Erityiskiinnostuksen synty

, , Kommentointi suljettu.

Miten jostakin asiasta tulee erityiskiinnostuksen kohde? Tapahtuuko se yhtäkkiä vai ajan kanssa?  Onko se tietoinen valinta? En tiedä. Minulla isommat kiinnostuksen kohteet ovat periaatteessa olleet samat lapsesta saakka;  kulttuuri, erityisesti kirjallisuus, elokuvat ja teatteri.  Varmaan kasvatuksella oli jotain tekemistä asian kanssa (vanhempani painostivat kulttuurikasvatukseen paljon) mutta uskon, että olisin kiinnostunut kulttuurista myös jos kirjat ja elokuvat eivät olisi lapsena olleet täysin hyväksyttäviä, jopa suotavia,  keinoja mennä ”omaan maailmaan”.  Se, että kirjat, elokuvat ja teatteri olivat koko ajan käytettävissäni vain laajensi näkökulmani ja lisäsi rakkauteni hyvin kerrottuun tarinaan.

Olen ajan mittaan oppinut ennakoimaan, mikä kiinnostaa ja mikä ei. Usein pystyn jo arvostelun perusteella sanomaan, jos joku tietty teos tulee koukuttamaan, tai jopa saa aikaan uuden erikoiskiinnostuksen kohteen. Joskus vaisto tietenkin pettää, mutta useimmiten juuri ne kirjat/elokuvat/teatteriesitykset joita kohtaan minulla on korkeimmat ennakko-odotukset, ovat todella ne jotka koukuttavat ja jäävät pitkäksi ajaksi mieleen. Omituisinta on, jos menen ilman minkäänlaista ennakkotietoa –tai  odotusta katsomaan jotain ja törmäänkin johonkin, joka imee täysin sisäänsä ja saa näkemään taiteen uudella tavalla.  En pysty selittämään tätä paremmin, koska en itsekään ymmärrä miten on mahdollista että noin vain, ilman ennakkotietoa, menee katsomaan jotakin joka muuttaa kaiken. Näin on tapahtunut minulle vain kaksi kertaa aikuisena, molemmissa tapauksissa kyseessä oli elokuva. Yksi oli Guillermo del Toron El labyrinto del fauno. Toinen johti sitten erääseen tärkeimpään erikoiskiinnostuksen kohteeseeni.

Tämä erikoismielenkiinnon kohde alkoi Rakkautta ja anarkiaa-festivaalilla vuonna 2001. Olin päättänyt mennä katsomaan ensimmäisen pitkän anime-elokuvaani.  Tätä ennen ainoa kontakini japanilaisiin animaatioihin oli pari jaksoa Pokemonia, joten en ollenkaan tiennyt mitä odottaa kun istuin salissa odottamassa, että elokuva nimeltä Prinsessa Mononoke alkaisi.   Muistan vielä teatterinkin, se oli Maxim 2.  Sali oli täynnä. Ymmärsin oikeasti jo ensimmäisten minuuttien jälkeen, että olin löytänyt jotain todella erikoista.  Lumouduin elokuvan visuaalisesta kauneudesta, en ollut koskaan nähnyt mitään sellaista ennen. En voinut käsittää, miten oli mahdollista piirtää tuolla tavalla. Erityisesti maisemat olivat käsittämättömän kauniita.   Tarinakin oli hieno, mutta ensimmäisellä katselukerralla se jäi elokuvan visuaalisen kauneuden varjoon.

Olen myöhemmin miettinyt, miten oli mahdollista, että ensimmäinen kosketukseni anime-elokuviin oli legendaarisen ohjaajan Hayao Miyazakin elokuva Mononoke hime.  Vuonna 2001 ei länsimaissa tietenkään ollut yhtä paljon animeita saatavana kun nykyään, mutta ymmärtääkseni niitä kuitenkin oli markkinoilla aika paljon.  Ensimmäinen näkemäni anime olisi siis ihan yhtä hyvin voinut olla jotain tusinatavaraa kuin elokuva, joka yleensä mielletään Miyazakin mestariteokseksi. Ehkä olin vaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  Prinsessa Monoken jälkeen katsoin pari muuta animea, mutta ne eivät sytkäyttäneet ollenkaan samalla tavalla. Huomasin pian, että en tykännyt animesta yleensä, vaan ainoastaan tästä animesta.

