Novelli: Tyttö metsässä

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: MeriHevonen

Kuva: MeriHevonen

Novellin kirjoittaja kertoo: Tämä novelli sai alkunsa eräänä kevättalvisena aamuna muutama vuosi sitten. Nykyisen residenssini lähistöllä on autiotalo jonka pihapiiriä minun oli pitänyt tutkia jo pitkään, mutten ollut vielä saanut sitä aikaiseksi. Tuona aamuna kuitenkin kiskoin talvitakin ylleni, länttäsin villapipon päähäni ja lähdin oijustamaan talolle. Aamu oli hiljainen kuten lähes aina täällä maalla ja ilma oli kuulas ja kirpeä. Autiotalon ympäristössä kokemani täydellisen pysähtyneisyyden tuntu suorastaan lumosi minut – ja kävellessäni takaisin olin jo sommitellut tarinan pääpiirteet mielessäni. Kirjoitustyö ei kuitenkaan sujunut helposti. Jouduin muokkaamaan tarinaa useita kertoja (voisi kai puhua jopa suoranaisesta silpomisesta) ja lopullisen muotonsa se sai vasta pitkän ajan kuluttua.

Klikkaa ”Lue lisää” -tekstiä lukeaksesi novellin!

1.

– Huone ei ole kummoinen, mutta toivottavasti se kelpaa, sanoi herra Cageot. Hän oli lyhyt, rotannaamainen mies jolla oli yllään virttynyt, harmaa puku.

– Kelpaa mainiosti, vastasi Jean Jamet. Hän asetti matkalaukkunsa muhkuraisen patjan peittämälle vuoteelle ja mittaili huonetta katseellaan. Vuokraisäntä oli oikeassa; huone ei ollut järin sykähdyttävä, mutta hänelle riittävä. Ruusukuvioiset tapetit olivat laikukkaat ja tahraiset. Paksu pölymatto peitti lakkaamattoman lautalattian. Huone näytti siltä kuin sitä ei olisi siivottu vuosikausiin, mutta ikkunat olivat korkeita ja niitä oli monta. Lisäksi huoneessa oli kaksi kattolamppua. Tilaakin oli runsaasti, arviolta kuutisenkymmentä neliömetriä. Kaikki tuo sopi Jametille erinomaisesti. Taiteilijana hän tarvitsi paljon valoa ja tilaa ympärilleen. Ahtaus ja pimeys kahlitsivat hänen luomisvoimansa ja välittyivät myös hänen työhönsä. Osittain siksi hän olikin irtisanonut kaupunkiateljeensa vuokrasopimuksen ja lähtenyt etsimään uutta työskentelytilaa maalta.

– Olette siis maalari, sanoi Cageot puheisiin pyrkien.

– Kuvataiteilija, vastasi Jamet lyhyesti.

– Taiteilija, tietenkin, sanoi Cageot nöyristellen. -Jätänkin teidät asettumaan taloksi. Mikäli tarvitsette jotain, löydätte minut alakerrasta, hän jatkoi.

– Hyvä on.

Vuokraisännän mentyä Jamet istuutui sängylle laukkujensa viereen. Hän oli hontelo mies jolla oli hivenen kumara ryhti. Kasvot olivat kalpeat, ja niitä hallitsivat alati surumielisen näköiset silmät, jotka tuntuivat kuvastavan ihmisarkaa luonnetta. Jamet ei kertakaikkiaan voinut sietää muita ihmisiä – varsinkaan työtä tehdessään. Siinäpä vielä yksi hyvä syy jättää kaupunki taakseen. Täällä olisi ainakin rauhallista, sillä talo sijaitsi aivan metsän laidassa. Ja tuskinpa vanhasta ukko Cageotista olisi suurempaa harmia. Hänellä oli jopa oma sisäänkäynti, sillä suuren, ränsistyneen talon sivuseinällä oli kapea ovi jonka takaa johtivat portaat suoraan yläkertaan. Liian monen kaupungissa asutun vuoden jälkeen tämä syrjäinen maaseudun kolkka tuntui paratiisilta.

Jamet tunsi olonsa pitkästä aikaa lähes rauhalliseksi. Kaupungin melske oli ollut hänelle liikaa. Kaupungissa oli liikaa ääniä, autoja, taloja ja ennenkaikkea ihmisiä. Jopa taidepiirit, vaikkakin pienet, olivat ahdistaneet häntä sietämättömästi. Jametista oli aina tuntunut siltä, että silloin kun tutustui uusiin ihmisiin, menetti osan omasta itsestään. Hänen mieleensä muistuivat kutsut joihin Juliet Blanchard oli kutsunut hänet muka kavaljeerinaan. Lopulta Jametille oli paljastunut että Julietin olikin ollut tarkoitus esitellä hänet seurapiireille kaupungin lupaavimpana nuorena taiteilijana. Kun kaikkien läsnäolleiden ihmisten katseet olivat kiinnittyneet häneen, hän oli saanut täysimittaisen paniikkikohtauksen ja paennut silmittömästi hämärien katujen ja kujien halki pienen ateljeensa suojiin. Miksi hänen olisi pitänyt seistä mallinuken lailla paikoillaan hymyilemässä ihmisille jotka olivat hänelle yhdentekeviä? Hänellä oli agentti PR-työtä varten, eikä hän tehnyt tilaustöitä tai muotokuvia. Hän maalasi mitä mieli ja ihmiset ostivat hänen töitään jos halusivat. Niin yksinkertaista se oli. Ja nyt hän oli vihdoin löytänyt paikan jossa hän kykenisi tekemään työtä täysipainoisesti.

