Haastattelussa Atomicin ohjaaja Giovanni Piperno

, , Kommentointi suljettu.

Haastateltava:    Giovanni Piperno, Ohjaaja, Atomic!…

Taustaa

Atomic! on matkakuvaus junamatkasta Italiasta Unkarin (Budapest), Venäjän (Moskova) ja Mongolian kautta Kiinan Pekingiin. Matkan suorittava seurue on kooltaan 210 henkeä ja se muodostuu mielenterveyspotilaista, hoitohenkilökunnasta ja omaisista.

Elokuvan keskiössä ei ole autismin kirjo. Yksi kahdeksasta päähenkilöstä on autistinen poika.

Ohjaaja Piperno ei ole paneutunut autismiin, joten elokuvaa ja tätä haastattelua täytyy katsoa yleisestä näkökulmasta, erilaisten ihmisten osallisuudesta yhteiskuntaan.

Haastattelu on tehty Docpoint-dokumenttifestivaalien yhteydessä Helsingissä 24. 1. 2009, Bio Rexin katsomon punaisilla plyysipenkeillä.

Pekka Pauka (jatkossa PP): Näin elokuvanne eilen ja se oli erittäin mielenkiintoinen. Henkilökohtainen intressini liittyy autismin kirjoon. Ei anneta sen kuitenkaan häiritä, sillä monet mielenterveyten liittyvät seikat ovat universaaleja.  Miten päädyit tämän elokuvan tekemiseen ?
Giovanni Piperno (jatkossa GP): Italiassa kaksi järjestöä päätti retken toteutuksesta. Heidän motiivinsa oli näyttää, että on mahdollista työskennellä mielenterveyspotilaiden kanssa aivan uudella tavalla. He pyysivät minua tekemään matkasta elokuvan.

PP: Olet siis tehnyt alan parissa aiemminkin ?
GP: Aihe oli ammatillisesti uusi mutta henkilökohtaisella tasolla tuttu.  Äidilläni on ollut ongelmia, joten pidän itseäni asiantuntijana. Jos ei pelkää erilaisia ihmisiä, voi heidät tavoittaa. Se on tärkein teemani.  Elokuvassa on kokoelma henkilöitä, joihin samaistua ja muodostaa luottamussuhde elokuvan edetessä.

PP: Ymmärrän, se tosiaan oli hienoa, että on kokonainen kopla henkilöitä, joista voi valita mieleisensä. Elokuvan potilaita kohdellaan kauniisti ja humaanisti. Onko tällainen meno tavallista Italiassa?
GP: 30 vuotta sitten Italian mielisairaalat suljettiin. Suljettujen laitosten aika loppui. Franco Basaglia kehitti uuden tavan hoitaa potilaita. Ongelma tietysti on, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Tämän junamatkan organisoineet tahot ovat Basaglian seuraajia.

PP: Tämä aihe siintelikin mielessäni. Potilaiden vapauttaminen laitoksista kuulostaa hienolta, huonona puolena mieleen tulee, että onko tämä vain tapa kenkiä potilaat kadulle oman onnensa nojaan?  Toimiiko tämän politiikan käytännön toteutus hyvin?
GP: Tarvitaan uusia rakenteita. Potilaat tulee saada osaksi yhteisöitään työn kautta.  Sairaaloiden sulkemisen seurauksena monet perheet tuntevat tulleensa hylätyiksi. Uudessa metodissa perheet otetaan mukaan.  Tehdessäni taustatyötä filmiäni varten matkustin ympäri Italiaa tapaamassa junamatkalle lähtijöitä ja valitsin heidän joukostaan 8 henkilöä.

PP: Tutustuit heihin siis tässä valmisteluvaiheessa, tiedätkö heidän nykykuulumisiaan?
GP: Jokainen on matkan ansiosta muuttunut hieman.  Matka sinällään ei ollut se tärkein, vaan yhdessä tekeminen ilman liikoja raja-aitoja ihmisryhmien välillä.

PP: Entä tämä autistinen poika, oliko hän ensituttavuutesi autismin kirjon ilmiöiden kanssa ?
GP: Kyllä, hän oli ensituttavuuteni autismin kanssa. Matkan aikana hän nousi esiin.  Päätimme selostaa hänelle kaikki dokumentin tekoon liittyvät asiat, vaikka hänen kiinnostuksensa näytti suuntautuvan muualle. Alkuun hän kosketteli kameran linssiä mutta lopetti sen, kun otimme asiaksemme selittää aikeemme. Vanhemmat kertoivat, ettei Jacobo aiemmin katsonut kameraan kuvatessa, mutta matkan aikana tämä muuttui. Erityisesti isän asenne muuttui, hän alkoi katsoa poikaansa vähemmän toivottomalla tavalla. Matkana aikana kuvasin toisella kameralla muualla ja vasta Pekingissä viimeisenä päivänä istuin Jacobon vieressä pienessä vaunussa. Yllättäen hän suuteli minua. Siitä muodostui eräs matkan kohokohtia. Aivan kuin hän olisi ymmärtänyt retkemme merkityksen ja hyödyllisyyden.

