Elokuva-arvostelu: Billy The Kid

, , Kommentointi suljettu.

billy-the-kid-poster-0Jennifer Vendittin ohjaustyö Billy The Kid oli elokuva, josta minulla ei ollut etukäteen oikeastaan mitään tietoa. Vilkaisu DVD:n kanteen paljasti, että kyseessä oli dokumentti ja että se oli voittanut monta palkintoa. Takakannen jätin lukematta, koska minusta oli mielenkiintoista soudella suoraa päätä tuntemattomille vesille. Ennakko-odotuksia minulla kuitenkin oli, tietenkin. Odotin puhuvia päitä, mahtipontista musiikkia ja empatiasiirappia  tihkuvaa kertojanääntä. Jo ensimmäiset kohtaukset kuitenkin paljastivat, että olin ollut odotuksineni täysin hakoteillä ja sekös teki koko hommasta vain entistä kiintoisamman!

Dokumentin päähenkilö Billy on mainelaisessa pikkukaupungissa asuva 15 -vuotias kaveri, joka kuuntelee hardrockia, katselee kauhuleffoja, harrastaa karatea, käy koulua ja haaveilee tyttöystävästä. Ihan tavallinen heppuko siis? Eipä suinkaan. Ei ollenkaan tavallinen, totta tosiaankaan. Tavallisuuden illuusiota ei edes ehdi muodostua, sillä heti kun Billy avaa suunsa (kirjaimellisesti) ensi kerran, tietää, että Monty Pythonilta löytyy juuri sopiva lainaus tilanteeseen: ”And now for something completely different”. Billy tiedostaa itsekin erilaisuutensa: ”Minä en ole musta, en valkoinen, en ulkomaalainen”, hän sanoo. ”Mieleni vain on erilainen. Minulla on erilaiset aivot, siinä kaikki”.

Jotkut katsojat eivät varmaankaan tiedä, mitä Billystä ja hänen maailmastaan pitäisi ajatella. Tässä meillä on hontelo nuorimies, jolla on pistävä katse ja joka puhuu kuin elokuvan roolihahmo tai kuin sympaattinen, avomielinen lapsi. Billy haaveilee tulevansa oikeutta jakavaksi sankariksi, joka suojelee heikompia kiusaajilta – tai ainakin rocktähdeksi. Pontta unelmille antavat karate- ja punttisalitreenit sekä soitto- ja lauluharrastus. Myös haave rakkaudesta tuntuu täyttyvän, kun Billy tutustuu näkövammaiseen Heatheriin.

Joidenkin on luultavasti vaikea löytää Billystä itseään, mutta joidenkuiden muiden ei tarvitse edes etsiä.Juuri se tekee elokuvasta riipaisevaa katsottavaa. Myönnän huokeasti, että muutaman kerran olin hyvin vähällä painaa kaukosäätimen pikakelausnappulaa. En siksi, että olisin tuntenut surua tai sääliä tai myötähäpeää, vaan siksi että elokuva tuli niin lähelle. Hetkittäin vaikutti siltä, kuin olisin katsonut peiliin tai joutunut jonkinlaiseen outoon aikakoneeseen.

Elokuvalla ei ole selkeää struktuuria eikä siihen ole rakennettu keinotekoista dramatiikkaa. Se vain kuvaa muutaman päivän ajan Billyn elämää juuri sellaisena, kuin se on ja tapahtuu. Pojan karu elämäntarina nousee esiin, mutta sitä ei alleviivata voivotellen ja valittaen. Päällimmäisenä välittyy lämpö, joka menneisyyden painolastista huolimatta vallitsee Billyn ja hänen äitinsä välillä. Billyn itseilmaisu on koskettavan rehellistä ja juuri se on tekijä, joka pitää elokuvan koossa. Ilman Billyn lausahduksia, joiden sävy vaihtelee vanhuksen viisauden ja äärimmäisen naiiviuden välillä, dokumentti voisi hajota irrallisiksi kuviksi tai kaoottiseksi tapahtumaketjuksi.

Tekninen toteutus on laadultaan hyvin rosoista. Hyppivän käsivarakuvauksen seuraaminen tuntui aluksi vaativan suoranaista ponnistelua ja tietoista tsemppaamista, mutta siihen tottui pian. Elokuvan puolivälissä aloin ajatella, että silotellumpi ja hienostuneempi lähestymistapa olisi ehdottomasti vähentänyt autenttisuuden tuntua ja latistanut koko teoksen henkeä. Audiopuolella on tavoitettu sama eloisuus eikä äänimaailma ole missään tapauksessa liian rasittava tai päällekäyvä.

Kannattaako Billy The Kid katsoa? Aivan varmasti kannattaa. DVD -versiolta on syytä katsastaa myös ohjaaja Jennifer Vendittin haastattelu.