Novelli: Allison Kimble

, , Kommentointi suljettu.

Jani The Rock. Kuvan on ottanut novellisti itse.

Jani The Rock. Kuvan on ottanut novellisti itse.

Kirjoittaja kertoo novellinsa taustasta: ”Melko pian sen jälkeen kun jäimme elelemään kaksin mäyräkoira Pitkon kanssa, olimme viettämässä aikaa läheisessä metsässä. Siellä oli (ja on yhä) aitaus, jossa Pitko saa ulkoilla vapaasti. Paikalla on muinoin ollut jokin rakennus, ja metsästä löytyy usein kaikenlaista romua. Sillä kerralla satuin löytämään maasta kuulakärkikynän, jossa luki novellissa mainittu teksti. Aloin ajatella, että entäpä jos menisin tietokoneelle, googlettaisin nimen ja saisin havaita ettei moista yritystä ole koskaan ollut olemassakaan? Tarinan alku oli pian selvillä, mutta keskiosan kanssa tuli vaikeuksia. Novelli oli pitkään kesken, ja tuolla väliajalla tapahtui kaikenlaista… esimerkiksi se että sain AS-diagnoosin. Sen jälkeen lukko pääni sisällä avautui ja sain tarinan viimein valmiiksi. Mainittakoon vielä, että useimmiten tekstien nimeäminen on minulle hyvin helppoa, mutta tämän novellin otsikkoa jouduin miettimään ihan tosissani. Lopulta kyllästyin ja päätin nimetä sen timburtonmaisesti päähenkilönsä mukaan.” – Jani The Rock


Allison Kimble

1.

– Kis kis kis! Tule, tule, tule, Allison maanitteli. Mutta Nelly-kissa ei tullut. Se nosteli surkean näköisenä tassujaan metsäpolulle yön aikana sataneessa lumessa ja maukui valittavasti. Lopulta se suuntasi Allisoniin viimeisen, pitkän ja painokkaan katseen, kääntyi ja lähti juosta hölköttämään takaisin kotiin. Allison katseli hymyillen sen menoa.

– Mami tulee kohta, hän huikkasi kissalle ja suuntasi kulkunsa syvemmälle metsään.

Yöllinen lumisade oli hyvinkin saattanut olla talven viimeinen voimannäyttö vääjäämättä saapuvaa kevättä vastaan. Siitä Allison oli mielissään. Talvi oli ollut raskas, kylmä ja pimeä, mutta nyt hän saattoi jo kuulla muuttolintujen laulun ja haistaa ilmassa tuoksuvan kevään. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Lumi olisi pian muisto vain ja kevät voisi toden teolla alkaa. Allison riisui käsineensä ja työnsi ne tyytyväisenä pitkän maihinnousutakkinsa taskuihin. Hän veti syvään henkeä ja hymyili.

Yhtäkkiä hymy kuitenkin kuihtui hänen kasvoiltaan. Hetkinen nyt. Ilmassa tuntui jonkin muunkin kuin kevään ja metsän tuoksu. Hän saattoi haistaa palaneen käryn. Lemu oli ilkeän pistävä ja vahvistui sitä mukaa, kun hän kulki syvemmälle metsään. Allison seisahtui paikoilleen nuuhkien ilmaa kuin vainun saanut vihikoira. Palaneen katkun alla tuntui vielä toinenkin haju, epämääräinen mutta vastenmielinen. Ihan kuin kaatopaikka. Allison rypisti kulmiaan ja jatkoi matkaansa pitkä, vaalea poninhäntä tarmokkaasti heiluen.

Muutaman sadan jaardin kävelyn jälkeen Allison saattoi nähdä hajun aiheuttajan. Metsään aivan lähelle polkua oli piirtynyt suuri, mustunut alue. Paikalla oli selvästi poltettu jotakin. Allisonin pisamainen nenä nyrpistyi paheksuvasti. Kylän nuoriso oli varmaankin ollut asialla. Mutta miksei missään näkynyt kengänjälkiä? Tämäpä oli mystistä. No, kiistaton tosiasia joka tapauksessa oli, että joku oli käynyt yöllä metsässä tekemässä tulen. Ja tuo salaperäinen joku oli näemmä myös kipannut metsään roskiaan, sillä mustan ja kärventyneen, epämääräisesti ympyrän muotoisen läiskän sisällä lojui puoliksi palaneita sanomalehtipapereita. Allison huokaisi ja käveli polulta tutkimaan palanutta aluetta tarkemmin. Palojälki oli todellakin karkeasti ympyrän muotoinen ja läpimitaltaan kenties parisenkymmentä jaardia. Maanpinnasta nousi vielä savua hienoina kiehkuroina. Katsellessaan maahan Allison saattoi nähdä mustan ympyrän reunalla jotain keltaista. Hän kumartui ja poimi esineen käteensä. Se oli osittain mustunut ja sulanut pullonkorkki. Hieman kauempana näkyi vielä jotain muutakin, kiiltävää ja pitkänomaista. Allison astui varovasti palojäljen sisään ja kumartui uudelleen. Toinen esine osoittautui kuulakärkikynäksi. Hän työnsi esineet taskuunsa ja mietti laiskasti, viitsisikö ryhtyä keräämään sanomalehtipapereita. Lopulta Allison tuli siihen tulokseen, että paperit saivat hänen puolestaan olla metsässä. Ne eivät saastuttaisi luontoa ja maatuisivat lopulta.

