Iloa improvisaatiosta –kesäkurssi Autismisäätiöllä 2.-6.8.2010

, , Kommentointi suljettu.

Huoneen lattialla lojuu joogapatjoja ja patjoilla rentoutuvia ihmisiä sikin sokin. Se sopii hyvin kuvaan, sillä ’sikin sokin’ on päivän sana. Sitä ollaan nyt opeteltu viikko ja oikeastaan ihan hyvän pituinen elämä. Nyt kuitenkin kurkistamme tähän yhteen viikkoon eli Autismisäätiön avopalveluiden Iloa Improvisaatiosta –kurssiin.

Olin paikalla, joten käytän hyväksi omia muistikuviani. Muistan ensimmäisen päivän luennon. Muistan sen huonosti, mutta kuitenkin. Se kertoi jostakin miehestä, joka oli kehittänyt jonkun oman improvisaatiotekniikkansa. Tekniikan, jota me tällä kurssilla kävisimme läpi. Ehdottomasti parasta luennossa oli keskustelu. Keskustelua syntyi muun muassa joistakin kyseisen henkilön mielipiteistä. Eniten niistä, joita minä vastustin.

Luentoa seurasi joukko erilaisia lämmittelypelejä. Niitä oli aika omituisia, vähän höhliä ja melko kiinnostaviakin. Varmuudella yksi meistä kurssilaisista ihastui erääseen ”kani kani” –leikkiin ikihyviksi. Toinen taas vielä varmemmin vihastui kyseiseen aktiviteettiin ikipahoiksi. Jotkut lämmittelypelit olivat vaikeita. Joillekin ehkä liiankin vaikeita. Onneksi ’mokat’ tiesivät aina aplodeja: olivathan ne spontaaneja tilanteita. Minulle itselleni oli ’mokaaminen’ kuitenkin hyvin vaikeaa.

Tuo kaikki siis tapahtui maanantaina. Tiistaina olin poissa kurssilta, sillä äitini tuli takaisin pitkältä Kiinan matkaltaan, jonka aikana hän oli kerännyt materiaalia kielitieteelliseen tutkimukseen. Olipas siinä virkehirviö. Jatketaanpa.

Olemme nyt siis keskiviikossa. Keskiviikko oli ehkä kurssin hauskin päivä. Mieleen painuivat ostoskeskusleikki, jossa yksi pelaaja on keskellä valitsemassa mieluisinta muiden esittämistä tuotteista ja improvisaatioharjoitus, jossa osa repliikeistä vedettiin kirjaimellisesti hatusta. Sinä päivänä oli paljon muitakin harjoituksia, mutta valitsin nyt mainita kahdesta suosikistani.

Torstaina teimme yksi kerrallaan silmät kiinni ääniä, joiden mukana muut tanssivat itsekin silmät suljettuina. Se tuntui aika epätoivoiselta. Lisäksi leikimme puhuvaa nukkea ja nukkemestaria. Harjoitus oli jo itsessäänkin vaikea, mutta annas olla, kun joku meni ehdottamaan tapahtumapaikaksi Linnanmäkeä. Koko yritys oli tuhoon tuomittu. Torstaina oli myös yhteisymmärrysharjoitus, jossa kolmen penkillä istujan piti yhdessä keksiä, missä he olivat ja miksi he kohta nousivat penkiltä. Sanoja ei saanut vaihtaa ja kaikille tuli tietenkin eri käsitys tapahtumien kulusta.

Torstai-iltana menimme katsomaan näytelmää ”Kustaan perilliset”. Eräs kurssilaisista oli alkuviikosta leikkinyt näytelmän nimellä ja sanojen merkityksillä. Tällä ’leikkimisellä’ oli ollut minun herkkään mieleeni haitallisenkin suuri vaikutus. Näytelmä Kustaan perillisistä oli päässäni muuttunut näytelmäksi perillisten… noh… kusemisesta. Joka tapauksessa nautin näytelmästä lukuun ottamatta joitakin mielestäni turhan intiimejä kohtia.

Perjantaista haluaisin mainita harjoituksen, jossa nostelimme vuoron perään ’edesmenneen isoäidin’ ullakolta löytyneestä pahvilaatikosta kuviteltuja esineitä, joita muut sitten koettivat arvailla. Mikä mainio menetelmä prosessidraamaan! Tämän ja joidenkin muiden juttujen jälkeen seurasi kurssimme Grande Finale, nimittäin demoesitys. Odotimme patjoilla huoneen lattialla rentoutuen ja valmistauduimme näyttämään kurssilla opittua. Yleisö oli pieni, mutta mehän vedimme sitäkin enemmän tosissamme. Demoesityksen jälkeen me saimme vielä kunnolla ruotia kurssin epäkohtia ja ongelmia. Harmi vain, että kaikilla oli lähinnä hyvää sanottavaa.

Kurssista jäi käteen paljon hyviä konsteja toteutettavaksi muuallakin, mutta se on varmaa, että jos joku ehdottaa vähään aikaan improvisaatioharjoituksen tapahtumapaikaksi Linnanmäkeä niin minä alan huutaa.