Matkani järjestöpäivään ja liittokokoukseen Ouluun

, , Kommentointi suljettu.

Olen pian kolmekymmentä vuotta täyttävä aikuinen ja olen vasta vajaat puolitoista vuotta ollut mukana autismiin ja aspergeriin liittyvissä touhuissa. AS-diagnoosin olen saanut loppukesästä 2008. Alun alkajaan touhuni alkoi Empowerment-projektin Puoltaja-lehteen mukaan tulemisella ja sitten yhtäkkiä alkaakin tapahtua asioita, jotka johtavat minut mukaan järjestöpäiville ja liittokokoukseen Ouluun. Samalla pääsin matkustamaan ensimmäistä kertaa yöjunassa, joka sekin oli kokemus sinällään.

Viime viikolla oli jännittävää käydä hakemassa junalippuja ja vieläpä yöjunaan! Nyt siis pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokemaan senkin. Menomatkalla aika jännää matkustaa samassa hytissä kahden muun vieraan naisen kanssa. Onneksi se ei ollut millään tavalla kauheaa, kun matkaseurakseni osui kaksi mukavaa nuorta naista ja luultavasti Pohjois-Suomesta olivatkin kotoisin. Hytissä vallitseva kuuma ilma oli toisaalta tukahduttaa, kun kokouspäivän aamuna heräilin ennen Ouluun tuloa. Hammaspesukin oli aika extreme-asia junassa, koska junan vettähän ei voi ottaa juotavakseen ja niinpä siellä oli hammaspesuun tarjolla erikseen purkkivesiä. Vastamelukuulokkeet tulivat myös tuiki tarpeeseen junamatkalla, että pystyi nukahtamaan ilman häiriötä ylimääräisestä melusta kuten junan jarrutusäänistä tai kovaan ääneen juttelevista ihmisistä makuuosaston käytävillä.

Matkani Ouluun alkoi lauantaina, kun itse kokous ja järjestöpäivä oli sunnuntaina. Ensin matkasin bussilla Lohjalta Helsinkiin ja sitten junalla sinne Ouluun. Koska junan ravintolavaunu oli aikaisempien kokemusteni perusteella järkyttävän kallis pienituloiselle, olin varannut mukaan omia eväitä. Tietenkin piti olla vielä juomistakin janon varalle. Oulun junassa oli muitakin tuttuja. Tai ainakin yhden ihmisen tunsin ja hän tuli Turusta – myöskin tulossa järjestöpäiville ja liittokokoukseen. Ehdimme vaihtaa muutaman sanankin ennen perille saapumista.

Kun saavuin aamulla Ouluun, satoi vettä, oli kylmää ja pilvistä.  Se sopi oikeastaan hyvin, sillä eipä siellä kokoustiloissa ollut sitten kovin kuuma. Luulin aluksi, että Kirkkotorin koulutuskeskukseen olisi ollut jollakin tapaa hankalaa mennä. Kuitenkaan näin ei ollut, koska eihän se paikka sijainnut Oulun juna-asemasta itse asiassa kovinkaan kaukana. Tosin minun oli helpompi suunnistaa paikanpäälle kännykässäni olevan Google Mapsin avulla, kuin netistä tulostetulla kartalla, koska näin kaiken aikaa sinisellä pallolla, missä olin. Oulu oli aika hiljainen, koska olihan sunnuntaipäivä ja kaiken lisäksi vielä Helluntai. Kun kävelimme Kirkkotorin koulutuskeskukseen, ihmisiä ei näkynyt missään. Kadut olivat tyhjiä, eikä ristin sielua kuljeskellut. Kaikki olivat varmaan viettämässä sisätiloissa sadepäivää tai kenties nukkumassakin siihen aikaan aamusta.

