Artikkelianalyysi: Villi, muttei psyykkisesti sairas. Mielenterveys 2/2009.

, , Kommentointi suljettu.

Johdanto:

Löysin lukemani artikkelin ”Villi, muttei psyykkisesti sairas” sosiaalialan lehdestä Mielenterveys 2/2009. Lehti oli yleisesti luettavissa klubitalolla. Artikkelissa ei kerrottu AS-henkilöstä eikä autisminkirjolaisesta, mutta kuitenkin henkilöstä, jolla on neurologinen toimintahäiriö. Koin artikkelin tärkeäksi lukea sekä tutkia, koska siitä huokui omalla tavallaan vertaistuki niillekin ihmisille, jotka painivat ongelmiensa kanssa yksin. Tällöin he jo artikkelin perusteella osaisivat pohjustaa omia ongelmiaan, ja tästä on helppo ponnistaa avun piiriin sikäli kuin omat voimavarat riittävät.

Erään henkilön kanssa otin puheeksi tuon artikkelin ja siitä analyysin teon puhelinkeskustelun aikana, ja hän ilmaisi itsekin sen tärkeyden Puoltaja-lehdessä. Lukemani artikkeli oli tärkeää tutkia siksi, koska joillakin autisminkirjolla olevilla sekä AS-henkilöillä saattaa olla ja onkin todettu myös ADHD.

Minua kiinnosti tutkia artikkelia jo silläkin perusteella, että siinä oli yksi selviytymistarina lisää ja kuvaus siitä, miten ihminen on sinut oman toimintahäiriönsä kanssa.

Tiivistelmä:

Artikkelissa esiintyvä Ulla Tiitu on helsinkiläinen 36-vuotias nainen, jolla on nelisen vuotta sitten tehty ADHD-diagnoosi. Artikkelissa hän kertoi toimittajalle omista oireistaan, jotka ovat alkaneet jo lapsuudessa. Ulla kävi psykiatrisessa hoidossakin 5-vuotiaasta alkaen laimein tuloksin. Hänelle oli myös sanottu, että oireilu on vain psyykkinen ja tunne-elämän häiriö, joihin vaihtoehdoksi nähtiin vain psykiatrinen hoito.

Kun Ulla sai vahvistuksen omalta psykiatriltaan, hän pääsi asioiden kuntoon saattamiseksi Hyksin neuropsykiatriselle poliklinikalle. Siellä todettiin Ullan kaikkien ongelmien olevan hoitamatta. Lisäksi Ulla oli saanut lähetteen toimintaterapiaan ajatellen kuntoutuksen suunnittelua. Kysymys kuitenkin herää, mistä saada rahoitus ja oikeat henkilöt.

Ulla joutui ikään kuin ihmisten jalkoihin, sillä häntä ei otettu aikaisemmin todesta. Asioiden selvittely jäi hänelle itselleen. Ullaa pidettiin sopeutumattomana luonteena sen sijaan, että hänelle olisi annettu tukea tarkkaavaisuushäiriöön.

Psykoanalyyttisen teorian mukaan Ullan olisi pitänyt kuntoutua työ- ja opiskelukuntoiseksi, mutta tässä mainittu teoria teki virhearvion. Ulla itse harmittelee, kun ei ole ammattia tarkkaavaisuushäiriön vuoksi ja 36-vuotias olisi liian vanha kuntoutukseen, kun taas 20-vuotiaalla olisi ollut kaikki kuntoutuksen edellytykset käsillään. Lisäksi hän ei tarkkaavaisuushäiriön vuoksi pysty opiskelemaan koulumaisessa opetusmuodossa.

Psykoanalyyttisen käsittelyn jälkipyykkiä Ulla on joutunut pesemään nyt yksityisen psykiatrin luona, sillä hänelle syntyi pahat traumat siitä. Hyksissä hänet sitten otettiin ensimmäisen kerran todesta: esille tuli myös työkyvyn reaalisuus, eli Ulla olisi hyvinkin työkykyinen kuntoutuksen jälkeen. Jos Ulla haluaisi ammatin, olisi hyvä nostaa työskentelyastetta aina pikkuhiljaa ylöspäin. Hän kertoi myös osallistumisestaan vapaaehtoistyöhön, mutta sitä puolta julkinen hoitotaho ei enää sulattanut.

