Asperger ja fyysinen vamma

, , Kommentointi suljettu.

Minulla on pitkään ollut ongelmallinen suhde omaan kehooni. Olen nähnyt sen tavallaan vihollisena, jota häpeän. Tätä on jatkunut aikuisikään asti ja olen alkanut päästä siitä eroon vasta viime vuosina fyysisen treenaamisen kautta. Suurimmat syyt häpeään ovat olleet synnynnäinen lonkka- ja polvivammani, jonka takia kävelen ”omituisesti”, sekä polvileikkausten arvet, joiden takia en vieläkään pysty käyttämään shortseja, edes kesällä. Suhtautumiseni vammaan on myös estänyt minua nauttimasta liikunnasta nuorempana.

Vaikea suhde vammaisuuteeni ja omaan kehooni alkoi kouluiässä. Sitä ennen en ollut oikeasti miettinyt miksi kävin fysioterapiassa tai Folkhälsanilla (suomenruotsalainen Lastenlinna). Olin pihalla mukana poikien villeissä leikeissä, eikä tullut mieleenkään, etten vammani takia pystyisi juoksemaan, pyöräilemään ym. Kolmannella luokalla en pystynyt enää olemaan mukana liikuntatunneilla, koska polvilumpioni menivät helposti pois sijoiltaan. Kolmosen keväällä tehtiin ensimmäinen polvileikkaus ja minun piti olla poissa koulusta yli kuukauden. Ensimmäisestä sairaalajaksosta jäi eniten mieleen se, että itkin ja huusin melkein koko ajan. Vuonna 1989 ei Suomessa vielä tiedetty paljon aistiyliherkkyyksistä, joten hoitajat eivät uskoneet, että minulla oli oikeasti kipuja koko ajan.  Lisäksi en pystynyt syömään sairaalan ruokaa, koska se oli liian pahaa.  Myöhemmätkin leikkaukset ja sairaalajaksot olivat rankkoja, mutta koska olin silloin jo vähän vanhempi, ne eivät olleet yhtä ahdistavia kuin ensimmäinen.

Muistaakseni tähän aikaan minusta ”tuli” vammainen. Minusta tuli vammainen kahdella eri tavalla; ensinnäkin kiusaajat koulussa kutsuivat minua vammaiseksi ja toiseksi en enää ensimmäisen leikkauksen jälkeen uskaltanut tehdä asioita joita ennen osasin, kuten ajaa pyörällä. Olin varmaankin hyvin helppo kiusaamisen kohde, koska olin sekä neurologisesti että fyysisesti erilainen. Kaikista kiusaamismuodoista juuri vammainen-sana ja se kun muut matkivat kävelytyyliäni oli se mikä satutti eniten, koska ne olivat totta. Olinhan minä vammainen ja kävelinhän minä omituisesti. Kiusaaminen sai minut välttämään kaikenlaista liikuntaa, erityisesti juoksemista, koska silloin näytin kaikkein ”omituisimmalta”. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen vanhempani alkoivat myös (tietenkin hyvää tarkoittaen) suhtautumaan entistä varovaisemmin vammaisuuteeni. He eivät kieltäneet minua liikkumasta, mutta eivät he kyllä myöskään kehottaneet liikkumaan ja jatkuva muistutus siitä että pitää varoa, etteivät polvet mene sijoiltaan sai minutkin pelkäämään polvien puolesta koko ajan.  Parissa vuodessa tapahtui iso muutos: tytöstä joka uskalsi tehdä samat jutut kun muut lapset vammastaan huolimatta tuli pelokas tyttö, joka vihasi liikuntaa ja mieluiten istui paikallaan lukemassa tai uneksimassa. Kun aloitin yläasteen, olin jo reilusti ylipainoinen, enkä liikkunut oikein muuta kun pakolla fysioterapiassa.

Iso osa asseista on varmaankin fyysisesti aika passiivisia, ellei liikunta tai urheilu kuulu erikoismielenkiinnon kohteisiin. Suurin syy välttää liikuntaa teininä oli minulle se, etten nauttinut siitä millään lailla, enkä ymmärtänyt miksi minun pitäisi liikkua. Nyt jälkikäteen tuntuu todella omituiselta, etten teininä tajunnut, että fysioterapian avulla voisin saada polveni parempaan kuntoon.  Jos fysioterapeutti olisi käyttänyt vähemmän aikaa pakottamiseen ja selittänyt kunnolla, miksi liikunta auttaisi minua, en ehkä olisi vihannut sitä niin paljon.  Tai ehkä on niin, ettei assia voi pakottaa tekemään jotain vaikka se olisi kuinka järkevää ja hyvää, vaan assin täytyy itse pitää asiaa mielekkäänä, jotta hän tekisi sitä. Pitää tavallaan itse halua muutosta elämäänsä, jotta tilanne muuttuisi.