Jamet nousi sängyltä ja asteli huoneen poikki. Herra Cageot oli ilmeisesti tuulettanut yläkerrassa odottaessaan hänen tuloaan, sillä peräseinän korkea kaari-ikkuna oli avoinna ja hienoinen tuulenvire heilutti sitä kehystäviä hiutuneita verhoja. Jamet avasi ikkunan kokonaan, työnsi verhot sivuun ja hengitti syvään. Täällä ilma oli raikasta ja sitä oli helppo hengittää. Kurkistaessaan ikkunasta hän näki kapean kaistaleen hoitamatonta nurmikkoa jota reunusti vanha kiviaita. Aidan takana levittäytyi metsä, jota Jamet katseli kaivaten. Hän oli asunut poikana aivan metsän laidassa. Ehkä hän lähtisi tutkimaan metsää ja etsisi sieltä inspiraatiota työlleen. Viime aikoina hän oli maalannut paljon katunäkymiä ja rakennuksia. Nyt saattaisi olla oiva aika kokeilla jotain luonnonläheisempää.

Herra Cageot kutsui Jametin alakertaan päivälliselle. Ukko oli luopunut nuhruisesta puvustaan ja pukeutunut ruudulliseen paitaan sekä harmaisiin sarkahousuihin. Jamet katseli puolittain säälivästi, miten vanha mies touhusi kömpelösti kattaessaan pöytää. Astiat olivat vanhoja ja kuluneita ja jykevän puupöydän pintaa peitti tahrainen vahaliina. Alakerrassa oli yhtä pölyistä, likaista ja ankeaa kuin yläkerrassakin. Kamari oli toivottoman sekasotkun vallassa ja kookkaassa tupakeittiössä tuntui pinttyneen rasvan lemu. Cageotin talo oli mitä ilmeisimmin ollut pitkän aikaa ilman naisen huolehtivaa kosketusta.

Ateria koostui paistetusta kanasta, joka oli koostaan päätellen kokenut nälkäkuoleman, kattilallisesta vetistä riisiä ja kulhollisesta haudutettuja vihanneksia. Ruoka oli kehnoa, mutta Jamet käytti tilaisuuden hyväkseen ja kyseli isännältään metsästä. Cageot kertoi, että metsä oli valtavan laaja – oikea aarniometsä, johon saattoi hyvinkin eksyä mikäli ei pitänyt varaansa. Idässä metsä rajoittui Chevalierin viinitilan maihin mutta muihin ilmansuuntiin sitä riittikin kilometritolkulla. Jamet kuunteli Cageotin kertomusta kiinnostuneena. Hän oli ollut talossa vasta muutaman tunnin, mutta hänestä tuntui jo nyt, että hän oli saapunut oikeaan paikkaan. Suuri osa tuosta tunteesta johtui metsästä. Se tuntui suorastaan vetävän häntä puoleensa. Kun Jamet mainitsi tästä Cageotille, miehen pieniin silmiin syttyi epäilevä välke.

– Olen kuullut sanottavan, että metsässä kummittelee, hän sanoi epämääräisesti.

– Niinkö, vastasi Jamet leppoisasti. -Olenkin aina halunnut tavata kummituksen.

Myöhemmin, kun Jamet oli saanut tavaransa järjestykseen, hän istui mietteliäänä tuolissaan. Cageot oli omituinen pikku mies ja metsässäkin kuulemma kummitteli. Mikäli tällainen paikka ei saisi häntä luomisvireeseen niin sitten ei mikään. Hämärä laskeutui jo talon ylle ja sai pitkät varjot hiipimään huoneen seinillä. Oli aivan hiljaista. Alakerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Ehkä herra Cageot oli jo mennyt yöpuulle. Jamet nousi tuolista ja meni jälleen ikkunaan. Ulkoilma tuoksui kostealta ja siinä oli selvästi lähestyvän syksyn tuntu. Puiden lehdet alkaisivat pian kellastua ja putoilla maahan. Jamet sulki ikkunan ja veti verhot sen eteen. Hän käännähti ympäri ja katseli tyytyväisenä huonettaan. Kaikki oli kunnossa. Jopa hänen maalaustelineensä oli jo valmiina odottamassa. Yhtäkkiä Jametin mieleen kohosi kuva kukkulalla seisovasta vaahterasta, jonka lehdet hehkuivat punaista, keltaista ja oranssia. Syyskuu saapuisi pian ja se kuulosti sopivan myös maalauksen nimeksi. Ehkä metsästä löytyisi puu, jota hän voisi käyttää mallinaan. Jamet riisuutui kiireettömästi ja meni vuoteeseen. Hänen ajatuksensa askartelivat keskittyneesti tulevan teoksen kimpussa ja niihin ajatuksiin hän myös nukahti. Syyskuu…

2.

Syksy saapui kosteana ja purevan kalseana. Kylmyydestä huolimatta Jamet aloitti jokaisen päivänsä kävelemällä metsässä, sillä se häivytti tehokkaasti viimeiset unenrippeet ja sai hänet oikeaan vireeseen päivän työtä varten. Pariin otteeseen hän pyysi herra Cageotia mukaansa, mutta tämä ei suostunut lähtemään. Ja koska Jamet oli esittänyt pyyntönsä silkasta kohteliaisuudesta, hän hyväksyi kieltäytymisen ajattelematta asiaa sen kummemmin ja kuljeskeli tyytyväisenä metsässä yksinään. Metsä oli alkanut kiehtoa häntä toden teolla. Jamet oli jo maalannut sen inspiroimana monta teosta ja hänestä tuntui vahvasti siltä, että ne olivat hänen parhaita töitään. Myös hapannaamainen agentti, jonka nimi oli Krauss, oli tavoistaan poiketen ollut uusista töistä innoissaan.

– Nämä menevät kuin kuumille kiville, hän oli julistanut käydessään tapaamassa Jametia. Jamet ei kuitenkaan liiemmin välittänyt agenttinsa vaahtoamisesta, sillä hän oli vihdoinkin löytänyt rauhan.