Allison seisoi vielä hetken paikoillaan ja tuijotti mietteliäänä maahan. Hänen mieleensä muistuivat tarinat ufoista, jotka olivat jättäneet jälkeensä ties minkälaisia kuvioita ja painaumia. Viimein hän kuitenkin pudisti päätään ja hymyili omalle höperöydelleen. Kylän nuoret olivat käyneet metsässä ennen lumisateen tuloa, tehneet nuotion, polttaneet sanomalehtipapereita – luultavasti samalla halpaa viiniä hörppien, tupakoiden ja kiroillen – ja häipyneet sitten tiehensä. Mistään sen kummemmasta ei ollut kysymys. Häntä pidettiin jo muutenkin höyrähtäneenä, joten nyt oli syytä pitää mölyt mahassaan ja olla antautumatta hurjien kuvitelmien valtaan. Niinpä Allison käänsi selkänsä mustuneen ympyrän arvoitukselle ja lähti kulkemaan kohti kotia.

2.

Seuraavana aamuna Allison havaitsi teen ja maidon olevan vähissä. Kissanruokaakin oli jäljellä vain pari purkkia. Hän puri mietteliäästi huultaan ja päätti sitten lähteä käymään kylän kaupassa. Yleensä hänen kauppapäivänsä oli keskiviikko, mutta reipas pyöräily kauniissa kevätaamun säässä tekisi varmasti hyvää. Sitä paitsi tohtori Holmstrom oli sanonut, että rutiineista irrottautuminen olisi hänelle tärkeää. Niinpä Alison etsi kuluneet lenkkitossunsa eteisen kaapista ja puki maihinnousutakkinsa ylleen.

Allison astui pihalle, lukitsi ulko-oven huolellisesti takanaan ja ryhtyi sitten etsimään polkupyörän avainta takkinsa taskuista. Siinä puuhassa hänen kätensä osui kuulakärkikynään, jonka hän oli eilen löytänyt metsästä. Allison otti kynän ja katseli sitä tarkasti. Aivan tavallinen, valkoinen mainoskynä, jonka kyljessä oli teksti ”Kent Industries”. Allisonin käsi sujahti takaisin taskuun ja löysi sieltä osittain sulaneen pullonkorkin. Korkki oli väriltään kanarialinnunkeltainen ja siinä puolestaan oli teksti ”Supa-Kola”. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan tuollaisesta virvoitusjuomasta. Ehkäpä hän voisi katsoa, myytiinkö sitä kylän kaupassa. Kynä ja korkki kannatti kuitenkin laittaa visusti talteen. Jos metsään ilmestyisi vielä lisää palojälkiä ja roskia, hän ilmoittaisi takuulla poliisille ja silloin kaikki johtolangat olisivat tarpeen.

Pyörän avain löytyi viimein takin povitaskusta ja Allison lähti polkemaan kohti kylää hyräillen samalla itsekseen. Nykyään hän oli sentään jo niin hyvässä kunnossa, ettei julkisille paikoille meneminen tuottanut vaikeuksia. Toisin oli ollut vielä muutama kuukausi sitten. Kyläläisten kuiskuttelu ja juoruilu ei enää jaksanut kiinnostaa Allisonia oikeastaan ollenkaan. Mitä siitä, vaikka kaikki tiesivätkin hänen kärsineen hermoromahduksesta? Eihän se ollut mikään salaisuus. Sitä paitsi hän oli tyytyväinen asustellessaan metsän laidassa omassa rauhassaan. Kyläläiset saisivat haistaa vaikka huilun, tuumi Allison ja hihitti hiljaa.

Kylän kauppias, herra Mason, oli mukava ja leppoisa mies. Hänen kuukasvonsa levisivät hymyyn, kun Allison astui sisään ovesta.