PP: Moskovassa on eräs kohtaus, joka vaikuttaa ammattilaisten kohtaamiselta.  Oliko tällaisia tilaisuuksia muuallakin matkan varrella ?
GP: Tämä oli eräs matkan tarkoituksista, viedä ”Made in Italy” -hoitofilosofiaa muihin maihin.

PP: Minkälainen tämä italialainen hoitomuoto on, onko se sekoitus terapiaa, lääkkeitä ja normaalielämän kaltaisia aktiviteetteja ? Vai onko se liian mutkikas juttu lyhyesti selitettäväksi ?
GP: Se on monipuolinen yhdistelmähoito. Osalla potilaista on vaikea skitsofrenia, joten heidän piti ottaa lääkkeitä. Vielä tänäänkin psyykelääkkeet ovat karkeita. Yksi matkamme ongelmista oli, että lääkkeiden vaikutuksen alaisena ollaan väsyneitä.

PP: Ainakin kahdelle potilaista oli annettu sähköshokkihoitoa. Onko se yleistä Italiassa ?
GP: Joissain yksityisissä laitoksissa sitä käytettään uutena instrumenttina ja puhutaan uusista tutkimuksista. Filmimme henkilöt eivät hyötyneet tästä hoitomuodosta vaan ryhmätyöstä ja itsehoitomuodoista.

PP: Eräs meidän toimintamme taka-ajatuksista on saada asperger-ihmisiä aktivoiduksi. Mikä on näkemyksesi Italian kohdalla, onko erilaisilla helppoa osallistua arkielämään?
GP: Aina kun Italiassa vaihtuu hallitus, niin samalla vaihtuu mielenterveyshoidon suunta. Integraatio yhteiskuntaan onnistuu, jos emme pelkää. Varsinkaan pienillä paikkakunnilla ongelmat eivät ole niin traagisia.  Osassa Italiaa systeemi toimii.

PP: Isoissa kaupungeissa siis potilaat ovat kauempana hoidosta?
GP: Isoissa kaupungeissa puutetta on informaatiosta ja rakenteista. Perheet tietävät vain, että mielisairaaloita ei ole. He eivät tiedä mitä tehdä. Tämä on motivaationi elokuvan levittämiseen, tarvitaan tietoa, että vaihtoehtoinen hoitomalli on olemassa.

PP: Puhuit hallitusvaihdoksiin liittyvästä ailahtelusta. Noin yleisesti, onko suunta kuitenkin parempaan päin?
GP: Italia on outo maa. Osassa maata asiat ovat hyvin, osassa taas olot muistuttavat kehitysmaita.  Basaglian yleinen ajatus siitä, ettei erilaisuutta pidä sulkea syrjään ja hävetä, on edennyt.  Meillä on esimerkiksi kouluja, joissa vammautuneet osallistuvat normaalin koulutyöskentelyyn avustajiensa kanssa. 30 vuotta sitten vammaisille oli omat koulut ja se oli heille suuri tragedia.  Kun katsomme asiaa etäältä niin kehitystä on todellakin tapahtunut.

PP: Mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmasi, mitä teet tällä hetkellä ?
GP: Työstän tarinaa Agnellin perheestä, Fiatin omistajasuvusta.

PP: Tähän autistipoikaan Jacoboon palatakseni, miten näet autismin tunnettuuden Italiassa nykyään ?
GP: Tässä esimerkissä perhe ei varmasti tiennyt aiheesta tarpeeksi alussa.  Ensimmäiset vuodet kehityksen ja hoidon kannalta menetettiin, koska häntä ei hoidettu oikein. Tunnettuudessa on varmasti parannettavaa.

PP: Siis lääketieteellisellä henkilökunnalla ei ollut havaintoa autismista??
GP: Kyllä, kuten sanoin, Italia on outo maa. Toisaalla maassamme on ensiluokkainen autismikeskus.  Esimerkiksi etelässä, joka muutoin on huonovointisempaa aluetta, saattaa olla paikkoja, joissa on laadukkaita hoitopaikkoja.

PP: Onko autismi tai asperger aiheena ollut tapetilla Italian mediassa?
GP: Ei isommin.

PP: Kiitos haastattelusta.
GP: Kiitos, kiitos.