Itsekritiikki

, , Kommentointi suljettu.

ritari3

Vaikka tämä on Ruosteisen Ritarin ensimmäinen kolumni, toimii se myös aloituksena maaliskuun teemalle, joka on itsekritiikki. Lue lisää teemasivuilta.

”Autos”. Kreikan sana, joka tarkoittaa ’itse’. Siitä myös autismi on saanut nimensä, vaikka latina lääkäreitten kielenä tunnetuksi onkin tullut.

Moni meistä lähtee liikkeelle juuri minäkeskeisistä käsitteistä, joko omasta halustaan tai sitten olosuhteiden pakosta. Siksi onkin luontevinta keskittyä siihen, mikä koskee meitä kaikkia. Kritiikkiä tulee, se on väistämätöntä, mutta sen ei aina tarvitse tulla itsemme ulkopuolelta. Se voi lähteä myös meistä itsestämme.

Itsekritiikki on periaatteessa sekä kyky ymmärtää paremmin toimintansa puutteita että keino valmistaa itseään, kun on joutumassa suurennuslasin alle. Näin voi pehmentää edes hiukan sitä iskua, jonka saattaa jonain päivänä saada toimintaan kriittisesti suhtautuvalta henkilöltä. Itsekritiikki ei tietenkään korvaa muiden antamaa palautetta, vaan se toimii paremminkin suuntaa antavana. Se on kuin opaste, jotta osaisi hakeutua oikealle tielle ja olisi menossa edes enimmäkseen oikeaan suuntaan, vaikkei aivan heti pääsisikään määränpäähän.

Mitä itsekritiikki sitten ei ole? Se ei ole tarpeetonta itsensä ruoskimista eikä hyödytöntä jälkiviisautta.

Tämä unohdetaan hyvin usein. Minulla on erityisesti hankaluuksia siirtyä itsensä ruoskimisesta toimintaan. Jälkiviisaus taas saa minun puolestani jäädä ykkösen aamu-tv:n aiheeksi, ellei siitä voi ottaa oppia tuleviin tekemisiinsä.

Jotkut voivat olla sitä mieltä, että itsekritiikkiä ei tarvita: parhaiten menee, kun syyttää kaikkia muita ja vain jatkaa eteenpäin. No ei nyt ihan. Vaikka onkin tärkeää, ettei jää omissa vioissaan kieriskelemään, on itsekritiikille joskus aihetta.

Kansanomainen esimerkki voisivat olla NT-henkilöille tutut jääkiekonpelaajat. Otetaanpa Leijona-ikoni Ville Peltonen ja Helsingin IFK:n entinen sankari Jere Karalahti. Molemmat ovat samanikäisiä, heillä on samankaltainen tausta ja peliuraa takanaan. Mutta mikä erottaa Peltosen Karalahdesta? Itsekritiikki.

Peltonen ymmärtää tehneensä virheitä. Hän ei jää niissä piehtaroimaan mutta ei myöskään yritä kieltää niitä. Kun mies tuli humalassa potkineeksi ambulanssia, hän ei näyttänyt keskisormea kameroille vaan astui itse esiin ja sanoi, että nyt on typerästi tehty, ja pyysi anteeksi. Juuri tämä vastuuntunto tekee Peltosesta ikiaikaisen päällikön ihmisten silmissä ja pelikentillä.

Jere Karalahti taas haistattaa itsekritiikille pitkät. Karalahti ottaa kännit, tekee mitä ikinä tekeekin ja kun seura pyytää, että tähti olisi hyvä ja tekisi työnsä vaikka pelaamalla pronssiottelun läpi – mitä sitten? Hän jättää muut pulaan.

Karalahden kykenemättömyys itsekritiikkiin tekee hänestä ikuisen kakkosen. Kykyä on, mutta hän sokaistuu itsestään eikä hyväksy sitä, että voi tehdä virheitä. Vika on kaikkien muiden: poliisien, jotka yrittävät pitää yllä lakia, tai seurojen, jotka haluaisivat miehen kantavan kortensa kekoon sen sijaan, että tämä veisi vain tilaa ja paistattelisi parrasvaloissa. Kaikkien tulee hyväksyä hänen virheensä – paitsi miehen itse.

Juuri tämä asenne maksoi Karalahdelle kaiken. Päihderiippuvuus, jota mies ei käsitellyt tai edes myöntänyt itselleen, vei NHL:n lopullisesti pois hänen ulottuviltaan. Lukuisat tempaukset HIFK:n leirissä ovat antaneet kansalle kuvan vastuuttomasta pojasta, joka tuhlaa lahjansa. Lopulta itsekritiikin kyky löytyi ja mies pystyi päästämään irti pullosta, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja sen varjo seuraa häntä vielä pitkään.

Peltonen taas ei ole systemaattisesti tuhonnut omia mahdollisuuksiaan. Hän on myöntänyt, ettei kaikki ole sujunut suunnitelmien mukaan, mutta hän yrittää ammentaa myös virheistä voimaa uusin yrityksiinsä. Sittenkin, vaikka se on ollut vaikeaa ja veri on maistunut suussa usein. Ja tulos? Vielä 33-vuotiaana, ”vanhoilla päivillään”, mies onnistui palaamaan ja pelaamaan NHL:ssä. Ei pieni saavutus.

Itsekritiikki edustaa minulle mahdollisuutta ylittää itsensä joka päivä. Jokainen yritys on arvokas, vaikkei aina tuottaisikaan tulosta, ja jokainen epäonnistuminen voi luoda kimmokkeen pystyä jonain päivänä parempaan. Tunnustan, että allekirjoittanut saattaa nyt vaikuttaa ulosannissaan omahyväiseltä tai kaikkitietävältä ja lisäksi hieman marttyyrimaiselta. Haluaisinkin painottaa, etten ole vielä itsekritiikinkään kautta oppinut hallitsemaan kaikkia luonteenheikkouksiani.

Vaikka en koskaan ehkä tule itsekritiikin mestariksi, vaikka minä kadottaisin sen hetkeksi ja kompuroisin pimeässä, minulla on toivoa löytää valo. Toivoa, että joku kiskaisee minut sinne. Edes toivoa siitä, että vaikken itse huomaa säröjäni, ehkä kuitenkin käännyn oikeaan suuntaan ja päädyn oikeanlaiseen seuraan, jossa joku voi kertoa puutteistani minulle paremmin. Tehköön sen kovin tai pehmein sanoin. Jos asia on totta, se täytyy hyväksyä, vaikkei mielellään niin tekisikään. Kritiikin vastaanottamisessa piilee myös suuttumisen vaara, mutta ihmisellä on oltava halua edes kuunnella sellaisiakin asioita, joita on vaikea kuulla.

Se voi auttaa enemmän kuin arvaisikaan.