Koirista: Bichant

, , Kommentointi suljettu.

 

Pieni kivenpyörittäjäni Bichant työstämässä soramontulla rakasta murikkaansa keväällä 1996.

”Hän ei ole koira eikä ihminen, vaan olento. Hän ei ole riippuvainen eikä avoin. Hänellä on oma maailmansa. Ystävienkin keskellä hän on yksin.

Hän ei koskaan hymyile eikä koskaan katso silmiin. Kukaan ei ole häntä koskaan kesyttänyt. Toisin kuin muut, hän on viileä ja etäinen, itseensä sulkeutunut. Hän ei rakasta vaan vihaa. Hänen vihansa on julmaa, suorastaan kammottavaa.

Mihin hän ryhtyy, sen hän tekee perusteellisesti, unohtaen kaiken muun.

Kun toiset iloitsevat, hän vetäytyy pois. Ja kun toiset ovat allapäin, hän iloitsee. Hänen ilonsa ei ole hännänheilutusta eikä liehakointia, vaan merkillistä kouristelua ja kiemurtelua.

Hän ei tarvitse leluja, vaan käyttää niitä vain vaihdon välineinä. Mutta hänen intohimonsa ovat kivet – niin suuret, ettei niitä jaksa kantaa suussaan. Hän on valmis antamaan henkensä kivelle ja ehkä hän tekeekin niin. Vai onko kivi antanut henkensä hänelle? Niin minä luulen tapahtuneen.

Hänen elämänsä on minulle suuri arvoitus. Minä en tiedä, mikä hänen tehtävänsä on minun elämässäni, mutta hänellä on merkityksensä.

Aika kuluu ja tapahtuu paljon uutta. Kun minä sitten joskus ajattelen menneisyyttäni, muistan hänet vielä etäisesti yhtenä merkillisenä ajanjaksona elämässäni. Mutta minä rakastan häntä ja hänen erilaisuuttaan. Minä tarvitsen häntä. Tämän lyhyen ajan hän on minulle tarpeen.”

Näin tulin kuvailleeksi päiväkirjassani koiraani Bichantia kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä vuonna 1988. Silloin en vielä tiennyt mistään mitään ja koiriakin minulla oli ollut vasta viisi vuotta. Koirakokemukseni rajoittui tasan kahteen yksilöön, ja kun jälkimmäinen niistä tuli perheeseemme, oli äimistys huomata, etteivät ne olleetkaan keskenään samanlaisia, vaan mitä suurimmassa määrin yksilöllisiä. Alussa oli jatkuva epäilys siitä, oliko tuo toinen viallinen, kun se ei ollut samanlainen kuin toinen. Vuosia myöhemmin alkoi valjeta, että vaikka voidaankin nimetä piirteet, jotka ovat koirille yhteisiä siinä määrin, että puhutaan lajityypillisyydestä, silti jokaisella koiralla on tietyllä vaihteluvälillä yksilölliset piirteensä – vahvuutensa ja heikkoutensa. Jopa rodun sisällä.

Bichant (1984-1999) eli tykönäni pitkän elämän. Luonteeltaan se oli ehdoton, totinen ja tinkimätön, mutta toisaalta elätettävänä helppo ja huomaamaton. Tottelevainen se oli jopa siinä määrin, että sen saattoi antaa kulkea ruuhka-aikaan vapaana Helsingin keskustassa niin, että kaulapanta ja talutushihna olivat kotona Vantaalla (luottamus koiraan näyttää muutamaan otteeseen käväisseen järjen edellä).

Minulle ei koskaan selvinnyt, mihin mahtoi perustua sen intohimoinen suhtautuminen kiviin. Vapaana juostessaan tämä pikku Sisyfos Kivenkantamoinen etsi käpäliinsä kiven, jota se kuljetti raahaamalla ja pyörittämällä takaperin kulkien. Samalla se valutti kuolaa ja kommunikoi kiven kanssa äänekkäästi hihkuen, huokaillen ja valittaen. Kivien pyörittely kesti aina kauan, eikä Bichantia ollut helppo houkutella keskeyttämään toimintaansa. Myöhemmin se laajensi kiinnostusaluettaan käsittämään myös pallot. Palloja se keräili eikä antanut toisten koirien kajota niihin, vaan syöksyi aina keräämään pallot pois, mikäli niitä joutui muiden haltuun. Jos sille heitti palloa, se säntäsi hätääntyneenä pallon perään ja nouti sen turvaan.