– Hyvää huomenta, neiti Kimble, sanoi kauppias ja kumarsi hienokseltaan. Allison vastasi ujosti tervehdykseen. Lihatiskillä korppikotkien lailla parveilevat eukot vilkuilivat merkitsevästi Allisoniin ja alkoivat heti supista keskenään. Allison ei välittänyt heistä, vaan ryhtyi keräämään tavaroita ostoskoriinsa. Vaaleaa leipää, pieni kimpale juustoa, paketti teetä, muutama omena, kaksi purkkia maitoa, muutama tölkki kissanruokaa Nellylle… Allison oli jo kiikuttamaisillaan koria kassalle, mutta muisti sitten pullonkorkin. Hän meni kaupan vaatimattomalle virvoitusjuomaosastolle ja katseli ympärilleen. Pepsiä ja Coca-Colaa kyllä löytyi, mutta Supa-Kolasta ei näkynyt vilahdustakaan.

– Kuulkaa, herra Mason, aloitti Allison arasti laskiessaan ostoskorinsa kassalle. – Tiedättekö te sellaisen virvoitusjuomamerkin kuin Supa-Kola? hän jatkoi. Herra Masonin leveät kasvot kurtistuivat mietteliäästi.

– Supa-Kola, hän toisti vitkaan. – En muista koskaan myyneeni sellaista juomaa. Sen täytyy olla jokin uusi merkki. Amerikkalainen, luultavasti.

– Niin, myönsi Allison. – Katsokaa. Sen merkkisissä juomapulloissa on tällainen korkki, hän sanoi ja työnsi kätensä taskuunsa. Herra Mason tarkasteli Allisonin ojentamaa korkkia ja pudisti päätään.

– Näyttääpä kummalliselta, hän sanoi. – Mistä saitte tuon korkin?

– Minä… tuota, löysin sen, vastasi Allison hämillään. Hän saattoi tuntea punan kohoavan poskilleen. Hetki vielä, ja hän alkaisi varmasti änkyttää.

– Vai niin, totesi herra Mason leppoisasti ja ojensi korkin takaisin. – Haluaisitteko, että tilaan tuota juomaa tukusta?

– E-ei, se ei ole tarpeen, vastasi Allison nopeasti. Hän oli yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, että lihatiskin haaskalinnut tuijottivat edelleen häntä herkeämättä. Herra Mason nyökkäsi ja ryhtyi sitten lyömään ostosten hintoja ikäloppuun kassakoneeseen.

Selviydyttyään ulos kaupasta Allison henkäisi syvään. Hänen sydämensä takoi hyvin tiuhaan ja hänen kätensä tärisivät. Paniikkikohtaus oli ollut todella lähellä. Hän seisoi hetken liikkumatta paikoillaan odottaen hengityksensä tasaantuvan. Sitten hän lastasi ostoksensa pyöränsä ohjaustankoon kiinnitettyyn koriin ja lähti polkemaan kotiin päin.

Kotona Allison sulloi tavarat nopeasti kaappeihin ja kiipesi portaita yläkertaan. Yläkerran työhuoneessa oli tietokone, jossa oli kiinteä internet-yhteys. Hän napsautti koneen päälle odottaen malttamattomana, kunnes saattoi avata selaimen. Hän etsi suosikkikansiosta Google-hakukoneen kotisivun ja tuijotti hetken ruutua tyhjä ilme kasvoillaan. Sitten hän kirjoitti hakusanoiksi ”Kent Industries” ja painoi enter-näppäintä. Hakukone löysi 769 osumaa. Ilmeisesti tuon nimisiä firmoja oli olemassa useampiakin. Allison henkäisi puolittain huojentuneena. Sitten hän kirjoitti uudeksi hakusanaksi ”Supa-Kola”. Tällä kertaa tuloksena oli yksi ainoa osuma. Se johti jollekin tšekkiläiselle sivustolle, jolla ei ollut mitään tekemistä virvoitusjuomien kanssa. Allison tuijotti tyrmistyneenä eteensä. Hänen vatsassaan kiersi laiskasti.

Lopulta Allison ponkaisi pystyyn ja juoksi alakertaan. Portaissa tassuaan nuollut Nelly-kissa pakeni naukaisten hänen tieltään. Allison otti takkinsa naulakosta ja kaivoi kuulakärkikynän sen taskusta. Hän tarttui kynään ja kiersi sen auki. Hänen kätensä tärisivät niin vimmatusti, että sekä mustesäiliö että jousi ponnahtivat kynän sisältä ja putosivat lattialle. Allison poimi mustesäiliön käteensä ja tuijotti sen kyljen tekstiä. ”Insta-Ink”, luki säiliössä. Tuotemerkin alapuolella oli teksti ”made in Anglia”. Mikä helkkarin Anglia? Tarkoittiko se Englantia? Mutta miksei säiliössä sitten lukenut ”made in England”? Tai ”made in Great Britain”? Hän nousi portaita takaisin yläkertaan ja kirjoitti Googlen hakusanaksi ”Insta-Ink”, vaikka arvasikin tuloksen jo ennalta. Sen nimistä yritystä ei yksinkertaisesti ollut olemassakaan.