Pari vuotta sitten suhteeni liikuntaan kuitenkin yllättäen muuttui. Menin kerran yksin treenaamaan YTHS:n (Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiö) ja huomasin, ettei se ollutkaan niin tylsää. Tärkein asia muutoksessa oli varmaan se, että kun treenasin omatoimisesti ilman ohjaajaa, sain tehdä ne asiat mitä halusin siinä järjestyksessä kuin halusin. Kun huomasin, että liikunta voi olla mielekästä, tapani suhtautua itseeni, kehooni ja vammaani alkoi muuttumaan parempaan suuntaan. Muutos oli hidas, mutta se tapahtui. Ensimmäiseksi huomasin, että pystyin keskittymään paremmin, jos olin käynyt aamulla kuntosalilla. Asperger/ADD-kombina minulla tuntuu olevan usein tietynlaista hermostunutta energiaa, joka vaikeuttaa keskittymistä ja treeni ennen opiskelua poistaa ylimääräisen turhan energian. Kun aloin käymään useammin salilla, kehoni alkoi tulla voimakkaammaksi ja pystyin parempiin fyysisiin suorituksiin. Muistan vieläkin sen kerran, kun olin ensimmäistä kertaa onnistunut polkemaan kuntopyörällä täysillä 20 minuuttia. Monelle tämä ei olisi mitään erityistä, mutta minulle se oli suuri saavutus!

Henkinen muutos alkoi pari kuukautta treenaamisen alettua. Aloin uskaltaa kokeilla erilaisia asioita. Kävin vaikkapa pari kertaa yliopiston liikuntaryhmissä. Ne oli tarkoitettu fyysisesti eri tasolla oleville kuin minä, enkä pärjännyt niissä ollenkaan, mutta ainakin yritin. Vielä isompi muutos oli, että suhtautuminen omaan kehooni alkoi muuttua. Tämä prosessi on vieläkin kesken, koska kestää pitkään päästä eroon 15 vuoden häpeästä ja pelosta, mutta se on ainakin alkanut.  En enää mieti niin usein sitä että kävelen ”omituisesti”. Jalkani ovat vaan erilaiset kun terveellä ihmisellä, mutta joissakin jutuissa ne voivat toimia aivan yhtä hyvin. Joskus häpeän vieläkin sitä, että kehoni ei ole yleisten kauneusihanteiden mukainen, mutta senkin asian olen alkanut hyväksymään. Ennen häpesin kehoani niin paljon, etten halunnut ajatella sitä ollenkaan. Pelkoihin polvien suhteen auttoi se, kun huomasin, että pystyin tekemään paljon enemmän kuin luulin. Varon vieläkin polviani, mutta nyt kun olen uskaltanut kokeilla rajojani, tiedän paremmin milloin pelot ovat absurdeja ja milloin on oikeasti syytä olla varovainen. Se että varon polvien ylirasittamista liittyy enemmän siihen, että tiedän että jos ylirasitan itseäni, tulee seuraamuksia (kipua, polvien turpoamista ym.) Tiedostan siis, että jos ylirasitan itseäni, satutan itseäni, enkä silloin pysty liikkumaan normaalisti pitkään aikaan.

Keväällä minulla oli pitempi paussi liikunnasta vamman takia. Koko sen ajan kun en kyennyt liikkumaan, minulla oli passiivinen olo, enkä jaksanut oikein tehdä mitään. Heti kun pääsin taas salille ja uimaan sain enemmän energiaa ja itseluottamukseni nousi taas. Lihoin pari kiloa kevään aikana ja tietenkin ärsyttää kun en saa niitä pois, mutta laihtuminen ei olekaan liikunnan tärkein syy. Tärkein syy on se, että kehoni tulee vahvemmaksi koko ajan ja pystyn tekemään enemmän ja enemmän. Lisäksi polvilihasten vahvistaminen oikeastaan ehkäisee synnynnäisen vamman pahenemista. Kun aloitin liikunnan uudestaan toukokuussa, pystyin pyöräilemään kuntopyörällä 2-3 minuuttia yhtä mittaa. Kaksi viikkoa sitten pystyin pyöräilemään 7 minuuttia. Ne ovat ainoat luvut joilla tällä hetkellä on merkitystä.