Ullan mielestä psykiatrisessa hoidossa olisi kirveellä töitä. Esimerkiksi lääkäri-potilassuhteen syntymisessä lääkärin kuuluu tuntea potilas hyvin sekä kuunnella häntä. Myös potilaan taustat tulisi lääkärin tietää. Hoitosuhteen tulisi olla pitkä, koska lääkäri-potilassuhde muotoutuu hyvin hitaasti. Lisäksi potilasta tulisi kohdella tasa-arvoisesti.

Psykiatrisen hoidon ei tulisi hiljentää potilasta vaan parantaa elämänlaatua ja toimintakykyä sekä palauttaa hänet takaisin yhteiskunnan jäseneksi. Tärkeää on myös hyvän hoitajan saanti omassa psykiatrisessa hoidossa. Hyvän hoitajan tunnusmerkkejä ovat oman itsensä kohtaaminen, ennen kaikkea ammattitaito sekä elämänkokemus, jotta hoitaja muistaisi myös oman riskinsä sairastua psyykkisesti.

Paras työntekijä potilaan kanssa olisi valmentaja, jolla on laaja-alaista käsitystä. Kyseessä on kuitenkin Ullan mielestä oma elämä, jossa kärsitään, kun lääkäri ei kanna vastuuta. Tärkeä huomio on myös se, että diagnoosi vaatii huolellista paneutumista.

Pohdinta:

Kauheinta on, kun ihminen ei itse pysty antamaan nimeä ongelmilleen ja samaan aikaan oireilevaa ihmistä ei oteta todesta, niin kuin lukemassani artikkelissa on asianlaita. Lisäksi on omalla tavalla aika absurdia, että ihmistä pienen hetken katsomalla aletaan etsiä ongelmia psykoanalyyttisilla keinoilla ja mahdollisesti saadaan ihmisessä syntymään erilaisia traumoja. Artikkeli antoi sellaisen käsityksen psykoanalyyttisestä teoriasta, että potilas saataisiin sillä menetelmällä työ- ja opiskelukykyiseksi. Kuitenkaan psykoanalyyttinen menetelmä ei välttämättä ymmärrä sitä, että ihmisellä on taustatekijänä jokin muu kuin psyykkinen häiriö. Artikkelin Ullalla ei ollut psyykkinen häiriö vaan neurologinen toimintarajoite – ADHD, jonka ilmentymiä olivat muun muassa mielialan vaihtelut ja krooninen luonteen kiivaus. ADHD eroaa ja poikkeaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Artikkelin Ulla myös pohti omaa erilaisuuttaan suhteessa oikeasti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsiviin ihmisiin.

Erityisesti nyt taantuman aikana on puhuttu erilaisista leikkauksista kuntien ja valtion raha-asioihin. Säästö voi kohdistua joskus vääriinkin kohteisiin, kun esimerkiksi ei huomata terveydenhuollon mahdollisia puutteita vaikkapa jäähallin suunnittelun aikana. On tärkeää, että osataan priorisoida ykköstilalle ne kaikkien ulottuvilla olevat tärkeät asiat, kuten terveydenhoito ja sivistys.

Kun mietitään psykiatrista hoitosuhdetta, ei potilaan ongelmiin auta se, että lääkäriä tavataan kerran vuodessa kontrollitapaamisten tai reseptien uusimisen yhteydessä. Myöskään psykiatrinen hoitotyö ei saa hiljentää potilasta vaan kannustaa osallistumaan omien voimavarojen mukaan omaan hoitoonsa sekä päästä paikkaan, jossa syrjäytyminen estetään. Esimerkiksi matalan kynnyksen paikkoja tällaiselle ovat klubitalot, ja niihin jokaisella klubitalopaikkakunnalla voi käydä vaikka ensin tutustumassa omasta kuntoutumisyksiköstä psykiatrisen avopalvelun henkilökunnan kanssa tai jo sairaalassa ollessaan.

