ASY:n 5-vuotisjuhlat

, , Kommentointi suljettu.

Joulukuussa vietettiin ASY:n pikkujouluja ja samassa yhteydessä yhdistys juhlisti myös 5-vuotista taivaltaan. Assiväkeä oli saapunut paikalle kiitettävästi ja joulupuuro ja muut herkut tekivät kauppansa. Aapi kutitteli osallistujien aivonystyröitä kiperillä tietovisakysymyksillään ja parhaat tulivat palkituiksi elokuvalipuilla ja muilla yllätyksillä. Ohjelmassa oli myös arpajaiset, eivätkä joulujuhla olisi tietenkään olleet täydellinen ilman pukin vierailua. Tänä vuonna kelpo punanuttuja änkesi paikalle peräti kaksin kappalein, toinen hyvä ja toinen paha. Mutta kumpi oli kumpi? Ei ollut pukkia sarviin katsominen, sillä lahjoja saivat kaikki jotka olivat sellaisen itsekin konttiin tuoneet, eikä risuja kukaan. Osa porukasta jatkoi joulutunnelman syventämistä vielä paikallisessa ravintolassa, josta meille oli varattu oma nurkkaus.

Janne Vainio piti synttäreiden kunniaksi puheen, jonka Puoltaja julkaisee tässä kokonaisuudessaan:

Puhe Suomen Asperger-yhdistyksen 5-vuotisjuhlissa 17.12.2011

Minua pyydettiin pitämään puhe yhdistyksemme viisivuotisjuhlissa. Ensimmäisenä puheenjohtajana ja yhtenä perustajajäsenistä otan kutsun vastaan.

Siitä ei ole kovin pitkä aika, kun tämä yhdistys perustettiin. Muutamat keskeiset toimijat, jotka tuolloin olivat mukana perustamisessa ovat siirtyneet taka-alalle  – ja uusia innokkaita jäseniä tullut tilalle.  Tämä kertoo yhdistyksen toiminnan jatkuvuudesta. Usein pienten yhdistysten toiminnan pullonkaulana on, että samat naamat joutuvat jatkamaan luottamustehtävissä vuodesta toiseen.

Aloittaakseen niin pienestä kasvu on näiden viiden vuoden aikana ollut nopeaa – pienyhdistysten mittapuulla jopa huimaavaa. Tänä päivänä olemme jo keskisuuri yhdistys ainakin tämän valtakunnallisen liiton puitteissa. Sadan jäsenen raja rikkoutui viime vuodenvaihteessa. Siihen nähden meillä olisi varaa tehdä enemmän kuin mitä olemme saaneet aikaan – mutta toisaalta, aloittavan yhdistystoiminnan kannalta on jo merkittävä aikaansaannos, ettei kaikkien vanhojen naamojen tarvitse jatkaa ja että viime vuosikokouksessa ensi kertaa oli tämän yhdistyksen luottamustehtäviin enemmän ehdokkaita kuin sääntöjen mukaan täytettäviä paikkoja.

Pienillä yhdistyksillä yleisesti ottaen on vaikeaa päästä tähän pisteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että meistä on tullut eräänlainen instituutio, johon halutaan kuulua riippumatta keitä siellä aikaisemmassa pienen piirin porukassa on. Tämä merkitsee uudenlaisia haasteita ja uudenlaista vastuuta. Emme enää henkilöidy tiettyihin puhujiin – kuten silloin, kun ryhdyimme tätä yhdistystä perustamaan. Silloista prosessia tulkittiin tietyillä tahoilla vahvasti henkilökemiallisena välienselvittelynä, mutta tämä joka tapauksessa on ohitse. Nyt meillä on avoinna mahdollisuus saada legitiimi ja luotettu asema yhdistyksenä, jonka oikeasti uskotaan edustavan jotain muutakin kuin vain pientä perustajajäsenpiiriään.
Tätä asemaa voi ja kannattaa käyttää hyödyksi – sekä liiton piirissä että julkisuudessa – mutta se merkitsee vahvaa haastetta, koska valta-aseman käyttö on aina käyttäjän vastuulla. Kukaan ei tule ulkopuolelta kertomaan, millä tavoin käyttää jotakin tunnustettua arvovaltaa – vaan se kuuluu niille, jotka osaavat sen ottaa haltuun silloin kun mahdollisuus tähän on tarjolla.

Jotkut uudet jäsenet saattavat ihmetellä, mistä minä oikein puhun – mutta fakta on, että meihin kaiken kaikkiaan luotetaan selkeämmin kuin viisi vuotta sitten.  Tässä tilanteessa meille kuuluu tehdä seuraava siirto eteenpäin.
Aiempi toimintamme – jos sallitte historiallisen takaisinkelauksen – on nähdäkseni ollut pohjustamista tämän tilanteen saavuttamiseksi, jossa me todella voimme toimia.

Miten sitten olemme tulleet tähän tilanteeseen? Tuskin yhdelläkään järjestömme toimijalla on ollut erityisenä suunnitelmana saavuttaa juuri tämä tilanne. Siinä kuitenkin olemme onnistuneet ilman yritystä – vaikka olisimme monissa muissa julki luetuissa tavoitteissamme epäonnistuneet.