Kirkkotorin koulutuskeskuksessa alkoi aikaisin aamulla ilmoittautuminen järjestöpäivään. Samalla saimme nauttia kahvista ja sämpylästä, jos ylipäätään kahvia joi. Vielä ehti pienen hetken tutustua toisiin ihmisiinkin, ennen kuin itse varsinainen tapahtuma alkoi. Olin kyllä aika pihalla siitä, miten minun tulisi käyttäytyä ja pelkäsin tekeväni virheitä, joista saisin sanomista. Muistutin ehkä hiljaa mielessäni neuroottista koiraa, joka etsii häntäänsä. Kuitenkin loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin, eikä minun tarvinnut oikeastaan juurikaan kummemmitta mutkitta hävetä käytöstäni.

Aamupäivä eteni jäsenyhdistysten kuntokartoituksella, jossa puhuttiin muun muassa tavoista hankkia lisää jäseniä yhdistyksiin sekä siitä, millä tavalla jäsen hyötyisi jäsenyydestään autismialan yhdistyksissä. Lisäksi aamupäivään kuului yhdistysten ”sekahaku”, jonka aikana vaihdettiin yhdistysten välistä kuulumisia. Jonkin verran puhuttiin myös Empowermentista, eli voimaantumisesta, joka korostui tuiki tärkeäksi asiaksi kaikkien yhdistysten kesken. Mielestäni siitä oli helppo puhua, koska olen Empowerment-toimikunnan puheenjohtaja. Lisäksi kertoilin, mitä kaikkea olemmekaan saaneet aikaiseksi toimikunnan kanssa. Minusta oli mukavaa, kun Mirjami Hagman esitteli minut Empowerment-toimkunnan puheenjohtajana, kun pyysin puheenvuoroa kommentoidakseni jotain liittyen kuntokartoitukseen. Aamupäivään sisältyi vielä kolmaskin teema, nykyisen liittohallituksen sekä ehdolle tulevien haastattelutunti, joka alkoi väistyvän puheenjohtajan Erkki Paaran lyhyellä katsauksella.

Pääsinpä minäkin sitten mukaan hakeutumaan ehdokkaaksi liittohallitukseen, kun asiaa oli aiemmin esittänyt jäsenyhdistykseni puheenjohtaja, jonka mukaan olisin hyvä lisä liittohallitukseen, jos sinne asti ylipäätään pääsisin. Niinpä sitten aloin haastattelutunnilla puhua samoista teemoista, joista puhuin jo silloin kun minut tuli valituksi Empowerment-toimikuntaan, unohtamatta tietenkään itse voimaantumisasiaa. Teemani olivat esteetön opiskelu ja työnteko autisminkirjon ihmisillä. Meri Lähteenoksa sitten johti tuota haastattelutuntia ja Mirjami Hagman esitti kysymyksiä.

Lounaan jälkeen olikin sitten varattu koko iltapäivä itse liittokokoukselle. Se oli suurin kokous, jossa olen eläissäni ollut. En ole koskaan nähnyt kokousta, jossa olisi ollut niin paljon osallistujia. Siellä puhuttiin muun muassa Autismiliiton erilaisista projekteista ja siitä minkälaisia tuloksia niissä onkaan saatu aikaan. Lisäksi kokouksessa määriteltiin monenlaisia asioita, kuten tulevaisuuden viitekehystä ja erilaisia visioita. Minusta tuntui siltä, että käsiteltävät asiat olivat aika suuria ja en varmastikaan rahaan liittyvistä asioista kaikkea ymmärtänytkään.

Kaikkein jännittävin asia minulle olivat itse vaalit, jossa puheenjohtajan lisäksi valittiin jäsenistö ja varajäsenistö tulevaan liittohallitukseen. Saimme muutaman paperilapun ja ne kaikki olivat eri värisiä. Aluksi olin aika pihalla äänestyskäytänteistä, mutta sitten loppumetreillä hoksasin, että siihen lappuun piti laittaa ehdokkaista nollasta viiteen nimeä. Laitoinpa minäkin sitten listaan muutaman nimen, jotka vaikuttivat minusta ihan passeleilta tyypeiltä liittohallitukseen. Ennen äänestystä oli tietenkin kannatuskysely, keitä laitettaisiin vaaliin ehdokkaaksi. Sitten pääsin minäkin sinne ehdokkaaksi. Ehdokkuuteeni teki aloitteen jäsenyhdistykseni puheenjohtaja. Itse vaalit jännittivät minua hiukan ja sainkin kokea perhosia vatsassani, että ketkä kaikki ihmiset tulisi valituksi liittohallitukseen. Niinpä sitten kun kahvittelun aikana laskettiin ääniä,  menin ulos käveleskelemään vastamelukuulokkeet päässä ja stimulelu kädessä, että pystyin hiljaa itsekseni meditoimaan, etten olisi liian näkyvästi hermostunut.