Jamet alkoi pian ymmärtää että huhut metsän kummittelusta saattoivat pitää paikkansa. Hän oli lapsesta asti ollut poikkeuksellisen herkkävaistoinen ja toisinaan metsässä kävellessään hänellä oli selkeä tunne siitä, että häntä tarkkailtiin. Jamet ei kuitenkaan pelästynyt, vaan suhtautui omiin tuntemuksiinsa lähinnä huvittuneen uteliaasti. Hän käsitti hyvin, että kyse saattoi osittain olla myös uuden ympäristön mukanaan tuomasta tiedostamattomasta jännityksestä. Vaikka hän ei ollutkaan pitänyt kaupungin melusta, hän oli väistämättä tottunut siihen. Täällä oli niin hiljaista, tyyntä ja rauhallista, että se oli toisinaan jopa hieman painostavaa. Ainoa keskustelukumppani oli herra Cageot, jonka kanssa Jamet ei kuitenkaan voinut puhua metsään liittyvistä tuntemuksistaan. Vanha mies nimittäin vaikutti miltei pelkäävän metsää. Niinpä Jamet jatkoi yksinäistä samoiluaan ja teki parhaansa siirtääkseen metsässä kokemansa elämykset kankaalle. Hän alkoi vähitellen onnistua siinä niin hyvin että se sai jopa hänet itsensä mietteliääksi.

Eräänä aamuna Jamet heräsi aikaisin. Oli vielä hämärää kun hän pukeutui, laskeutui portaita sivuovelle ja astui ruohomättäiden ja pudonneiden lehtien peittämälle pihalle. Yöllä oli satanut rajusti ja ilma oli kosteuden ja maatumisen tuoksusta raskas. Jamet seisoi hetken paikoillaan pihalla valtavan suuren, hoitamattoman talon kohotessa hänen takanaan muurin tavoin. Hän kaivoi kuluneen lentäjäntakkinsa taskusta tupakan ja sytytti sen lähtiessään kävelemään puoliksi sortuneen ulkorakennuksen editse kulkevaa polkua pitkin. Metsään hän ei viitsisi mennä, sillä siellä saisi vain kenkänsä ja sukkansa litimäriksi. Samassa hän kuitenkin näki metsän laidassa jotain, joka sai hänet ensin seisahtumaan paikoilleen ja kiiruhtamaan sitten taloa ympäröivän kiviaidan ääreen. Hän nojasi käsillään kylmiin ja kosteisiin kiviin tuijottaen metsään näköaistinsa äärimmilleen terästäen. Lopulta hän kuitenkin rentoutui, pudisti päätään ja vetäisi tupakastaan mietteliään henkosen. Mitähän hän oikein kuvitteli nähneensä? Taisi olla parasta mennä sisään ja alkaa työhön tai muuten hän saisi juosta olemattomien näkyjen perässä koko päivän.

Maalaamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Jamet rypisti kulmiaan huomatessaan miten hänen kätensä tärisivät. Johan nyt! Alkoiko eristäytyneisyys sittenkin käydä hänen hermoilleen? Ehkä oli parempi ottaa konjakkiryyppy ja vaikka lueskella hetken aikaa, jotta turhat ajatukset haihtuisivat päästä. Mutta vaikka käsien vapina pikkuhiljaa asettuikin, työnteko ei vain ottanut onnistuakseen. Aina kun Jamet yritti keskittyä maalaamiseen, hän näki edessään tuon saman utuisen vilahduksen. Vaikka näky oli ollut äärimmäisen epäselvä ja kestänyt vain sekunnin murto-osan, siitä syntynyt mielikuva oli hyvin vahva. Se oli kuva valkeisiin vaatteisiin pukeutuneesta, hennosta olennosta, jolla oli pitkät, tummat hiukset.

Lopulta Jamet sai itsensä rauhoittumaan. Hänen onnistui vakuuttaa itselleen, että hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle kepposen ja saanut hänet näkemään olemattomia. Ehkä metsässä todella oli vilahtanut jotain vaaleaa, peura tai jänis kenties. Hänen oma mielensä oli vain hieman koristellut näkymää. Ihmeellisempiäkin asioita oli sattunut, mutta kun Jamet muutaman päivän kuluttua näki saman näyn toistamiseen, hänen oli turha enää yrittää vakuutella itseään. Ja jälleen parin päivän päästä, kun hän oli kävelyllä syvemmällä metsässä, tuo valkea hahmo häilyi hänen silmiensä edessä. Kerta kerralta näky oli selvempi ja kesti pidempään ja Jamet saattoi hämmästyksekseen todeta, että hänen ensivaikutelmansa oli ollut oikea. Aavemainen naisen hahmo todella näyttäytyi hänelle. Jamet ei pelästynyt vaan suhtautui asiaan tyynesti. Metsässä kummitteli ja sillä hyvä. Hänellä oli kesken työ, joka esitti metsän siimeksestä löytynyttä kuollutta kuusta, mutta kun se olisi valmis, hän saattaisi yrittää jopa maalata tuon aaveen.

Aave ei ilmestynyt muutamaan päivään vaikka Jamet laiminlöi työtään ja samoili metsässä koko valoisan ajan. Lopulta eräänä sateisena yönä Jametin huoneen ovelta kuului hiljainen koputus. Hän nousi salamannopeasti istumaan ja heitti peiton syrjään.

– Kuka siellä, hän kuiskasi. Nyt hänen oli jo pakko myöntää, että häntä pelotti. Huoneessa oli säkkipimeää ja katolle putoilevien vesipisaroiden ääni kuulosti aivan raahustavilta askelilta.

– Herra Cageot, tekö se olette, hän sanoi vapisevalla äänellä. Vastausta ei kuulunut. Talo oli aivan hiljainen. Lopulta Jamet sai koottua itsensä. Hän nousi sängystä ja hiipi varovasti ovelle.

– Onko siellä joku, hän kuiskasi painaen huulensa miltei kiinni oven puiseen pintaan. Sitten hän tarttui ovenkahvaan ja väänsi sitä. Kapea ovi avautui nitisten. Porraskäytävässä ei ollut ketään, mutta Jamet saattoi haistaa jotain. Se oli kostean mullan ja maatuvien lehtien rehevää lemua – mutta ei pelkästään sitä. Ilmassa leijui selvästi naisellinen tuoksu. Hajuvettä, ajatteli Jamet sekavasti. Kaikki hänen hiuksensa ja ihokarvansa törröttivät pystyssä. Samassa jostain kuului kuiskaus. Se tuntui tulevan kaikkialta ja kuitenkaan ei mistään.