Allison pudisti hämmentyneenä päätään. Mistä ihmeestä oikein oli kysymys? Oliko hän sekoamassa lopullisesti? Vai oliko hän joutunut jonkin monimutkaisen ja sairaan pilan kohteeksi? Allison sulki tietokoneen näytön ja laskeutui jälleen alakertaan. Hän keittäisi itselleen pari kupillista vahvaa teetä ja yrittäisi rauhoittua.

Hän oli juuri saanut kattilan liedelle, kun ajatus jysähti hänen päähänsä kuin moukarinisku. Ne sanomalehdet! Osittain palaneet sanomalehdet, joita oli lojunut metsässä! Hänen olisi pakko mennä heti katsomaan niitä. Allison otti kattilan pois levyltä ja väänsi katkaisijan nollaan. Sitten hän kiskoi takin ylleen ja lähti puolijuoksua kohti metsää. Nelly jäi kuistille maukumaan hänen jälkeensä.

Palopaikalla Allisonia odotti pettymys. Yhtäkään sanomalehden riekaletta ei ollut enää jäljellä. Tuuli oli varmaankin kuljettanut ne ympäri metsää. Allison puuskahti harmissaan ja mietti. Sitten hän sylkäisi kiukkuisesti maahan ja päätti etsiä metsästä edes yhden paperin, vaikka siihen sitten menisi koko päivä. Allison oli kiireissään vetänyt tohvelit jalkaansa ja lumi tunkeutui niihin alta aikayksikön, mutta hän ei edes huomannut sukkiensa kastumista ja varpaidensa palelua. Runsaan varttitunnin tarmokkaan etsinnän jälkeen hän löysi yhden puoliksi palaneen ja vettyneen sanomalehdenrepaleen suuren tammen juurelta. Hän otti sen käteensä ja ryhtyi lukemaan. Kieli oli selvää englantia ja Allison sai havaita silmäilevänsä selostusta Eastwick Panthersin sekä Hammersmith Unitedin välillä käydystä jalkapallo-ottelusta. Hän ei muistanut koskaan kuulleensa kummastakaan joukkueesta, mutta toisaalta hän ei tiennyt urheilusta juuri mitään. Oli harmi, että riekaleesta ei selvinnyt lehden nimeä.

Hän oli jo rypistämäisillään paperin palloksi ja viskaamaisillaan sen pois, kun sivun alalaidassa oleva ilmoitus kiinnitti hänen huomionsa. Mainoksen kuvassa oli kummallisen näköinen kulkuneuvo – kuin kolmipyöräinen avoauto, jossa oli omituisen pitkä keula. Ajopeli oli virtaviivaisesti muotoiltu ja näytti aivan siltä, kuin se voisi kulkea kahdensadan mailin tuntinopeudella… tai vaikka lentää. Mainoslauseen ”Feel the wind” alla oli internet-osoite ”www.ralstonmotors.co.an”. Allison katseli kuvaa pitkän aikaa. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan tuollaisesta härvelistä, näkemisestä nyt puhumattakaan. Hän taitteli paperin ja tunki sen taskuunsa. Hän hoksasi vasta nyt, että hänen sukkansa olivat aivan märät ja että häntä paleli tuhottomasti.

Kotona Allison pakotti itsensä rauhoittumaan ja odottamaan. Hän vaihtoi jalkaansa kuivat sukat ja keitti itselleen teetä. Vasta juotuaan kaksi kupillista kuumaa, vahvaa juomaa hän antoi itselleen luvan mennä yläkertaan ja tietokoneelle. Pikainen haku paljasti, että Eastwick Panthers -nimistä jalkapallojoukkuetta ei ollut. Hammersmith United sen sijaan löytyi. Sen niminen jalkapalloseura oli toiminut vuosina 1949-50 tismalleen kolmen ottelun ajan. Allison pudisteli epäuskoisesti päätään ja kirjoitti osoiteriville ilmoituksessa olleen nettiosoitteen. Sitä ei löytynyt. Ralston Motors -nimistä moottoriajoneuvojen valmistajaa ei kerta kaikkiaan ollut olemassa.

Lopulta Allison nousi ja meni olohuoneeseen. Hän viritti takkaan tulen ja kun se roihusi iloisesti, hän viskasi kuulakärkikynän, pullonkorkin ja lehdenriekaleen liekkeihin. Asia oli loppuun käsitelty… tai niin hän ainakin koetti vakuuttaa itselleen.

3.