On hyvä, että myös hoitajan ja sosiaalityöntekijän hoitosuhde potilaaseen olisi tiivis, toki potilaan psyykkisen ja fyysisen kunnon mukaan. Psykiatrista hoitoa ei tulisi katkaista liian nopeasti potilaan toipuessa sairaudestaan – kenties jo eheytyessä. Hyvä olisi tehdä kontrollikäyntejä, jotta nähtäisiin potilaan pääsy takaisin töihin, opiskelemaan ja muutenkin osalliseksi yhteiskuntaan. Näin myös taattaisiin se, että eheytynyt ihminen ei syrjäydy. Yksi tärkeä asia on hoitajan ammattitaito ja eettisyys työssä; myös hoitajan itsensä on hyvä tiedostaa oma riskinsä sairastua psyykkisesti eikä antaa esimerkiksi juuri sairastuneelle potilaalle sanoillaan kylmää kyytiä.

Kuten artikkelissa sanottiin diagnoosiin perehtyneisyyden tärkeydestä, puhun minäkin sen asian puolesta. Ei ole järkeä antaa diagnoosia potilaalle vain pienen ensisilmäyksen perusteella, vaan taustoja kuuluu tutkia esimerkiksi sairauskertomusten ja ihmisen itsensä sekä hänen läheistensä kertoman kautta. Kuntoutustakaan ei tulisi sitoa vain tiettyihin ikäraameihin, vaan sitä tulisi antaa kaikille, jotka kokevat toimintahäiriön olevan haitaksi heille itselleen. Myös elämää kokenut ”valmentaja” voi olla potilaalle hyvä tukipilari oman toipumisen aikana. Tämän ja edellä olevan kapiteelin laitoin vain välihuomioksi, koska artikkelin Ullan tapauksessa ei ollut kyse mistään psyykkisestä sairaudesta. Kuitenkin tämän ja edellisen kapiteelin kommenttini tietyt asiat osoittavat lukemaani artikkelia.

Analyysi:

Artikkelissa oli hyvin otettu esille kohtalokas tarina, jossa suhteellisen nuori ja muutoin fyysiseltä kunnoltaan hyvin työkuntoinen ihminen ei ole voinut antaa omille ongelmilleen nimeä ja häntä on jopa pidetty psykiatrisena tapauksena. Lukemassani artikkelissa välittyy hyvin se, miten ihmiselle on annettu vihiä neurologisen toimintahäiriön mahdollisuudesta ja lopulta diagnoosiksi asti.

Tarinaa Ullasta on mukava lukea. On helpottavaa, kun joku antaa nimen omille ongelmille. Useimmiten on helpotus oikeasti saada tietoa siitä, miksi käyttäytyy tai tekee asioita tietyllä tavalla, varsinkin kun nimi asioille tulee ammattihenkilön suusta. Toki tämä edellyttää sitä, että ammattihenkilö on todella perehtynyt toimintarajoitteisiin ja toimintahäiriöihin yleensä. Tämän voin sanoa myös henkilökohtaisen kokemuksen perusteella. Lisäksi artikkeli antaa ymmärtää sen, että ihmiset eivät ole asioiden kanssa yksin. Artikkeli antoi hyvin ilmoille avun hakemisen tärkeyden.

Ihmiset, jotka ovat joutuneet samanlaisten kysymysten eteen, voivat rohkaistua artikkelista hakeutumaan vertaisten pariin saamaan vertaistukea. Missään nimessä omien kysymysten kanssa ei pidä jäädä yksin, vaan apua kannattaa hakea. On myös hyvä, ettei vain itse päästäisi asioita menemään monimutkaiseksi. Esimerkiksi ihmissuhdeongelmat ovat sellainen kenttä, joka häiritsee sekä omaa itseä että toisiakin, jos ei omasta toimintahäiriöstä tiedä tai sitä ei tiedosta tai jos ihminen itse kieltää saamansa diagnoosin. Kuitenkaan ei pidä käsittää niin, että tässä lähdettäisiin leimaamaan ihmisiä tietyn poikkeavalta kuulostavan käyttäytymisen puitteissa.

Artikkelissa asiat on pakattu hyvään ja kompaktiin muotoon ja vielä ymmärrettävällä kielellä. Myös artikkelin juoni kulkee pehmeästi ja hyvin kuitenkin pikantilla dramatiikalla maustettuna. Vaikka artikkeli oli sosiaalialan lehdestä, voivat artikkelin lukea kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät ja saavat lehden käsiinsä. Uskon, että lehteä voi varmasti lukea kirjastoissa. Sen vuoksi lukemani artikkeli on laitettukin kaiken kansan ulottuville eikä vain alaa opiskelevien ja alalla työskentelevien ihmisten käsille.