Minä olen katsellut sinua, se sanoi. Jamet parkaisi ja löi oven kiinni niin kovaa, että ikkunat helisivät. Hänen parranajopeilinsä putosi seinältä särkyen pirstaleiksi. Loppuyön hän istui sänkynsä laidalla täristen ja eteensä tuijottaen.

Aamun tullen hän nousi ja nosti kuollutta kuusta esittävän keskeneräisen maalauksensa syrjään. Tuon aamupäivän aikana hän aloitti työn, jonka nimeksi tulisi ”Tyttö metsässä”.

3.

Sitä mukaa, kun maalaustyö edistyi, metsän hahmo ilmestyi Jametille yhä useammin. Kun hän vaelsi pudonneiden neulasten ja syksyn väreissä hehkuvien lehtien peittämillä poluilla, se kulki kiusoitellen hänen edellään suostumatta pysähtymään. Se kurkisteli häntä puiden takaa ja katosi sitten yhtäkkiä pensaikkoihin tai omituisesti kiemurtelevien ruohokumpujen taakse. Jametista tuntui usein siltä että aave leikki hänen kanssaan. Mutta toisinaan, kun hän palasi talolle, valkea ilmestys seurasi häntä aina kiviaidalle saakka ja jäi sitten tuijottamaan häntä surumielisesti. Jamet saattoi jo nähdä selvästi, että aave oli pikemminkin tytön kuin naisen. Valkean harson peittämä aineeton vartalo oli hyvin hento ja pitkät, kiharaisina laskeutuvat hiukset reunustivat kasvojen kalvakkaa soikiota.

Olisi väärin väittää että Jamet olisi joutunut näkynsä lumoihin. Siitä ei suinkaan ollut kysymys, sillä hänen erikoinen luonteenlaatunsa salli hänen suhtautua aaveeseen täysin rationaalisesti. Se kulki hänen kanssaan metsässä aivan kuin kuka tahansa kumppani tai seuralainen ja oli poissa, kun hän palasi talolle. Yölliset herätykset eivät olleet toistuneet. Jamet uskoi vahvasti sen johtuvan siitä, että hän oli yksinkertaisesti pyytänyt aavetta olemaan tulematta enää taloon. Hän ei halunnut, että herra Cageot näkisi sen. Jamet käsitti olevansa aaveesta jollain omituisella tavalla mustasukkainen, mutta ei kyseenalaistanut ajatustensa kulkua. Sellainen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Siitä huolimatta hän tunsi epämääräistä surua nähdessään valkean hahmon tuijottavan apeana jälkeensä, kun hän ohitti kiviaidan ja saapui talon ränsistyneeseen pihapiiriin. Sen mukaan mitä Jamet oli aaveista lukenut ja kuullut, jotkut niistä ilmestyivät sattumanvaraisesti ja tulivat nähdyiksi vain silloin, kun ihmisiä sattui olemaan paikalla. Tämä nimenomainen aave oli kuitenkin selvästi kiinnittynyt ja leimautunut häneen. Ehkä se oli vain yksinäinen ja kaipasi seuraa.

Mutta vaikka aaveen olemassaolo ei Jametia pelottanutkaan, se vaikutti väistämättä hänen työhönsä. Hän kulutti suuren osan päivistään kulkemalla metsässä ja loppuajan hän keskittyi ainoastaan aavettaan esittävään maalaukseen. Hän oli aiemmin ollut nopea ja tuottelias taiteilija, mutta nyt hänen työnsä oli jäänyt polkemaan paikalleen. Jametilla oli selkeä käsitys siitä, että hänen agentillaan saattaisi olla asiasta oma mielipiteensä, mutta hän työnsi tuon ajatuksen mielestään. Hän oli täysin tyytyväinen asioiden ollessa tällä tolalla. Hän ei suinkaan ollut mikään tyhjätasku, joten hän saattoi hyvinkin pitää hieman vapaata ja keskittyä tutkimaan metsän arvoitusta. Kaupungin taidepiirit, agentit ja asiakkaat saivat hänen puolestaan suksia sinne missä pippurit kasvoivat.

Alkujaan Jamet ei ollut uhrannut ajatustakaan kysymykselle siitä, kenen aave tyttö oikein oli. Mutta nyt, kun se tuntui ilmestyvän hänelle miltei joka kerran kun hän käveli metsässä, hän alkoi pikkuhiljaa miettiä asiaa. Samalla kun aave oli ilmiselvästi tullut rohkeammaksi, sen ääriviivat, värit ja piirteet olivat käyneet yhä kirkkaammiksi ja selkeämmiksi. Kalpeasta häivähdyksestä oli tullut lähes aineelliselta näyttävä olento ja Jamet saattoi jo nähdä yksityiskohtia vaatteista jotka näyttivät vuosikymmenten ikäisiltä. Kasvonpiirteitä hän ei ikäväkseen kyennyt erottamaan, sillä aave ei päästänyt häntä riittävän lähelle. Oli harmi, että hän ei tuntenut paikkakunnan historiaa paremmin. Jamet ei halunnut kysellä aaveesta Cageotilta, sillä hän piti näkyjä yksityisomaisuutenaan. Sitä paitsi ukko oli selvästi taikauskoinen – ties vaikka tämä irtisanoisi vuokrasopimuksen, mikäli vuokralainen alkaisi yhtäkkiä hourailla aaveista ja kummituksista! Ehkä hän kuitenkin voisi jonain päivänä patikoida Chevalierin viinitilalle ja tehdä hienovaraisia tiedusteluja. Kenties siellä osattaisiin kertoa, oliko seudulla joskus sattunut jokin tragedia, jonka osallisena olisi ollut nuori nainen. Ja koska osa metsästä kerran kuului tilan maihin, joku työntekijöistä oli saattanut jopa nähdä aaveen.