Vaikka en aktiivisesti etsinyt muita Miyazaki-elokuvia, Prinsessa Mononoke ei jättänyt minua rauhaan. Vuotta myöhemmin, kun opiskelin Saksassa, ostin sen videona, vaikka se olikin dubattu versio.  Mutta halusin lisää.  Prinsessa Mononoke oli vasta alku. Seuraava elokuva  Henkien kätkemä oli se mikä sai Miyazakin elokuvat erikoismielenkiinnon kohteekseni.   Tarina Chihiro-tytöstä, joka joutuu toiseen maailmaan ja siellä töihin jumalten kylpylään, kolahti ja lujaa.  Kaikista muista Miyazakin elokuvista muistan missä tilanteessa näin ne ensimmäistä kertaa, mutta en tästä.  Ehkä siksi, että näin sen elokuvateatterissa niin monta kertaa.  Tai siksi, että sillä, kuten lapsuuteni lempielokuvilla, oli niin vahva yhteys sisäiseen todellisuuteeni, että tuntuu kun tarina olisi aina ollut siellä, vaikka loogisesti tiedän että näin elokuvan aikaisintaan vuonna 2003.

Tämän jälkeen aloin aktiivisesti etsiä muita Miyazakin elokuvia. Myöhemmin mukaan tuli myös Miyazakin elokuvastudion, Studio Ghiblin, toisen perustajan, Isao Takahatan, elokuvat. Nykyään voi varmaan sanoa, että erikoismielenkiinnon kohteeni on kaikki Studio Ghibliin liittyvää: erityisesti Miyazakin ja Takahatan elokuvat ja Joe Hisaishin musiikki. Hisaishi on tehnyt musiikin kaikkiin Miyazakin elokuviin.   Nykyään käytän oikeasti enemmän aikaa Hisaishin musiikin kuunteluun netissä kuin Ghibli- leffojen katseluun.  Hisaishin musiikki ei ota liikaa tilaa elokuvissa, kuten musiikki yleensä länsimaisissa piirretyissä, vaan se on orgaaninen osa elokuvaa. Minulle tavallaan Hisaishin parhaita teoksia ei voi erottaa elokuvasta, johon ne kuuluuvat;  kun vaikka kuulen Henkien kätkemän aloitusmusiikin, One summer’s day,  näen aina päässäni Chihiron makaamassa autossa, vihaisena kun pitää muuttaa pois kaikesta mitä hän tuntee, eikä vielä tietoisena suuresta seikkailusta, johon hän on joutumassa. Isao Takahatan elokuvat ovat piirretyiksi erikoisia, koska ne yleensä kertoo oikeasta elämästä. Myös piirustusjälki on realistinen, niin realistinen etten kykene katsomaan hänen mestariteostaan Tulikärpästen hauta, joka kertoo kahdesta lapsesta toisen maailmansodan lopussa.  Takahatan elokuvien löytäminen on ollut paljon hankalampaa kuin Miyazakin. Pekka Lehtosaaren Cinema Mondo on tuonut kaikki Miyazakin elokuvat Suomeen, Takahatan elokuvat täytyy tilata netistä. Nyt Ghibli dvd-kokoelmani on kuitenkin melkein täydellinen; ainoat pitkät elokuva jotka puuttuvat on Kissojen valtakunta ja Pom poko. Kissojen valtakunta on ainoa Ghibli josta en pidä, Pom pokosta en ole vielä täysin varma.

