Kertomus elämästäni

, , Kommentointi suljettu.

Olen jo aika vanha, 24vuotta. Liian vanha löytämään itseäni, ehkä. Asperger diagnoosin sain 16-vuotiaana. Muistaakseni.
Vuosia olen yrittänyt sopeutua assi-rooliin.
Mutta en vaan tunnu sopivan.

Kun sain valmiiksi graduni ja ukkini kuoli ja jätti minulle pienen, pienen mökin perinnöksi keskelle ei mitään, Lapin tunturiin, niin otin aikaa itselleni ja muutin yksinäisyyteen.
Pari koiraa ja kaksi kissaa otin mukaani.

Olen nyt asustellut mökissä kolme kuukautta. Paljon aikaa menee lämmitykseen ja ruuan valmistukseen.
Lähes joka päivä hiihdän ylös tunturiin haaveilemaan jostain toisenlaisesta maailmasta.
En sellaisesta, että minut hyväksyttäisiin asperger-ihmisenä vaan että minut hyväksyttäisiin minuna.

Olen itselleni kaivannut pihalle lumiluolan jonne menen joka päivä hakemaan itseäni. Makaan makuualustalla, katselen luolan kattoa ja annan ajatuksilleni luvan mennä minne haluavat.
Pari tuntia olen jossain mistä en osaa kertoa tai jos kertoisin kukaan ei ymmärtäisi missä olin.
Olen ehkä väärään aikaa syntynyt, olenko  luolaihminen.

Minä tapaan ihmisiä noin kerran viikossa kun käyn kaupassa tai joku sukulainen käy kylässä. Nostan kyllä lähes joka päivä kättäni tervehdykseen ohiajavalle moottorikelkailijalle.
Joskus tuokin määrä sosiaalista kanssakäymistä tuntuu liialliselta.
Netissä saatan keskustella ihmisten kanssa mutta yhä enemmän sekin tuntuu aivan turhalta.