Rämisevä, koliseva ja vaappuva bussi teki hidasta taivaltaan kohti kylää. Allison istui pienenä myttynä sen penkillä ja nieleskeli kurkkuunsa pyrkivää itkua. Koko viikko oli ollut täyttä kidutusta ja tämä päivä täydellinen pohjanoteeraus. Hänen jokaviikkoinen tapaamisensa tohtori Holmstromin kanssa oli mennyt aivan poskelleen. Holmstrom saattoi näyttää vanhalta huuhkajalta, mutta todellisuudessa tämä oli partaveitsenterävä ja tarkka mies. Hän oli huomannut heti, että Allisonia vaivasi jokin. Allison oli ensin aikonut kertoa tohtorille kaiken kuulakärkikynästä, pullonkorkista ja sanomalehdestä, mutta yhtäkkiä hän oli ymmärtänyt, että voisi sittenkin olla viisainta pitää suunsa kiinni. Hänellä ei ollut tarinansa tueksi mitään todisteita. Tohtori Holmstrom saattaisi uskoa, että koko juttu oli pelkkää mielikuvitusta. Ja siitä voisi seurata, että hän alkaisi taas puhua sairaalaan menosta. Sitä Allison ei kestäisi. Hän oli päättänyt jo aikoja sitten, että tappaisi itsensä mieluummin kuin menisi takaisin hullujenhuoneelle. Mutta sitä hän ei tietenkään voinut sanoa tohtorille.

Allison oli väistellyt tohtori Holmstromin kysymyksiä parhaansa mukaan ja vastaanottoajan päättyessä suorastaan juossut ulos huoneesta. Viikon kuluttua väistämättä seuraava tapaaminen tohtorin kanssa pelotti häntä jo nyt. Entäpä jos tämä kertoisi päättäneensä, että Allisonin olisi parasta mennä takaisin sairaalaan? Mitä hän sitten tekisi? Allison räpytteli tuskaisena silmiään. Suolaiset kyyneleet valuivat hänen laihoille poskilleen. Miksi hänen täytyi olla niin yksin maailmassa? Isä ja äiti olivat kuolleet aikoja sitten, eivätkä hänen tekemisensä juuri kiinnostaneet Claire-sisarta. Tällä oli aviomies ja neljä lasta ja koira ja maatalo ja Range Rover ja ties vaikka mitä. Clairen täydellisessä maailmassa ei ollut sijaa hermoheikolle pikkusiskolle, joka olisi silloin tällöin saattanut kaivata juttuseuraa, rohkaisua ja ystävällistä sanaa.

Metsän palojälki ja mystiset esineet olivat vallanneet Allisonin ajatukset lähes täydellisesti. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa kirja-arvosteluja paikallislehteen, mutta työt seisoivat ja määräaika lähestyi uhkaavasti. Kaikki tuntui taas kerran olevan aivan sekaisin. Hän oli saanut elämänsä kursittua edes jonkinlaiseen järjestykseen, ja nyt koko korttitalo huojui jälleen romahtamaisillaan. Typerä metsä, typerä korkki, typerä kynä ja typerä lehti! Ja ennenkaikkea typerä Allison Kimble, jonka oli ollut pakko ruveta penkomaan asioita, jotka eivät hänelle kuuluneet.

Allison oli kehitellyt mielessään ties minkälaisia teorioita metsän tapahtumien taustalle. Ehkä metsässä oli portti toiseen ulottuvuuteen? Tai rinnakkaistodellisuuteen? Tai toiseen aikaan? Allison oli taannoin lukenut Stephen Kingin kirjoittaman kirjan, jossa Buick-merkkinen vanha auto toimi porttina kahden maailman välillä. Onneksi metsästä ei kuitenkaan löytynyt epämuodostuneita lepakkokummajaisia, sohvan kokoisia kaloja tai käsittämättömästi pajattavia humanoideja, vaan arkipäiväisiä esineitä. Olipa tuo ulottuvuus tai rinnakkaistodellisuus sitten millainen tahansa, ainakin siellä ilmestyi englanninkielisiä sanomalehtiä, joissa kerrottiin jalkapallo-otteluista. Se ei vaikuttanut kovin pelottavalta. Pikemminkin se teki koko asian vain entistä mielenkiintoisemmaksi.

Bussi pysähtyi jarrut nirskuen ja Allison hyppäsi pois kyydistä. Kyyneleet olivat kuivuneet ja hän tunsi olonsa hieman reippaammaksi. Hän voisi käväistä kaupassa ostamassa itselleen suklaapatukan piristykseksi. Allison haki polkupyöränsä linja-autoaseman edustalta ja lähti ajamaan kohti kauppaa.

– Psst, neiti Kimble, kuiskasi herra Mason tiskinsä takaa.

– Niin, Allison vastasi hämmentyneenä.

– Kysyin sitä Supa-Kolaa tukusta, sanoi herra Mason salaliittolaisen äänellä. – Sanoivat, ettei sellaista juomaa ole olemassakaan!

– Niinkö tosiaan, änkytti Allison takaisin. Hänen oli pakko laskea suklaapatukkansa tiskille salatakseen käsiensä vapinan.

– Niin! Ja minä sanoin siihen, että näin sellaisen pullonkorkin omin silmin! Sitten ne eivät enää osanneetkaan sanoa mitään, totesi herra Mason voitonriemuisesti.