Mikä Studio Ghiblin elokuvissa sitten kiehtoo niin paljon?  Ensinnäkin ne ovat mielestäni teknisesti paljon parempia kuin länsimaiset animaatiot. Länsimaalaiset animaatiot on nykyään lähes aina tietokoneella tehtyjä, mutta Ghiblin elokuvissa näkyy vielä käsintehty piirrosjälki.  Studio Ghiblin elokuvat eivät ole selkeästi ”lastenelokuvia”, vaan sopivat kaikenikäisille. Toinen asia jota arvostan Miyazakin ja Takahatan elokuvissa on tietynlainen humanismi. Tätä on hieman hankalaa selittää; tarkoitan että elokuvissa ei ole selkeää hyvää tai pahaa, vaan kaikilla elokuvien henkilöillä on omat motiivinsa. Humanismiin liittyy myös eräänlainen yhteys luontoon, jota voisi ehkä kutsua luonnonsuojeluksi. Ghiblin elokuvissa on yleensä joku sanoma; mutta sitä ei alleviivata vaan sanoman näkee jos haluaa nähdä sitä. Ja jos ei halua nähdä mitään sanomaa, elokuvat itsessäänkin on mahtavia.

Eräs uusi piirre Ghibli-ekkossani on se, että siihen liittyy enemmän aktiivista toimintaa kun kulttuuriekkoihini yleensä. Luen Ghibli-kirjoja ja artikkeleitä netissä. Sen lisäksi minulla on paljon Ghibli-aiheista tavaraa, joista rakkaimmat ovat kaksi isoa Totoroani. Totorot eivät nuku sängyssäni kotona, mutta kun olin keväällä kuukauden sairaalassa, isompi Totoro oli tietenkin mukana ja nukkui sängyn päädyssä. Käyn myös lähes päivittäin Ghibli-keskustelufoorumilla ja olen kirjoittanut pitkiäkin juttuja sinne. Keskustelufoorumi on iso osa ekkoani, siellä pystyn juttelemaan asioista muiden samanhenkisten kanssa, joilla muuten monilla on myös asperger-diagnoosi.  Tunne, kun olin koko iltapäivän laatinut foorumille pitkän elokuva-arvostelun ja sain paljon positiivista palautetta, oli uskomaton! En usko, että olen koskaan ollut niin ylpeä mistään kouluun tai yliopistoon liittyvästä työstä.

Maaliskuu 2010. Olen tullut takaisin alkupisteeseen. Siitä on 8 ½ vuotta kun viimeksi näin Prinsessa Mononoken elokuvateatterissa.  Tilanne on täysin erilainen kun viime kerralla; nyt tiedän mitä odottaa.   Ennen elokuvan alkua pelottaa.  En ole katsonut sitä läheskään niin monta kertaa dvdllä kuin Henkien kätkemää tai Naapurini Totoroa. Sekä siksi, että minusta tuntuu että Prinsessa Mononoke pitää nähdä valkokankaalla, että myös siksi, että pelkään ettei se olisikaan niin hyvä kun muistan. On aina vaarallista yrittää kokea uudestaan myöhemmin jotain mikä kerran lumosi; lumous voi olla poissa.  Tavallaan haluan muistaa elämyksen kuten se oli ensimmäistä kertaa elokuvan nähdessäni, ilman ennakko-odotuksia.  Jos lumous ei olekaan tällä kertaa siellä, myös yksi tärkeimmistä elokuviin liittyvistä muistoistani häviää.

Se tulee heti.   Se tunne, jota odotan melkein joka kerta kun menen katsomaan elokuvaa tai teatteria tai luen kirjaa, vaikka se tuleekin vaan harvoin. Kun unohtaa kaiken muun ja menee sisään toiseen maailmaan. Lumous.  Se on muuttunut, mutta se on yhtä vahva kuin silloin. Nyt tiedän mitä odottaa visuaalisesti, joten tarina ja henkilöt ovat tärkeämpiä. Eeppinen tarina luonnon ja ihmisten välisestä sodasta, jonka keskiössä on nuori prinssi ja villi metsätyttö.  Miyazaki on usein haastatteluissa kertonut, miten hän 17-vuotiaana rakastui anime-elokuvan sankarittareen. Aina kun näen Prinsessa Mononoken, minäkin rakastun animeelokuvan sankarittareen; villiin ja rohkeaan, hyvin assimaiseen, metsän prinsessaan.