Bichantilla oli oma kielensä ja minulla omani. Opimme ymmärtämään toisiamme, vaikka meillä oli eri tapa kommunikoida. Yhden ihmiskielen sanan Bichant osasi: se lausui selkeällä suomenkielellä pyynnöstä joko kuiskaten tai ääneen sanan ”haluaa”. Sen ei voinut olettaa ymmärtävän sanan merkitystä, mutta sen sijaan se ymmärsi, että tuon sanan sanominen teki vaikutuksen ihmisiin ja palkkioksi se sai makupaloja, joille se oli ahne. Bichantin ahneudesta kertoo myös se, että saadakseen herkkuja se käytti leluja maksuvälineinä. Kerran koemielessä tarjosin sille vielä yhtä makupalaa, kun se oli tuonut minulle jo kaiken, mitä omisti. Olin utelias näkemään, kuinka se tämän ongelman ratkaisisi. Bichant poistui paikalta toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua se ilmestyi näkyviin raahaten hitaasti ja vaivalloisesti hampaissaan kohtalaisen suurta koirien makuupatjaa.

Kaikesta huolimatta Bichant ei kuitenkaan ollut mikään poikkeuksellinen tai epätyypillinen koira, vaikka pidän sitä persoonallisena. Sen luonteenpiirteitä sekä niitä vastaavia ominaisuuksia esiintyy muillakin koirilla. Persoonana se (kuten muutkin koirani) inspiroi minua monin eri tavoin. Minulla oli aiemmissa elämänvaiheissani tapana sepitellä tarinoita sekä lainata tarinoiden ihmishahmoille tapoja ja luonteenpiirteitä koiriltani. Näin jälkeenpäin sekä päiväkirjamerkintöjäni että muita sepustuksiani lukiessani tulen ajatelleeksi, että olenpa saattanut tiedostamattani olla tekemisissä käsitteiden kanssa, joita en ole itse ymmärtänyt mutta jotka minua ovat kovasti vaivanneet, kunnes ne sitten myöhemmissä elämänvaiheissani ovat tulleet jälleen esiin vallan toisenlaisissa yhteyksissä. Kirjoitustapa noissa surrealistisissa tarinoissa oli aina vaistonvarainen ja nopeasti etenevä siinä määrin, ettei taustoja, syitä tai seurauksia liiemmin tullut tekstiä suoltaessa mietittyä. Mutta kirjoittaminen oli välttämätöntä.

Yksi täysin Bichantin inspiroima olento 1700-luvun alun Ranskaan sijoittuvassa tarinassa (vuodelta 1990) oli ihmishahmoinen mutta koiranpäinen nainen Cheusia, joka eli täysin omassa maailmassaan, omilla ehdoillaan. Hän puhui paljon mutta vain merkillistä omaa kieltään, jota kukaan ei ymmärtänyt. Cheusiaa kiinnostivat pallot jopa siinä määrin, että hänen puolisonsa tuli suhteen edetessä epätietoiseksi siitä, olivatko heidän tunteensa sittenkään molemminpuolisia – varsinkaan, kun naiselta oli mahdotonta saada sanallista luonnehdintaa suhtautumisestaan puolisoonsa. Näin neuvoi häntä luottoystävä, Veneton maakunnasta kotoisin oleva kentauri Sagittario:

”Rakas Pierre-Polisson. Sinun on hyväksyttävä se tosiasia, että ensin on pallo ja sitten olet sinä. Cheusia on Cheusia ja Cheusiana pysyy. Minusta riittää se, että olet hänelle hyvä. Cheusialta ei voi vaatia vastarakkautta. Mutta hänhän nukkuu vieressäsi yöt. Katso, kuinka hän kylminä öinä kietoo kätensä ympärillesi ja käpertyy syliisi. Se on hänen kiintymystään sinua kohtaan. Hän ei katso sinua koskaan silmiin, mutta jos viet hänet synkkään metsään, eikö hän seuraakin sinua välittömässä läheisyydessäsi? Sitä paitsi Cheusia rakastaa elämää ja tahtoo ylläpitää sitä. Ehkä hän näkee pallon sielunsa kuvana ja rakastaa palloa siksi eri tavalla kuin sinua. Rauhoitu, Pierre-Polisson. Istuta keittiöpuutarhaan muutama penkki hänen lempikukkiaan ja anna hänen katsoa vierestä. Kun hän näkee sinut istuttamassa niitä, hän varmasti pitää sinusta.”