– Ehkä… ehkä sen juoman valmistus on lopetettu jo aikoja sitten, sanoi Allison.

– Niin, voi olla, myönsi herra Mason. – Mistä te löysittekään sen korkin?

– Löysin sen hiilikellarista muun romun seasta, valehteli Allison. – Kuulkaa, herra Mason, minulla on kiire.

– Selvä on, myhäili herra Mason. Allison maksoi ostoksensa ja pyyhälsi ulos kaupasta. Hänen ei enää tehnyt vähääkään mieli suklaata.

Kotiin päästyään Allison istui pitkään pienen olohuoneensa sohvalla. Teekuppi jäähtyi pöydällä hänen edessään. Jokailtainen teenkeittorituaali rauhoitti yleensä hänen mieltään, mutta tänään niin ei ollut käynyt. Tohtori Holmstrom ja herra Mason ja pullonkorkit ja kuulakärkikynät ja Ralston Motorsit ja Eastwick Panthersit kieppuivat hänen mielessään sekavana rykelmänä. Ja kaiken tuon alla jyskytti hirveä tietoisuus siitä, että hän oli sekoamassa ja joutuisi takaisin mielisairaalaan. Mielisairaala olisi täynnä kovia ääniä, kirkkaita valoja, valkotakkisia hoitajia ja puhdistusaineen pistävää hajua. Ja ennenkaikkea hulluja ihmisiä, joiden mielipuolinen kaaos olisi liikaa kestettäväksi. Allison nousi sohvalta ja vaelteli ahdistuneena huoneen hämärässä. Kaiken kukkuraksi ulkona oli taas alkanut sataa lunta. Valo, lämpö ja rauha tuntuivat olevan jossain hyvin, hyvin kaukana.

Allison löysi pian itsensä keittiön kaapilta, jossa hän säilytti konjakkipulloaan. Ja ennenkuin hän huomasikaan, hän oli kaatanut itselleen melkoisen kookkaan annoksen ja kulauttanut sen alas kurkustaan. Hän tiesi paremmin kuin hyvin, ettei saisi taas ratketa juomaan, mutta alkoholi lämmitti mukavasti… Allison otti pullon mukaansa ja vetäytyi takaisin olohuoneen sohvalle.

4.

Allison heräsi sohvalta pää kivusta sykkien. Hän avasi vaivalloisesti silmänsä ja näki tyhjän konjakkipullon. Se häilyi hänen silmissään kuin erämaan kangastus. Allison voihkaisi ja hinautui istuma-asentoon. Päänsärky yltyi lähes sietämättömäksi vihlonnaksi ja vatsa tuntui kääntyvän ympäri. Allison kompuroi kylpyhuoneeseen ja oksensi rajusti pesualtaaseen.

Hän huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä ja tunsi olonsa hieman paremmaksi, vaikka itsesyytökset kolkuttivatkin raskaina hänen mielessään. Mutta konjakki oli nyt lopussa eikä hänen todellakaan tehnyt mieli lisää. Allison avasi ulko-oven ja astui kuistille silmiään siristellen. Ohut lumikerros peitti maan, aivan samoin kuin sinä päivänä, jona hän oli kulkenut metsään ja löytänyt… Allison katkaisi ajatuksensa keskeltä kahtia. Hän ei ajattelisi enää koko asiaa. Hän ei ajattelisi sitä eikä varsinkaan puhuisi tohtori Holmstromille yhtään mitään. Hänellä oli monta päivää aikaa koota itsensä ja rauhoittua. Nyt hän menisi yläkertaan ja ryhtyisi töihin. Kirja-arvostelut olivat jo myöhässä. Ne pitäisi ehdottomasti saada valmiiksi viikon sisällä, mikäli hän aikoi pitää työnsä.

Allison veti vielä kerran keuhkonsa täyteen raitista kevättalven ilmaa ja kääntyi sitten mennäkseen takaisin sisään. Hän tarttui ovenkahvaan… ja jähmettyi paikoilleen. Raitista ilmaa? Ilma ei todellakaan ollut raitista, vaan siinä oli kammottavan tuttu tuoksu. Tunkkainen palaneen haju, ja sen alla inhottava jätteiden lemu, joka toi mieleen mädäntyvät hedelmät ja vihreän homeen. Allison vilkaisi pelästyneenä olkapäänsä yli. Hänen ihonsa kohosi kananlihalle ja käsivarsien hennot, vaaleat haituvat nousivat pystyyn kuin säikähtäneen kissan selkäharjakset. Kissan? Missä Nelly oli? Allison laskeutui portaat kuin transsissa. Ilmassa leijuva katkui tuntui yhtäkkiä todella vahvana.

