Hojo – kamppailulajeista

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: MeriHevonen

Kuva: MeriHevonen

 

Nuorena mielikuvitusta värittävät kaukaiset hahmot, ihailtavat, tyylikkäät. Sellaiset, joiden olemuksessa on jotain omalle ympäristölle vierasta ja kiehtovaa. Luontainen uteliaisuus saa huomion kiintymään asioihin, joissa itse on puutteellinen. Kasvu on lisääntyvää itsetietoisuutta, joka nuorena täyttyy kokemattomuudentunteesta ja halusta täyttää tuo puutos jollain. Sen sijaan on huomattavasti vaikeampaa ymmärtää, miksi jokin yksittäinen asia muodostuu intohimon kohteeksi. Onko kyseessä puhdas sattuma, asiaa ympäröivä sosiaalinen halo, läheisiltä kopioidut hyväksymismallit vai aivojen herkkyys tietyille ärsykkeille?

Tanssissa ihmiskehot täyttävät lähiavaruutensa liikkeellä. Liikkeiden kauneus korostuu kontrastin kautta, kun toteuttajana on arkipäiväisistä arkipäivisin: ihmisruumis. Tanssimainen liikehdintä pidemmälle viedyin liikkein ja voiman keskityksellä muodostaa taistelulajien viehätyksen. Eräässä lajissa taisteluliikkeet on ehdoin tahdoin piilotettu tanssin sisään.

Liikkeiden transsimainen toisto ja rasituksen aiheuttama hormonivaste nostavat harjoittajansa humalluttaviin korkeuksiin. Mikä onkaan hekumallisempi ajatus kuin kiusaajien luiden murskaaminen, ihana oikeutettu väkivalta ja suloinen kosto. Aggressio, sen hallinta ja hyötykäyttö ovat taatusti rehellisempiä kuin sievistelevä teeskentely siitä, että puhe, yhteistyö, oikeudenmukaisuus ja muut kymmenen kaunista olisivat vallitsevaa todellisuutta.

Valta moraalin ulkopuolella on ikiaikainen teema. Taistelija keskittyy oman valtatyökalunsa kehittämiseen: koukku, potku, heitto. Aina voi tehdä jotain. Jos ei muuta, niin nuijia vastustajan maanrakoon.

Primitiivisyys on kaunista. Budolajien keskiössä on se tosiseikka, että paras tapa ratkaista ongelmat on poistaa ne, lopullisesti. Vammautettu vastustaja on säyseä vastustaja. Taistelun henki kutsuu harjoittajiaan. Potku päähän, toinen perään. Kolmas viimeistelee jommankumman. Arpa on heitetty, ottelijat liikkuvat hypnoottisesti ja lyhyeen hetkeen tiivistyy vuosien työ.

Kotiolot tai oma paikallishistoria harvemmin tarjoavat sykähdyttäviä tarinoita. Kukapa olisi kuullut seikkailutarinoita naapureistaan, vaikka aihettakin voisi olla? Taistelulajien historia odottaa haltuunottoa. Vanhat mestarit tarjoavat ryhmän, jonka hyvyyden voi liittää itseensä.

Mutta mikä tekee tässä esitetystä tyylittelystä niin tuomittavaa? Sekö, että sama teema toteutuu hieman eri vivahtein niin monessa lajissa, kuitenkin ilmoille mainitsemattomassa muodossa?

Entä onko taistelulajien harrastaminen järkevää? Olisiko niille orvoille, jotka menevät hakemaan salilta apua turvattomuuden tunteeseen, tarjolla kenties kehittävämpääkin tekemistä? Kun monet hakeutuvat saleille itsepuolustustaitojen takia, eikö se kerro jotain? Aika on ainoa aidosti rajallinen resurssi. Herkkien nuoruusvuosien kuluttaminen murhaavan suoritustehon hiomiseen ei ehkä lopulta ole oivallisinta ajanvietettä, vaikka sen harjoittamisessa kehittyy itsekuri ja lukuisa joukko muita hyödyllisiä ominaisuuksia.

Valitettavasti tässä kritiikissä on yksi huono puoli – yhteiskunta kokonaisuudessaan. Useimmat tekevät valintansa niistä vaihtoehdoista, jotka ovat kivuttomasti tarjolla. Kun puolustustaito on vastalääke uhkaan tai koettuun uhkaan, kamppailulajien poistaminen vaatisi melkoista vallankumousta. Toisaalta mitä harrastemahdollisuuksia on vähävaraisille nuorille? Harrastekerhot ovat yleensä melko hidastempoisen toiminnan tyyssijoja, eikä asiaansa intohimoisemmin paneutuva henkilö niistä välttämättä löydä haluamaansa.

Harrastetoiminnan raami on tarjota sosiaalinen ympäristö niille, jotka ovat harrastukseen jo puolet elämästään uhranneet. Maailman parhaita askareita on yhtä monta kuin on vastaajiakin. Tietysti voi kysyä, onko harrasteessa edes oltava sen isommin mitään järkeä. Mielestäni on sääli, jos nuoruusvuodet kuluvat täysin ilman mitään haasteiden kautta kasvattavaa toimintaa. Kamppailu, fyysinen ja henkinen, tarjoaa sellaisen kokemuspohjan, johon myöhemmin nojata vaikeuksien hetkellä.

Lähestymistapojen määrän paisuessa alkaa vanha tuttu häämöttää taustalla. Mikäköhän on sellainen tuutti, josta näennäisesti löytyy melkein mitä vain? Nostaisin suurimmaksi aikamme harhaksi sen luulon, että informaation paljous itsessään olisi jokin viisauden alku. Jos sinä tai me tai meidän kansamme ei vaivaudu menemään tiedon alkulähteille, teorioihin ja harjoittelun synnyttämään syvällisyyteen, joku muu sen kyllä tekee. Vanha määritelmä huonosti menestyvistä banaanitasavalloista alkaa postmodernissa hengessä pirstoutua yksittäisille kotisohville, jossa osaaminen on valikoiden vetelyä ja täpän laittamista ruutuun. Tietämystekniikka tarjoaa ihastuttavan runsaudensarven luonnonfilosofisia näköaloja, mutta siihen tutustuminen kannattaa aloittaa kirjoista. Niitä saa lainata ilmaiseksi kirjastoista. Jos vielä meno- ja paluumatkan taittaa jalkapatikassa, aineenvaihdunta kiittää käyttäjäänsä rauhallisemmalla mielellä ja paremmalla keskittymiskyvyllä.

Teksti: Pekka Pauka