ATOMIC! A Train of Mad Italians in China (2008)

, , Kommentointi suljettu.

teemaelokuva1Atomic! on matkakuvaus 210 henkilön junamatkalta Italiasta Kiinaan, Pekingiin. Matkustajat ovat mielenterveyspotilaita, hoitohenkilökuntaa ja omaisia. Seurueesta on valittu kahdeksan henkilöä tarkempaan seurantaan, ja heistä tulee elokuvan päähenkilöitä. Yksi näistä on autistinen poika.

Mitä tapahtuu, kun tuollainen määrä italialaisia psyyketapauksia suljetaan yhteen – atomiräjähdyskö? Tapahtuu mitä luonnollisimpia asioita: hauskaa matkantekoa, keskusteluja, kiistoja, vaihtuvia maisemia, uusia ihmissuhteita ja tietysti svengaavaa dokumenttia. Filmi etenee kronologisesti matkan mukana. Väliin mahtuu henkilöesittelyjä, keskustelutuokiota, sightseeing-meininkiä ja yhteydenpitoa kotimaan radio-ohjelmaan.

Lienee aiheellista valottaa matkan taustaa. Italian mielenterveyshoito on perustunut viimeiset 30 vuotta avohoitoon. Matkan järjestäjien motiivi oli tällä tempauksella osoittaa, että niin sanotut hullut ovat tavallisia yhteistyöhön kykeneviä ihmisiä eikä heitä tarvitse pelätä.

Tunnelma junassa ja elokuvassa on humaani, kuitenkin italialaisittain kupliva. Eri henkilöryhmät ovat tekemisissä keskenään ilman raja-aitoja, ja keskusteluilmapiiri on toimiva. Dokumentaristit onnistuvat ujuttautumaan päähenkilöidensä väliin niin, että parhaimmillaan voi tuntea kuuluvansa joukkoon.

Faktoja janoava sielu ei ehkä löydä tiedon lähdettä tällaisesta hengailevasta elokuvatarinan iskennästä. Nimittäin kuin ovat havupuut muotoineen samankaltaisia, niin myös inhimillisen käytöksen variaatiot toistavat toiselle tunnille siirryttäessä itseään. Mutta mutkan kautta tämä pätee kaikkeen toimintaan. Atomic! ei ole julistus suuntaan tai toiseen. Se ei yritä esittää uutta tietoa mistään. Se esittää vanhan mutta aina unholaan joutuvan seikan, sen joka täytyy kertoa aina uudestaan: ihmisarvo on itseisarvo, ja eroavaisuuksistaan huolimatta ihmisillä on aina enemmistö samankaltaisuuksia keskenään.

Matkakuvaukset liikkuvat usein realismin ja idealististen toiveiden rajamailla odottavassa välitilassa. Sama tunnelma hiipii tämänkin elokuvan raiteille. Päähenkilöt heittävät lyhyet referaatit saamastaan ”hoidosta”. Muutama on saanut sähkösokkeja. Autistin äiti kertoo poikansa taantumisesta ilman mainintaakaan interventiosta (tämän katastrofin laajuus paljastuu ohjaajan haastattelussa toisaalla tässä lehdessä). Potilaat ovat matkallaan jet-lagiä muistuttavassa pöhnässä. Syy lienee lääkitys.

Vincenzo, elokuvan mainoskuvien partajeesus, saa olemustaan vastaavan roolin kärsijänä. Kavereiden kesken Enzo epäilee terapeuttiaan Juudakseksi, joka puhuu hänestä pahaa selän takana. Ilmoituksensa mukaan hän on psykiatrinsa seurana, ei päinvastoin. Mehukas denial, kieltäminen, ja sitä tukeva sanataiteilu on kiintoisaa katsottavaa.

Elokuvan edetessä katsoja joutuu sen kysymyksen eteen, mikä on hänen oma suhtautumisensa esitettyihin ilmiöihin. Jos lähtötilanteessa hyväksyy tasa-arvon, jos tuntee kutakuinkin tärkeimmät psyykeongelmat mutta ei pidä niitä täysin rampauttavina, mitä jää käteen? Luulen, että rationaaliseen tarkkailuun pyrkivällä mielen valtaa jonkinlainen voimattomuuden tunne. Toivoo, että pikkuhiljaa alkaisi tapahtua muutakin kuin herjan heittoa.

Enzon harjoittama kieltäminen nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Hauskuudestaan huolimatta tämän elokuvan kopla on siinä määrin omalaatuinen, että kyvystä matkailla on vielä matkaa ”sopeutumiseen”. Tämä kysymys käy polttelemaan mielessä kaiken humaanifiilistelyn keskellä.

Autistipoikaa näytetään muutamassa kohtauksessa. Niissä muun muassa ruokaillaan ja puetaan vaatteita. Kohtaukset ovat hyviä mutta sen verran vähäisiä, ettei niistä oikein saa autisminäkökulmaa aikaiseksi.

Kokonaisuutena dokumentti on onnistunut kuvaus aiheestaan, erikoislaatuisesta matkasta.