Kaikesta huolimatta Jamet lykkäsi matkaansa päivä päivältä edemmäksi. Syynä oli se, että hän oli yhä mustasukkainen aaveestaan. Hän halusi sen olevan olemassa vain häntä varten. Lisäksi hän uskoi, että ajan mittaan hän saisi kyllä tietää kaiken. Olihan aave jo rohkaistunut päästämään hänet melko lähelle itseään ja jopa puhunutkin hänelle. Luultavasti se lopulta kertoisi, kuka oli ja mitä tahtoi. Järkeily ei kuitenkaan peittänyt sitä tosiasiaa, että Jametia kalvoi riivattu uteliaisuus. Hän oli aina ollut kärsimätön ja tiedonjanoinen, muttei kuitenkaan halunnut loukata aavetta. Niinpä hän lähti jälleen kerran metsään ja kulki suurten kuusten reunustamalle aukiolle. Tämä oli heidän ”vakiopaikkansa”, jossa he olivat usein kohdanneet. Jamet seisoi tyynenä paikoillaan tupakkaa poltellen ja odotti.

Lopulta tyttö ilmestyi aukion laitaan. Hänen hahmonsa oli kirkkaampi ja elävämpi kuin koskaan aikaisemmin. Hän ei näyttänyt enää aaveelta vaan oikealta ihmiseltä. Tuuli liehutti hänen tummia kiharoitaan ja Jamet hämmästyi nähdessään, että tytöstä lankesi maahan selvä varjo. Hän astui lähemmäs ja tyttö perääntyi. Lehdet kahisivat hänen sammalenvihreiden kenkiensä alla. Jamet oli todella hämmentynyt.

– Kuulehan, hän kuiskasi vapisevalla äänellä. Tyttö kallisti päätään ja näytti kuuntelevan.

Niin… kuului hento vastaus kuin jostain kaukaa.

– Pahastutko, jos yritän ottaa selvää siitä kuka sinä olet, Jamet kysyi hiljaa. Tyttö seisoi hetken paikoillaan pienenä, hentona ja liikkumattomana. Sitten hän pudisti hiljaa päätään ja katosi. Jamet jäi yksinään seisomaan aukiolle.

4.

Gustav Kraussin kuohuva temperamentti oli taidepiireissä suoranainen legenda ja nyt jos koskaan hän sai ponnistella tosissaan hillitäkseen itsensä. Hän oli ajanut tuntikausia päästäkseen tähän jumalanhylkäämään paikkaan ja nyt, kun hän oli vihdoinkin saapunut perille, hänen epäkiitollinen suojattinsa kieltäytyi johdonmukaisesti kaikesta yhteistyöstä. Hän oli yrittänyt puhua ja maanitella, mutta Herra Taiteilija vain istui järkähtämättä paikoillaan rotansyömän ullakkomurjunsa nojatuolissa eikä suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Krauss veti sikaristaan pitkän henkosen ja päätti yrittää vielä kerran.

– Kuulehan Jean, hän aloitti pakotetun rauhalliseen sävyyn. -Onko nyt näin, että sinä olet kerta kaikkiaan päättänyt lyödä hanskat tiskiin?

– Ei, äyskähti Jamet vastaukseksi. -Minähän teen töitä koko ajan etkö näe, hän sanoi kiukkuisesti ja viittasi kädellään kohti maalaustelinettään. Jametin keskeneräinen työ oli kammottavimpia mitä Krauss oli kuunaan nähnyt. Se kuvasi jonkinlaista utuista naishahmoa, jonka takana levittäytyi synkkä metsä. Vaikka maalaus oli vielä kesken, siitä henki aavemaisen ahdistava tunnelma.

– Näenhän minä, vastasi Krauss. -Mutta aiemmat työsi vetosivat ihmisiin paremmin. Ja vaikka minä ymmärränkin sen että taidetta ei tehdä rahasta, sinun täytyy käsittää että minulla ei ole enää mitään myytävää. Ei mitään. Kaikki sinun työsi on myyty, ja kun lisää ei kerran ole tulossa, niin…

– Minä maalaan, mitä haluan, keskeytti Jamet. -Eikä tämä työ tule myyntiin. Minä pidän sen itse. Sitäpaitsi minulla on tarpeeksi rahaa. Ihmiset ja asiakkaat saavat minun puolestani painua helvettiin. Minulle on aivan sama vaikken enää koskaan myisi yhtäkään taulua. Sinäkin haluat vain rikastua minun kustannuksellani, hän jatkoi katkerasti.

Krauss pyöritti tuskaisena päätään. Psykiatria tässä pikemminkin kaivattaisiin. No, taiteilijat olivat omituisia otuksia. He puhuivat yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista ja heidän oikkuihinsa piti suhtautua ymmärtäväisesti. Tosiasia oli kuitenkin se, että Jean Jamet oli ehdottomasti lahjakkain taiteilija jonka hän tällä hetkellä tunsi. Johan oli piru, jos hän antaisi tämän tuhlata lahjojaan tuollaiseen roskaan, mietti Krauss mulkoillen synkästi keskeneräistä maalausta.

– Sinä näytät väsyneeltä, sanoi Krauss. Hän oli päättänyt yrittää toista lähestymistapaa. Ja oikeassa hän olikin. Jamet todellakin näytti uupuneelta. Mies ei yleensäkään ollut mikään atleettisuuden perikuva, mutta nyt hän vaikutti tavallistakin hauraammalta. Silmien alla oli tummat varjot ja pikimusta hiuskuontalo oli aivan sotkussa.

– Olen täysin kunnossa, vastasi Jamet ärtyisästi. Krauss ei ollut kuulevinaan.