Alussa oli helppo luetella ikään kuin itsestään selviä tekijöitä, jotka erottavat koiran ihmisestä, mutta nyt – kahdenkymmenenkuuden vuoden jälkeen – on kovin vaikea määritellä, minkä pitäisi muka olla se ratkaiseva ero ihmisen ja koiran välillä ja miksi ihmisen tämän perusteella tulisi olettaa olevansa jotenkin ylivertainen eläimiin nähden. Eikö olisi parempi tunnustaa, että eläimet ovat meidän veljiämme ja sisariamme? Kesykoira toki eroaa villieläimestä siten, että nykyisessä muodossaan se on mitä suurimmassa määrin ihmiskäden luoma artefakti sikäli kuin ihminen suorittaa sen jalostusvalinnat, jolloin ihmisen ja koiran suhteelle leimallista on ihmisen osalta vastuullisuus. Valintojen tulisi pohjautua luonnon omaan järjestelmään, mutta valitettavan usein näin ei ole.

Eläimet tietävät totuuden ja aistivat sen kaikkialla ympärillään. Tämän tietonsa kanssa ne elävät sopusoinnussa, eikä niitä mikään askarruta. Sen sijaan jatkuvasti epätietoinen ja sokea ihminen tekee omaa totuuttaan etsiessään paljon virheitä ja vääriä valintoja. Ehkäpä kesykoiran – kuten minkä tahansa kesyn ja ihmisen kanssa mutualistiseksi oletetussa symbioosissa elävän eläimen – tehtävä on toimia välittäjänä ihmisen ja luonnon välillä ja auttaa tätä löytämään tieto, löytämään sijaintinsa luonnossa sekä asemansa osana luontoa ja myös elämään tasapainossa tietonsa kanssa.

Sivumennen sanoen – kahdella ensimmäisellä koirallani oli molemmilla kolme ja puolisataa lempinimeä, joista hieman yli sata ne tunnistivat omikseen. Koirain papereiden joukossa on edelleen tallella luettelo, johon on merkitty erikseen nimistä ne, jotka koirat tunsivat. Mitä ilmeisimmin koirat erottivat äänensävyn ja muun elehdinnän pienistäkin vivahteista, kenestä kulloinkin oli kysymys. Nykyisten koirieni lempinimiä en ole listannut, mutta joka tapauksessa niiden kyky lukea ihmistä ja tunnistaa tämän maneerit on uskomaton. Lisäksi ne ymmärtävät ihmisen puhetta paljon enemmän kuin osaamme kuvitella.

Koirien tapa ilmaista itseään on rehellinen ja suora. Niiden kanssa kommunikoidessa ei tarvitse jäädä pohtimaan sivumerkityksiä tai rivien välejä. Ne ovat reiluja ja järkeviä, ja niiden tapa kiintyä kotiväkeensä perustuu yksilön kunnioitukseen: ne eivät kritisoi eivätkä pyri muuttamaan ketään mieleisekseen vaan hyväksyvät lähimmäisensä sellaisenaan.

Koira opettaa ihmiselleen tärkeitä asioita – ei vain koirista, elämästä tai luonnosta vaan myös ihmisistä. Tämän lisäksi koirat täydentävät elämää olemalla vertaisryhmä ja tarjoamalla vertaistukea sitä tarvitsevalle. Koirat ovat syy elää ja uskoa siihen, että lopulta kaikella on tarkoitus.

Kirjoittaja: Nina T

 

Nina kirjoitti myös toisesta koirastaan, Myszekistä, v. 2009. Yhteensä Ninan laumassa on (Nina mukaanlukien) 5 jäsentä.