Kun kahvit oli kahviteltu, julkistettiin vihdoin ääntenlaskennan tulos. Olin saanut teemoineni yhdentoista äänen verran ääniä ja tulin näin valituksi Autismiliiton liittohallitukseen. Se oli oikeastaan hyvä saavutus näin ensikertalaiseksi! Olin lähtenyt mukaan ajatuksella että ”kokeillaan nyt, mitä tästä tuleekaan.”. En edes aluksi uskonut saavani niin paljon ääniä. Kuitenkin sellainen tuuri kohdallani kävi. Rohkaisen kaikkia muitakin autisminkirjon ihmisiä hakeutumaan vastaavanlaisiin tilanteisiin. Ei tuo loppujen lopuksi tuntunut vuoristorata-ajelua pelottavammalta kokemukselta.

Oulussa olen aiemmin vain käynyt lentokentällä, enkä koskaan aikaisemmin kaupungin keskustassa, saati missään rakennuksessa. Itse liittokokouksen ja järjestöpäivän jälkeen pääsin toisen henkilön ja erään biologin kanssa kiertämään hiukan Oulun kaupunkia. Siellä oli sellainen kiva puisto, kuin Hupisaaret. Pohjoisessa on erilaisia kasveja paljon vähemmän, mitä täällä Etelä-Suomessa on totuttu näkemään. Meitä kaupunkia kierrättänyt biologi kertoi opiskelleensa matkailua yliopistossa ja työskntelevänsä tällä haavaa terveystarkastajana Ympäristökeskuksessa. Oli kiva kuunnella hänen kasvien ja eläinten tuntemustaan, kun käveleskelimme puistikossa ja lähellä Merikosken patoa. Taivaalle ilmestynyt aurinko helli meitä hymyllään, kun kävelimme pitkin Oulun puistoja. Ihmisiäkin oli taas paljon liikenteessä. Eniten ehkä minua säikytti se, kun monet ihmiset eivät käyttäneet pyöräilykypärää, kun he pyöräilivät. Ehdin lähettää muutamia postikorttejakin omille tutuilleni Oulusta tervehdykseksi. Pitihän sellaisia kirjoitella, että siellä sitä nyt oltiin, ettei vain puhelimessa sano: ”Terveisiä Oulusta.”, vaan että on jokin asia konkreettisesti käsillä.

Kotimatka sai alkaa, kun olin ensin käynyt jäätelöllä paikallisessa ravintolassa. Junassa nukutti pieniä heräämisiä lukuun ottamatta hyvin aina tuonne Riihimäen asemalle saakka. Matkustin Helsinkiin samalla junalla, jolla Autismiliiton työntekijätkin lähtivät. Oli sitten tuttujakin matkassa ja olihan se mukavaakin. Tulomatkalla nukuin hytissä yksinäni ja vielä viimeisellä alasänkypaikalla, koska minulla oli vaikeuksia päästä yläsänkyyn, saati sitten keskisänkyyn. Minulla oli rauhallinen kotiintulomatka yöjunassa. Kuuntelin musiikkia iPodiltani, kunnes nukahdin. Kävin samalla vielä Facebookissa päivittämässä kuulumisia kavereilleni. Helsinki-Lohja-välillä nukuin vielä bussissa niin, että meinasin unohtaa kokonaan pysäkkini. Sain kuin sainkin sitten jäätyä pysäkilläni pois ja kävellä kommerrettua väsyneenä kotiin. Toivottavasti pääsen taas ensi vuonna mukaan vastaavaan päivään. Olihan se mukava ja omanlaisensa kokemus tuokin.