– Mahtaakohan tämä eristäytyneisyys sittenkään tehdä sinulle hyvää, hän sanoi mietteliäästi ja tumppasi sikarinsa pienen lipaston päällä olevaan tuhkakuppiin. -Jopa Juliet sanoo, että…

– Älä sotke Julietia tähän, kivahti Jamet. Hän kimposi kiukkuisena ylös tuolistaan. – En halua kuulla hänestä yhtään mitään. Ymmärrätkö? En yhtään mitään. Juliet on samanlainen kuin kaikki muutkin. Hänkin yritti vain käyttää minua hyväkseen. Voit sanoa hänelle, että minä en enää ikinä halua nähdäkään häntä. Painu tiehesi täältä, Jamet raivosi nyrkkiään heristäen. Hänen kalpeilla poskillaan paloi kiihtymyksen puna. Kraussin maltti järkähti vielä piirun. Hän ei saisi suuttua tai kaikki olisi pilalla. Sitäpaitsi hän oli tehnyt tyhmästi mainitessaan Juliet Blanchardin. Kaikki tiesivät, miten Julietin järjestämät kutsut olivat Jametin osalta päättyneet.

– Kuulehan nyt, Jean, aloitti Krauss lempeästi, mutta Jamet ei suostunut kuuntelemaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet rumaan irvistykseen.

– Jätä… minut… rauhaan, hän sihisi myrkyllisesti.

– Hyvä on, sanoi Krauss ja painoi hatun päähänsä. Hän asteli kapealle ovelle ja kääntyi vielä kerran kannoillaan.

– Minä tulen takaisin, hän sanoi päättäväisesti. Jamet ei vastannut mitään.

Krauss laskeutui portaat ja astui ulkoilmaan. Hän näki vuokraisännän vaanivan autonsa lähellä. Ukko oli todella vastenmielisen näköinen ilmestys. Oli suoranainen ihme, että ihmisiä vihaava Jamet tuli hänen kanssaan toimeen.

– Jääräpäinen mies tuo Jean, sanoi Krauss keskustelusävyyn.

– Taiteilijan temperamenttia, vastasi vuokraisäntä matelevasti.

– Aivan niin, nyökkäsi Krauss. -Kuulkaahan, herra…?

– Cageot. Henry Cageot on nimeni, täydensi pieni mies liukkaasti.

– Herra Cageot. Olen hieman huolissani Jeanista. Hän näyttää kovin kalpealta. Tiedättekö, käykö hän ollenkaan ulkona, kysyi Krauss.

– Käy toki, vastasi Cageot. -Hän tekee pitkiä kävelylenkkejä metsään. Toisinaan hän saattaa olla poissa tuntikausia.

– Niinkö, vastasi Krauss hymyillen. -En ole koskaan pitänyt Jeania minään kuntoilijatyyppinä. Kaipa hän sitten maalaa kaiket yöt sitä valkopukuista naistaan eikä nuku tarpeeksi.

– Mitä valkopukuista naista? kysyi Cageot.

– Se on hänen uusin työnsä, vastasi Krauss. -Valkopukuinen nainen, jolla on kiharat, tummat hiukset. Aavemainen kuvatus, jos minulta kysytään. Ettekö ole nähnyt sitä, kysyi Krauss.

– Ei hän koskaan näytä töitään minulle, mutisi Cageot.

– Tyypillistä Jeania, totesi Krauss. -Mutta nyt minun on mentävä. Hyvää jatkoa teille, herra Cageot, hän sanoi ja istuutui Lanciaansa.

– Hyvää jatkoa teillekin, mumisi herra Cageot Lancian kadotessa näkymättömiin.

Auton moottorin ääni oli tuskin lakannut kuulumasta, kun Jamet tuli ulos. Hänellä oli reppu selässään ja tukevat kävelykengät jalassaan.

– Lähdettekö patikoimaan? kysyi herra Cageot.

– Kyllä vain, vastasi Jamet. -Ajattelin käydä katsomassa, millainen paikka se Chevalierin viinitila oikein on, hän sanoi.

– Viivyttekö pitkään, uteli Cageot.

– En osaa sanoa, töksäytti Jamet vastaukseksi. Hän käveli ruohottuneen pihapolun päähän ja lähti sitten samaan suuntaan johon Krauss oli ajanut autollaan. Ukko Cageot katseli hänen peräänsä. Kun Jamet oli kadonnut näkyvistä, Cageot hiipi sivuovelle ja avasi sen suurella, ruostuneella avaimella. Hän livahti portaisiin kuin varas.

5.

Oli jo myöhä kun Jamet palasi retkeltään. Koko reissu oli ollut turha – ainakin sikäli että kukaan tilalla ei tiennyt mitään valkopukuisesta tytöstä. Hän oli kuitenkin saanut maistella tilan erinomaisia viinejä ja reipas kävely oli auttanut häntä karistamaan mielestään Kraussin käynnin aiheuttaman mielipahan. Jamet asteli talon pihaan ja havaitsi alakerran olevan pimeänä. Herra Cageot oli ilmeisesti mennyt aikaisin nukkumaan. Hän kiipesi yläkertaan ja riisui repun selästään. Nyt hän peseytyisi ja ryhtyisi sitten työhön. Juuri kun Jamet oli riisumassa kenkiä jalastaan, hänelle tuli jälleen kerran vahva tunne siitä että häntä katseltiin. Hän ojentautui hitaasti ja silmäili ympärilleen. Oliko hänen aaveensa tullut käymään? Huoneen ummehtuneessa ilmassa ei kuitenkaan tuntunut hajuveden tuoksua.

– Kuka siellä, sanoi Jamet terävästi. Hän asteli pelottomin askelin valokatkaisimelle ja sytytti kaikki valot. Huone kirkastui silmänräpäyksessä, ja Jamet katseli uudestaan ympärilleen. Kaikki näytti olevan järjestyksessä… hetkinen. Hänen maalaustelineensä. Sen takana seisoi joku. Harmaat sarkahousut ja vanhanaikaiset työkengät näkyivät selvästi sen alta. Jamet puuskahti ällistyneenä. Mitä kummaa ilveilyä tämä nyt oli?