Suomen Asperger-yhdistyksen perustamisen taustalla oli ainakin kaksi merkittävää tekijää:
1)    Empowerment-projektin maahantuonti Ruotsista ja tarve saada kehitettyä siitä oma versio, joka ei ehkä olisi aivan yhtä holhoava kuin mitä ruotsalaiseen yhteiskuntamalliin soveltuu, ja joka keskittyisi ehkä astetta enemmän aikuisten ihmisten omatoimisuuteen luottamiseen ja itsenäisen autismikulttuurin arvoon sinällään – sen sijaan, että ainoa kysymys olisi palveluitten ja tuen saaminen ulkoapäin (vaikka sekin on koko ajan puiterakenteena tunnustettu merkittäväksi);
2)    Suomen Autismiyhdistyksen (SAY) sisäinen tilanne: oli vain ajan kysymys, milloin SAY:ssä toimineet Asperger-aikuiset toteaisivat jäävänsä joka tapauksessa oppositioon, käytiinpä vaalit miten demokraattisesti tahansa. SAY, joka oli yksi liiton kantavia voimia, edusti kuitenkin vakiintuneita toimintatapoja, jotka olivat rakentuneet yhtäältä holhousasiantuntijoiden ja toisaalta holhokkien omaisten varaan.

Viimeksi mainittu konsepti toimii luultavasti silloin, kun AS-ihmiset ovat lapsia ja muutoinkin (nykyisen lainsäädännön mukaan) holhouksen alaisia.  Voi olla, että se vaikeasti autistisille on ainoa toimintatapa, mikäli älyllinen kapasiteetti samanaikaisesti on heikko. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa niistä henkilöistä, joiden älyllinen kapasiteetti on normaali tai keskimääräistä ylempi – ja tämä on ollut koko ajan tiedossa. Huolimatta kaikesta hyväntahtoisuudesta käteen tuntui jäävän se, että autismikirjolaisten aikuisten puheita ei otettu vakavasti aikuisten puheena. Ei ollut näyttöä teoista sanojen takana, ja siten ei haluttu myöskään riskeerata hyväksi havaittua tasapainoa päästämällä heitä tekemään ja kasaamaan näyttöä sanojen taakse.

Tämä pähkinänkuoressa. En mene ruotimaan menneitä tämän enempää muutoin kuin jos joku kysyy. Yleisesti ottaen totean vain, että kyse on ollut minulle hyvin tutusta konfliktista järjestötoiminnan uusien visionäärien ja vanhan tasapainon säilyttäjien välillä, ja että näin ollen en mielelläni selittäisi sitä lainkaan konfliktina AS-ihmisten ja NT-ihmisten välillä, ja painaisin villaisella tämäntapaiset selitykset puolin ja toisin.

Nykytilanne meidän kannaltamme on se, että olemme hankkineet näyttöä omatoimisuudesta ja että tämä muun muassa on johtanut edellä mainitun konfliktin luontaiseen ratkeamiseen. Tällä hetkellä meillä on legitiimi työnjako yhtäältä omaistoiminnan ja asiantuntijatoiminnan, ja toisaalta AS-aikuisten omatoimisuuden välillä – ja tätä legitiimiä työnjakoa arvostetaan puolin ja toisin, vaikka ei toki koskaan kritiikittä (kuten ei pidäkään).

Oma osuuteni tässä tapahtumaketjussa, joka johti Asy:n perustamiseen eräänlaisena SAY:sta erkaantuvana fraktiona oli keskeinen, mutta palaan siihenkin vain kysyttäessä, jos joku ei tunne tapahtumia ennalta. Lisäksi olen varma, että useimpien muiden perustajajäsenten silloiset teot olivat tältä kannalta jokseenkin yhtä merkittäviä ja että hekin voisivat omalta osaltaan kertoa tarinoitaan. Se voisi kestää koko tämän illan, ja yli seuraavankin yön.

Siksi pitemmittä puheitta totean, että verraten lähtökohtiin tämän yhdistyksen ensimmäinen viisivuotiskausi on ollut enimmäkseen ylämäkeä ilman mitään viisivuotissuunnitelmaa – ja tässä vertaan yhdistystämme muihin sellaisiin yhdistyksiin, joitten olen nähnyt aloittavan samasta pisteestä. Korostan kuitenkin, että tämä ylämäki tarkoittaa välttämättä haasteiden lisääntymistä: meiltä odotetaan nyt vakavissaan enemmän kuin viisi vuotta sitten, koska meitä arvioidaan uskottavana toimijana toisin kuin alkupisteessä.  Se, miten me näihin menestyksen tuottamiin haasteisiin vastaamme riippuu meistä – eikä siitä enää voi juuri ulkopuolisia tahoja syyttää, vaikka kaikesta muusta mahdollisesta voisimmekin.

Näillä sanoin: Hyvää Yulenaikaa kaikille!