Hän löysi jäljet lumesta hyvin pian. Kissan tassujen jättämä kiemurteleva vana kulki vääjäämättä kohti metsää. Allison seurasi sitä itkua nieleskellen. Haju tuli aina vain voimakkaammaksi. Löyhkä ympäröi hänet joka puolelta kuin iljettävä, saastunut vesi. Allisonia heikotti ja hän voi kammottavan pahoin, mutta siitä huolimatta hän ei voinut pysähtyä.

Jäljet loppuivat kuin veitsellä leikaten, kun ne saavuttivat metsään piirtyneen mustan, kärventyneen alueen rajan. Allison seisahtui ja räpytteli epäuskoisena silmiään. Palanut läiskä oli nyt paljon edelliskertaista suurempi. Ei ihmekään, että haju oli tuntunut pihassa saakka. Kuinka laaja alue oikein oli? Allison ei edes voinut nähdä sen toista reunaa. Hän kokeili maanpintaa kädellään ja totesi sen olevan vielä lämmin, muttei varsinaisesti kuuma. Hän kulki eteenpäin Nellyä kutsuen, vaikka tiesi sisimmässään sen olevan turhaa. Kissaa ei näkynyt missään, mutta kaikkea muuta sen sijaan näkyi. Autonrenkaita, rikkinäisiä huonekaluja, polkupyörän runko, laudankappaleita, pahvilaatikoita… Eräässä pahvilaatikossa oli teksti ”Nobuhiro Electric Corporation” ja omituista laitetta esittävä kuva. Allisonin mielestä koje näytti jonkinlaiselta televisiolta, jossa oli kaksi kummallisen kapeaa kuvaruutua. Lopulta Allison pääsi alueen toiseen laitaan. Hän oli kulkenut suurinpiirtein kaksisataa askelta. Se tarkoitti sitä, että palaneen kohdan halkaisija oli noin 170 jaardia. Allison lysähti maahan kuin suolasäkki. Häntä heikotti ja huimasi pahemman kerran.

5.

Allison palasi kotiin vasta illansuussa, entistä hämmentyneempänä ja pää oudoista ajatuksista suristen. Nelly oli kävellyt palaneen alueen sisään, mutta ei ollut palannut sieltä. Jälkiä ei ollut löytynyt mistään muualta kuin siltä paikalta, jonne Allison oli päätynyt niitä seuratessaan. Hän ei myöskään ollut löytänyt kissan ruumista, vaikka oli etsinyt tuntikaupalla. Allison tiesi, että luiden palamiseen kokonaan tarvittiin valtavaa kuumuutta. Kun ihmisruumiita poltettiin krematorioissa, jäljelle jäi silloinkin palamattomia luunkappaleita. Koska sanomalehdet, pahvilaatikot ja muut esineet olivat kärsineet vain vähäisiä palovaurioita ja hiiltyneet korkeintaan osittain, kuumuus ei millään voinut olla riittävä. Jäljelle jäi kysymys, minne Nelly oli kadonnut. Allison saattoi päätyä vain yhteen ainoaan lopputulokseen: Nelly oli nyt siellä, mistä nuo oudot esineet olivat tulleet. Mutta missä? Jossain toisessa ajassa sijaitsevalla kaatopaikallako? Kaikki esineet olivat nimittäin selkeästi jätettä, romua tai muuta hylkytavaraa. Oliko jokin sivilisaatio keksinyt tavan hävittää jätteensä sinkoamalla ne toiseen aikaan tai rinnakkaisulottuvuuteen?

Tuo kaikki oli hyvin mielenkiintoista, mutta Allison oli löytänyt jotain vielä mielenkiintoisempaa. Nähdessään pienen jalan sojottavan hiiltyneestä maasta hän oli kirkaissut kauhusta kuvitellessaan törmänneensä vauvan ruumiiseen, mutta oli pian oli havainnut, että kyseessä olikin vauvanukke. Nyt nukke makasi keittiön pöydällä Allisonin mietteliään katseen alla. Se oli aivan tavallisen kokoinen, muovista valmistettu lelu… mutta tavanomaisuudet päättyivät kokoon ja yleiseen muotoon. Nukelta puuttui toinen jalka, mutta tallella olevassa alaraajassa oli neljä varvasta. Allison oli laskenut ne hämmentyneenä kerran toisensa jälkeen, vaikka mikään ei muuttanut sitä tosiasiaa, että varpaita todellakin oli vain neljä kappaletta. Sormia sensijaan oli normaali määrä. Nukke oli myös todella omituisen värinen. Kaikki Allisonin aiemmin näkemät vauvanuket olivat olleet väriltään keltaoransseja, mutta tämä oli pikemminkin vihreänharmaa. Lisäksi nuken mittasuhteissa ja kasvonpiirteissä oli jotain omituista ja häiritsevää. Kun Allison katseli sitä, hänet valtasi levottomuutta herättävä vierauden tuntu.

