelleni sen, että olin vähällä tulla hulluksi, kun minulla ei ollut omaa paikkaa aikaisemmissa asunnoissa.

Nykyään meillä menee hyvin. Olemme asettuneet omiin uomiimme ja elämme omaa elämäämme. Mieheni vaikuttaa hyväksyvän erilaisuuteni, vaikkei minusta mitään tiedäkään. Meistä molemmista tuntuu luontevalta, ettemme keskustele tunnetasolla, vaikkemme sellaisesta ole sopineetkaan. Emme juuri vietä aikaa yhdessä, eikä mieheni ole kysellyt minulta syitä omissa oloissani viihtymiseen, sillä hän viihtyy samalla tavalla itsekin. Minulla on käynyt valtavan hyvä tuuri, että juuri tuo mies osui kohdalleni. Tunnen ensi kertaa olevani tasaveroinen perheenjäsen enkä vain ulkopuolinen työntekijä. Olen viimeinkin kotona ja nautin itsenäisyydestäni. Tämän mahdollisti minulle oma huone.