Diagnoosin saamisen hankaluudesta

, , Kommentointi suljettu.

Olen 25-vuotias nainen, ja sain AS-diagnoosin marraskuussa 2010. Siihen mennessä olin saanut paljon erilaisia AS:aan liittyviä lieveilmiöitä, kuten pahaa ahdistusta ja masennusta, sekä toimintakykyni oli romahtanut totaalisesti. Ihmettelin kovasti itsekin, että mistä johtuu, että olen aina ollut niin erilainen kuin muut, miksi kaikki ystävystymisen yritykset kariutuvat siihen, ettei minulla ole jotenkin taitoa ylläpitää ystävyyssuhdetta, vaikka halua siihen olisi. Olin käynyt 13 vuotta psykoterapiassa, ja oli kolme psykiatrista sairaalajaksoakin. Paljon erilaisia lääkkeitäkin kokeiltiin, useimmille niistä olin hyvin herkkä ja sainkin suurimmasta osasta erittäin pahoja sivuoireita. Vihdoin syksyllä 2008 psykiatrini kuin ihmeen kaupalla kertoi epäilevänsä minulla neuropsykiatrista kehityshäiriötä, koska näinkään massiivisesta hoitohistoriasta huolimatta en ollut saanut oireitani ja elämääni hallintaan.

Kun psykiatrinen hoitohistoriani 9-vuotiaana alkoi, alusta alkaen oltiin terveydenhuollossa sitä mieltä, että muun muassa vetäytymiseni, kommunikointivaikeuteni, kömpelyyteni, ruuan kanssa nirsoiluni, erittäin kapea-alaiset ja intensiiviset kiinnostuksenkohteet sekä lukuisat AS:n lieveilmiöt johtuvat traumaattisista kokemuksista sekä vanhempien kasvatustyylistä. Oltiin varmoja, että psykoterapialla kuntoudun murrosikään mennessä normaalisosiaaliseksi ja muutenkin ”normaaliksi” . Tuolloin minulla diagnosoitiin selektiivinen mutismi, joka sinällään olikin varmasti oikea diagnoosi, mutta sitä ei epäilty, että sen lisäksi olisi myös jotain autismin kirjoon liittyvää. Murrosikään tultuani vointini vaan paheni entisestään johtaen sairaalahoitoon. Vielä tuolloinkin oltiin sitä mieltä, että paranen viimeistään aikuisikään mennessä. Terapia jatkui edelleen, ilman sen kummempia tuloksia kuin ennenkään.

16-vuotiaana luin netistä Aspergerin syndroomasta, ja ehdotinkin oitis minua hoitaville terveydenhuollon ammattilaisille minun testaamista sen varalta (itse epäilin jo tuolloin vahvasti olevani AS). Hoitohenkilöstön vastaukset olivat sellaisia, ettei minulla missään nimessä voi olla AS:ää, ja perustelut olivat todella outoja, esim. että jos jännittää, ei voi olla AS. Vaikka jännittämistähän nimenomaan voi tulla AS:n lieveilmiönä! Tuo tuntui aivan kamalalta, ja sitten jotenkin annoin asian olla, kun en silloin vielä osannut kyseenalaistaa terveydenhuoltohenkilöstön mielipiteitä tarpeeksi paljon. Psykiatrin kertoessa silloin syksyllä 2008 omista epäilyistään, tunsin todella suurta helpotusta, kun jo ammattihenkilökin on kanssani samaa mieltä.

Diagnoosin saamisen jälkeen aloin kertaheitolla ymmärtää kaikkia elämässäni olleita vaikeuksia, jonka johdosta psyykkinen oireiluni on selvästi lievittynyt. Mistä tämä AS-diagnoosin saamisen hankaluus sellaisilla henkilöillä, joilla jo maallikonkin tajuttavasti on diagnoosiin riittävät AS-oireet, ja vielä lisäksi sellaisetkin AS-oireet, joita ei tarvitsisi edes olla diagnoosin saadakseen ja vielä vahva-asteisina, sitten johtuu? Hoitohenkilökunnan vajavaisesta tietämyksestä koskien autismin kirjoa? Yleensäkin tapa hoitaa vain seurauksia, ilman että perehdytään syihin? Tästä voisi spekuloida loputtomasti.