Nuken selkäpuolella oli pieni luukku, jonka takana oli paristo. Paristo oli kummallisen litteä ja täysin nelikulmainen. Allison ei ollut milloinkaan nähnyt vastaavanlaista. Luukun sisäpinnassa oli teksti ”Toytech Inc. – Republic of Macao”. Nuken selässä oli kaksi nappia, joista painamalla sen oli varmaankin saanut ääntelemään. Allison oli kokeillut molempia nappeja, mutta paristo oli ilmeisesti tyhjä tai mekanismi vioittunut, sillä nukke pysyi mykkänä. Katsoessaan nuken outoihin kasvoihin Allison oli siitä yhtäkkiä lähes kiitollinen. Hän ei oikeastaan edes halunnut tietää, millaista ääntä tuollainen vauva voisi saada aikaan.

Allison jätti nuken keittiön pöydälle ja meni olohuoneeseen. Hän avasi radion, muttei edes kuullut musiikkia. Ikkunasta avautui näkymä hämärtyvään metsään. Allison katseli ulos ja mietti, milloin seuraava kerta tulisi ja kuinka laaja alue silloin olisi. Olisiko se jo niin suuri, että hänen talonsa joutuisi nielaistuksi toiseen ulottuvuuteen – tai mistä nuo omituiset esineet olivatkaan peräisin? Pitäisikö hänen paeta? Tai kertoa viranomaisille? Allisonin mieleen juolahti yhtäkkiä, että lumisateella saattoi olla jotain yhteyttä asiaan. Aiheuttiko matalapaine jonkinlaisen häiriön, joka vaikutti maan magneettikenttään, aika-avaruuden jatkumoon tai johonkin sellaiseen? Tiedemiehet olisivat varmasti innoissaan päästessään tutkimaan asiaa. Tai sitten hänen löytönsä aiheuttaisi maanlaajuisen paniikin. Hallitus voisi hyvinkin lähettää pataljoonan aseistettuja sotilaita hänen metsäänsä odottamaan siirtoa toiseen todellisuuteen. Tai ehkä häntä pidettäisiin täysin tärähtäneenä eukkona, joka olisi keksinyt ja lavastanut koko jutun vain tullakseen kuuluisaksi. Allison tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin väsyneeksi ja kurjaksi. Nelly oli mennyt, eikä hänellä ollut oikeastaan jäljellä mitään muuta kuin työnsä ja tohtori Holmstrom. Tuo ajatus oli niin masentava, että Allison puhkesi itkuun.

Ilta oli kääntymässä yöksi, kun Allison nousi päättäväisesti sohvalta. Hän meni keittiöön ja laittoi teekattilan liedelle. Sitten hän haki vanhan reppunsa eteisen kaapista ja pakkasi siihen evästä. Hänen mielensä tuntui keventyneen. Loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen tee oli valmista, ja Allison kaatoi sen termospulloon. Lämmin untuvatakki ja paksusti topatut housut löytyivät ullakolta. Allison puki ne ylleen ja pakkasi vaihtovaatteet reppuunsa eväiden seuraksi. Hetken hän harkitsi, laittaisiko hieman ripsiväriä ja huulipunaa, mutta hymyili sitten hupsuudelleen ja päätti jättää sen tekemättä. Allison kiersi talon ja kävi jättämässä jäähyväiset sen jokaiselle huoneelle. Hyvästi makuuhuone, hyvästi työhuone, hyvästi olohuone, hyvästi keittiö… Sitten hän astui ulos ja sulki ulko-oven takanaan.

6.

Nuotio lämmitti mukavasti. Allison hymyili kohentaessaan tulta pitkällä kepillä ja siemaillessaan teetä termospullostaan. Palaneen ja mädäntyneen haju ei ollut ollenkaan niin paha, kunhan siihen tottui. Sitä paitsi nuotiossa palavien puiden tuoksu peitti sen alleen miltei kokonaan ja tulen räiske kuulosti miellyttävän rauhoittavalta. Olipa toisella puolella sitten millaista hyvänsä, ainakin siellä oli ihmisiä, jotka ajoivat autoilla, katsoivat televisiota, pelasivat jalkapalloa, joivat virvoitusjuomia ja asuivat valtioissa, joilla oli sellaisia nimiä kuin Anglia ja Republic of Macao. Entä sitten, jos he olivatkin hieman erilaisia kuin hän? Hänhän oli itsekin erilainen. ”Erilaisuus on erityisyyttä”, oli tohtori Holmstrom sanonut.

Metsä Allisonin ympärillä oli pimeä, hiljainen ja rauhallinen. Ja yhtäkkiä, aivan varoittamatta, taivaalta alkoi putoilla lunta. Allison kohotti kasvonsa ja nauroi yrittäessään pyydystää ilmassa leijuvia lumihiutaleita kielelleen.