Kirja-arvostelu: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot

, , Kommentointi suljettu.

Liisa Keltikangas–Järvinen on persoonallisuuden ja temperamentin tutkimukseen erikoistunut psykologian professori. Hänen vuonna 2010 ilmestynyt teoksensa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot on kansantajuisesti laadittu katsaus sosiaalisuuteen liittyviin teorioihin ja tutkimustuloksiin. Kirja onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä lukunautinto että kiinnostava ja runsas tietopaketti. Kirjan esimerkit on valittu useimmiten lasten sosiaalisuutta käsittelevistä tutkimuksista. Tämä johtuu Keltikangas–Järvisen mukaan siitä, että on olemassa vain vähän aikuisten sosiaalisuuteen liittyvää tutkimustietoa.

Keltikangas–Järvinen korostaa, että sosiaalisuudella voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Puhekielessä sosiaalisuutta käytetään usein seurallisuuden synonyymina. Seurallisuus on osa synnynnäistä eli pysyvää temperamenttia. Seurallisuus liittyy siihen, kuinka hyvin ihminen viihtyy muiden ihmisten seurassa, kuinka kiinnostunut hän on vieraista ihmisistä ja kuinka tärkeää hänestä on saada hyväksyntää ja arvostusta.

Äärimmilleen vietynä seurallisuus saattaa johtaa jopa siihen, että ihminen ei viihdy lainkaan omissa oloissaan, vaan on riippuvainen muiden ihmisten läsnäolosta. Yliseurallinen ihminen saattaa ratkaista yksinoloon liittyvän ahdistuksen esimerkiksi toimimalla lukuisissa yhdistyksissä pelkästään seuran vuoksi, ilman että omaisi erityistä kiinnostusta yhdistysten varsinaisia tarkoitusperiä kohtaan.

Sosiaalisuudella saatetaan tarkoittaa myös sosiaalista kyvykkyyttä. Sosiaalinen kyvykkyys ei ole synnynnäistä, vaan muodostuu taidoista, joita voidaan saavuttaa oppimalla ja harjaantumalla. Sosiaalisesti taitavalla ihmisellä on käytössään suuri kirjo erilaisia toimintamalleja, joista hän kykenee valitsemaan kulloisenkin tilanteen mukaan sellaisen, joka on sekä tehokas että moraalisesti hyväksyttävä.

Ihmisen seurallisuus ei vielä takaa sitä, että hän olisi sosiaalisesti taitava. Tämä pätee myös käänteisesti: sosiaalisesti taitavat ihmiset eivät ole välttämättä seurallisia, vaan saattavat käyttää aivan muita kriteereitä etsiessään mieluisaa tekemistä.

Seuralliselle ihmiselle tarjoutuu toki syrjään vetäytyvää useammin tilaisuus harjoitella sosiaalisia taitoja. Äärimmäinen seurallisuus saattaa silti myös vähentää ihmisen sosiaalista kyvykkyyttä. Ylisosiaalinen persoona saattaa olla esimerkiksi niin empaattinen tai niin riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä, että muuttaa mielipiteensä ja toimintastrategiansa aina kulloisenkin seuran mukaisiksi. Tämä vähentää henkilön luotettavuutta muiden silmissä. Lisäksi tällaisesta jämäkkyyden puutteesta saattaa aiheutua ongelmia etenkin työelämässä.

Ylisosiaalisuus saattaa johtaa myös liialliseen varovaisuuteen: ylisosiaalinen persoona ei uskalla esittää rohkeita ideoita, koska niiden kohdalla on vaikea ennakoida, saavatko ne kannatusta muiden keskuudessa.

Empatiaa pidetään eräänä sosiaalisten taitojen lähtökohtana. Tutkimuksissa onkin havaittu, että nimenomaan hyvä empatiakyky on tärkein selittäjä sille, ettei lapsi osallistu muiden kiusaamiseen. Empatian on todettu esiintyvän usein yhdessä ujouden kanssa ja arvellaan, että molemmat piirteet heijastelisivat temperamentin sensitiivisyyttä eli herkkyyttä. Temperamentin sensitiivisyydellä tarkoitetaan sekä aistiherkkyyttä että sosiaalista herkkyyttä. Aistiherkällä henkilöllä on herkkä haju-, maku-, kuulo-, kosketus- ja näköaisti. Sosiaalisesti herkkä ihminen havaitsee puolestaan muita helpommin esimerkiksi sen, että kanssaihminen pyrkii näyttelemään muuta kuin mitä oikeasti tuntee.

Sosiaalisiin taitoihin luetaan lisäksi muun muassa hienotunteisuus ja kyky kuunnella muita ihmisiä sekä kunnioittaa heidän oikeuksiaan. Sosiaalisten taitojen määrittely on sidoksissa aina myös kulloinkin vallitsevaan kulttuuriin. Nykyisin korostetaan yksilön kykyä antautua pinnalliseen keskusteluun erilaisten tai ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Tätä voisi kutsua viihteen merkitystä korostavan aikamme mukaisesti vaikkapa ”viihdesosiaalisuudeksi”.

Toisin oli esimerkiksi 1960-luvulla, jolloin sosiaalisia taitoja mitattiin lähinnä ihmisen avuliaisuudella, luotettavuudella ja vastuunotolla. Näitä ja muita kehittyneen moraalin ilmentymiä voitaneen pitää edelleenkin sosiaalisuuden tärkeimpinä kulmakivinä.