– Herra Cageot, mitä ihmettä te oikein haluatte, hän ärähti vihaisesti.

Cageot astui puoliksi esiin maalaustelineen takaa. Hänen kasvoillaan oli irvistys, jossa sekoittuivat kauhu ja viha.

– Mistä te tiedätte? kysyi Cageot pingottuneella, kähisevällä äänellä. -Mistä te tiedätte, minä kysyin!

– Tiedän mitä, huusi Jamet takaisin katsoen tyrmistyneenä vapisevaa miestä. Oliko Cageot menettänyt järkensä?

– Mistä te tiedätte hänestä, ukko vaikeroi ja samassa Jamet ymmärsi. Cageot tarkoitti hänen maalaustaan.

– Valkopukuinen nainen! Oletteko tekin nähnyt hänet? hän kysyi. Silloin Cageot syöksyi ulvoen esiin maalaustelineen takaa. Hänen kädessään oli kirves. Jamet perääntyi säikähtäneenä, kun Cageot upotti huutaen kirveen keskelle hänen maalaustaan. Vanha mies näytti olevan hillittömän raivon ja pelon vallassa. Jamet saattoi vain katsella tyrmistyneenä, kuinka kirves kohosi uudelleen ja uudelleen.

Lopulta hän sai liikuntakykynsä takaisin.

– Lopettakaa, hän karjaisi ja astui rohkeasti kohti Cageotia. Ukko heristi kirvestään hänelle. Suuret kyynelkarpalot vierivät laihoille, kurttuisille poskille.

– Kenenkään ei pitänyt tietää, vanhus tolkutti. Jamet ojensi kätensä toivoen eleen rauhoittavan miestä. Hänen maalauksensa oli tuhoutunut, mutta suurempi tragedia oli vielä estettävissä. Hänen täytyi saada kirves pois Cageotilta tai jompikumpi heistä saattaisi loukkaantua.

– Kuulkaa, herra Cageot, antakaa se kirves minulle. Ei ole mitään hätää, sanoi Jamet rauhallisella äänellä, mutta vanha mies perääntyi vauhko katse silmissään.

– KENENKÄÄN EI PITÄNYT TIETÄÄ, hän kiljaisi yhtäkkiä ja syöksyi eteenpäin kirves koholla. Jamet kohotti kätensä suojakseen.

Silloin valkopukuinen hahmo ilmestyi hänen ja Cageotin väliin. Huone ei täyttynyt valosta eikä mitään muutakaan dramaattista tapahtunut. Yhtäkkiä tyttö vain oli siinä. Hän seisoi tyynesti paikoillaan kuin suojamuurina Jametin ja Cageotin välissä. Vanhan miehen syöksy pysähtyi kuin seinään. Kirves putosi hänen kädestään kun hän kompuroi taaksepäin. Hänen kasvonsa kuvastivat niin täydellistä kauhua, että Jamet ei koskaan ollut nähnyt mitään vastaavaa.

– Ei, vanha mies nyyhkytti. Sinä et ole todellinen. Et ole, hän sopersi epätoivoisesti.

– Kyllä minä olen, vastasi tyttö hiljaisella äänellä. -Olen aivan yhtä todellinen kuin silloinkin, hän sanoi ja ojensi kätensä. -Muistatko Henry? hän kysyi. Se oli vanhukselle liikaa. Hän kääntyi ympäri ja säntäsi epätoivoiseen juoksuun. Ääntäkään päästämättä hän syöksyi korkean kaari-ikkunan läpi. Se hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Särkyvän lasin helinä peitti armeliaasti maahan iskeytyvän ruumiin aikaansaaman mätkähdyksen.

Kun Jamet lopulta pystyi jälleen liikkumaan, hän meni varovasti ikkunaan ja kurkisti ulos ilkeästi törröttävien lasikielekkeiden välistä. Cageot makasi nurmikolla omituisen vääntyneessä asennossa. Jamet perääntyi ikkunasta ja näki tytön seisovan edelleen paikoillaan.

– Oletko sinä tosiaan todellinen, kysyi Jamet matalalla äänellä.

– Olen, tyttö vastasi ja kohotti katseensa. Jamet näki hänen kasvonsa nyt ensimmäistä kertaa. Hän tunsi hukkuvansa tytön tummiin silmiin.

– Yhtä todellinen kuin silloinkin, sanoi Jamet.

– Niin.

– Minähän pyysin, ettet tulisi enää tänne, Jamet jatkoi.

– Minun oli pakko tulla. Mutta tämä paikka ei ole minua varten. Minä kuulun metsälle, tyttö sanoi vakaasti.

– Miksi sinun oli pakko? kysyi Jamet kuiskaten. Vastaukseksi hän sai vain hiljaisuuden.

Myöhemmin Jamet seisoi lapio kädessään suuren männyn juurella. Tyttö oli johdattanut hänet tänne, osoittanut maahan ja kadonnut sitten metsän pimentoon. Jamet ryhtyi työhön täysin konemaisesti. Hän kaivoi ajattelematta mitään. Tulevaisuudella tai menneisyydellä ei enää ollut hänelle mitään merkitystä. Hänen ei tarvinnut kaivaa pitkään, kun lapio osui johonkin. Hän jatkoi työtä käsin, ja sai pian näkyviinsä kaistaleen lahonnutta kangasta. Vaikka metsässä oli hämärää, hän näki että se oli valkeaa.

– Nyt sinä tiedät, sanoi tyttö yhtäkkiä. Jamet katsahti ylös ja nyökkäsi.

– Tiedän, hän myönsi, vaikkei kuitenkaan tiennyt. Hän ei kertakaikkiaan ymmärtänyt miten tyttö oli saattanut herätä henkiin. Aaveen hän olisi vielä jotenkin käsittänyt, mutta se että tyttö oli lihaa ja verta… Se meni täysin yli hänen käsityskykynsä.

– Sinä halusit, sanoi tyttö kuin vastauksena hänen ajatuksiinsa.

– Mitä, kysyi Jamet säpsähtäen.

– Sinä halusit minun olevan todellinen, sanoi tyttö yksinkertaisesti. -Etkö halunnutkin?

– Halusin, vastasi Jamet mietteliäästi. -Kyllä halusin.

– En tiedä olenko se sama kuin ennen, sanoi tyttö äkkiä. -Minusta tuntuu siltä, että olen, mutta kuitenkaan en ole. Muistan sen, mitä hän teki minulle, ja sen, miten luuni maatuivat tuon männyn alla. Sitten tulit sinä ja ajattelit minua ja minä vahvistuin.

– Niinkö, kuiskasi Jamet lumoutuneena.

– Niin. Mutta kuitenkaan minä en ole se sama kuin ennen. En voi lähteä täältä. Pääsen kyllä talolle asti, mutta… Tiedän, että jos yritän mennä pidemmälle, hiivun vain pois, tyttö sanoi. Hänen tummissa silmissään oli pohjattoman surullinen katse.

6.

– En voi käsittää, miksi sinä pyysit minut mukaan, sanoi Juliet Blanchard. Hän oli pieni, vaalea nainen jolla oli terävät, kettumaiset piirteet ja kirkkaansiniset silmät.

– Ehkä sinä saat puhuttua Jeanille järkeä, vastasi Gustav Krauss. Mies ohjasi keskittyneesti autoaan kapeaa ja möykkyistä metsäpolkua pitkin.

– Tuskinpa, puuskahti Juliet. -Ei minulla ole häneen mitään vaikutusvaltaa, hän jatkoi. Eikä hänellä ollutkaan. Hän oli tosin maannut Jeanin kanssa muutaman kerran, mutta mies oli liukunut hänen käsiensä välistä kuin saippua. Jean Jamet oli täysin saavuttamaton ja kontrolloimaton olento, taiteilija pahimmasta päästä.

– Toivotaan parasta, sanoi Krauss ja pysäytti Lanciansa. -Perillä ollaan.

– Täälläkö hän asuu? kysyi Juliet silmäillen edessään kohoavaa valtavaa talonrötisköä täydellisen epäuskon vallassa.

– Kyllä vain, vahvisti Krauss. -Hän ja hänen viehättävä vuokraisäntänsä herra Cageot.

– Herran tähden, motkotti Juliet kahlaten ruohojen ja heinien poikki kuistille, jonka laudoitus näytti epäilyttävän laholta. Koko talon ja pihapiirin yllä leijui mätänevien lehtien ja rappion löyhkä.

– Herra Cageot! Juliet huusi kolkuttaen oveen. Mitään vastausta ei kuulunut. -Jean, hän huusi uudelleen. -Tule avaamaan!

– Kokeile sivuovea, sanoi Krauss sytyttäen sikarin. Hänen tyylikkäiden, harmaiden housujensa lahkeet olivat aivan märät.

– Hyvä on, vastasi Juliet ja harppoi sivuovelle.

Hän ei vaivautunut edes koputtamaan, vaan työnsi oven muitta mutkitta auki. Juliet nyrpisti nenäänsä pimeässä portaikossa lemahtavalle homeelle ja lähti sitten kiivetä sipsuttamaan yläkertaan narisevia portaita pitkin. Krauss kiipesi perässä puuskuttaen ja silmäillen hyväksyvästi naisen kalliiden design-sukkahousujen peittämiä sääriä, jotka vilkkuivat lyhyen hameen alta. Jametin huoneeseen johtava ovi oli kiinni ja Juliet koputti siihen varovasti.

– Jean, oletko sinä siellä? hän kysyi saamatta vastausta. Juliet työnsi oven auki ja astui sisään. Huoneessa oli jäätävän kylmä. Tuuli puhalsi suoraan sisään peräseinän rikkinäisestä ikkunasta.

– Mitä ihmettä täällä on tapahtunut, kuiskasi Juliet epäuskoisesti.

– En tosiaan tiedä, vastasi Krauss. Oliko Jamet seonnut lopullisesti?

– Katso, Gustav, sanoi Juliet ja osoitti maalaustelinettä.

– Juuri tuo maalaus hänellä oli kesken, kun kävin täällä, sanoi Krauss ihmeissään. Jamet oli ollut hyvin innoissaan työstään, mutta nyt se oli tuhottu. Jäljistä päätellen kirveellä, joka lojui huoneen lattialla.

– Minä en pidä tästä, sanoi Juliet pakokauhuisella äänellä. -Lähdetään täältä, hän kirahti ja melkein juoksi portaikkoon johtavalle ovelle.

Krauss jäi yksinään seisomaan huoneen hämärään. Hän ei voinut edes kuvitella, mitä tässä talossa oli tapahtunut noiden kahden viikon aikana, jotka olivat jääneet hänen käyntiensä väliin. Oliko Jametin mielenterveys pettänyt? Entä mitä oli tapahtunut luihunaamaiselle vuokraisännälle? Krauss kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään kohti ovea. Hänen askeleensa tuntuivat raskailta ja hänellä oli omituisen epätodellinen olo. Kraussista tuntui siltä, että hän oli hetken häilynyt unen ja valveen rajamailla.

Juliet odotti hermostuneena pihalla.

– Tämä paikka on kammottava, hän sanoi Kraussin astuessa sivuovesta ulos.

– Niin on, vastasi Krauss harvakseltaan. -Niin tosiaan on.

– Tuo talokin on aivan hirveä, mutta tuo metsä… Minusta tuntuu, että joku katselee minua sieltä, valitti Juliet.

– Luultavasti jokin eläin, rauhoitti Krauss, vaikka hänestä tuntui aivan samalta. Hänen ihoaan suorastaan kihelmöi. Kyllä, hänestä todellakin tuntui siltä, että joku katseli häntä – ja että tuo joku toivoi hänen poistuvan paikalta välittömästi.

Niinpä he nousivat autoon ja ajoivat pois.