Väärin

, , Kommentointi suljettu.

Alakulo

Kuva ”Alakulo”: Janne Fredriksson

Istumme vierekkäin puisella lankulla, joka nojaa pieniin puisiin pukkeihin. Yllä kaartuu metalliputkien varaan nostettu valkoinen kangas. Katseeni osuu ihmiseen, joka istuu pyörätuolissa. Ehkä hänen päänsä kallistuu sivuun, se ei pysy pystysuorassa.

En tiedä mistä on kysymys. Minua pelottaa epätietoisuus. Silmäni pysähtyvät, aivoni jäävät rekisteröimään tietoa. Tämä tapahtuu automaationa, en ajattele näin tietoisella tasolla. Alitaju tekee työtään, se ei kysy minulta, saako näin tehdä. Katseeni tottelee sen käskyjä, jotka tulevat jostain, mitä en tiedä, josta en tiedä mitään.

Minulle ainoa vaihtoehto on suostua siihen, mitä jokin minussa tarvitsee. Tietoinen mieli häviää, jää vähemmälle käskynjakosijalle. Se ei pysty vastustamaan jotain voimaa, jota en tiedä olevan olemassakaan. Jos olisi niin mennyt, että olisin tietoisen tasolla toiminut. Uskon, etten olisi jäänyt katsomaan ihmistä, jota en tuntenut ennestään.

Älä tuijota sitä.

Minua surettaa. Hämmennyn. Minulle tekee kipeää se, mitä minulle sanotaan. Lihaskaan kasvoillani ei ilmaise tästä mitään. Tunne painuu pohjaan, kivien väliin. Vuosien vyöryessä eteenpäin kokemuksen ylle valuu mutaliejua. Kaikki ihmiset uskovat, ovat siitä vakuuttuneita, että tein väärin. Sitä pidetään oikeana, että minua opetettiin, minulle sanottiin, ettei saisi katsoa liikaa samaa ihmistä. Niin. Luulen, että tiesin kaiken tämän.

Aikuisena kävin kahdeksan tunnin kurssin aikuisopistolla. Siellä täytettiin paperilappuja lyijy- tai mustekynällä, ei näppäilemällä näppäimistöä. Tulos yllätti. Aivoni olivat oppimistyyliltään koko ryhmän visuaalisimmat. Arviolta ainakin kaksikymmentä ihmistä istui pulpettien äärellä, jotka kaarsivat U-muodostelmana luokkatilassa.

Aikuisena olen seurannut eduskunnan täysistuntoja internetissä. Kun katsoo suoria lähetyksiä, ei aina pysy mukana siinä, mitä tarkoitetaan sanomisilla. Saattaa se johtua myös siitä, jos ei kuulisi kaikkea riittävästi, olisi kaiuttimet liian pienellä äänisäädöllä. Kun käynnistää edellisten päivien täysistuntoja videotallenteista, voi palata johonkin kohtaan tarkistamaan jonkin asian laidan. Olennaista on tässä se, että on mahdollisuus katsoa suoraan kohteeseen. Ei tarvitse miettiä soveliaisuussääntöjä. On mahdollista tutkia ihmisen kasvonilmeitä. Niistä voi oppia. Ehtii kuulla tunteiden kulkuja sanojen seassa. Näkee asioita, joita ei niin helposti ehtisi mieleensä painaa, jos kohtaisi ihmisiä olemalla fyysisesti tilanteissa mukana. Toisaalta aivot rekisteröivät eri tapahtumia alitajun tasolla, se toteutuu tiedostamattoman ja automaattisen aistitoiminnan kautta. Näin on mahdollista tilannekuvia jälkeenpäin muistaa, tehdä niistä analyyseja.

Kun tuo on mahdollistunut tekniikan avulla, että voidaan katsoa ihmistenvälistä toimintaa kameroiden välityksellä. On se avannut itselle uuden maailman. Voi seurata tarkasti, miten ihmiset kohtaavat toisiaan. On alkanut tajuta, on tarve se olemassa oleva, että saa tuijottaa.

Kun muistaa kokemuksen, joka tapahtui lapsena, voi uskaltaa kohdata kipunsa. En tarkoittanut mitään pahaa, se on täysin varmaa. Kuka uskoo minua, ei kukaan. Kun pidetään totena sitä näköalaa, että on itsessä patologista narsismia. On tullut vastaan muutama asiantuntija, joiden ajatukset täsmäävät omien kanssa. Ei asu itsessä patologisen narsismin juuria, motiivit tulevat toisista kannoista.

Kipu alkaa vuotaa verta. Se valuu jokena pitkin puunrungon pintaa. Juurakossa huudetaan, tätä on kestänyt liian kauan. Viha voittaa. Raivo huojuttaa oksistoa. Neulaset satavat ohikulkevien ihmisten niskaan, pistävät. Ollaan varmoja siitä, että on tällainen todistus pahasta inhimillisestä tahtotilasta.

Alistujan tuskaa ei tunnisteta. Se ohitetaan. Myönnetään se, että olet hankala. Kukaan ei moittinut silloin lapsena, kun pysyi hiljaa, ei puolustanut itseään. Istui penkillä, kätki haavansa, upotti tunteensa syvälle. Kaikki eivät olleet mitään muuta kuin tyytyväisiä. Uskottiin, että tehtiin niin kuin pitikin. Ei tehty väärin.

Niin. Ei tehty väärin minulle. Ei tehty mitään mitä ei olisi täytynyt tehdä ihmiselle, jonka aivot eivät toimineet luonnostaan kaikissa kohdin normien mukaan. Tehtiin väärin ihmiselle, se on minä tein väärin hänelle, jonka erilaisuus näkyi kaikille. Vain minä olin se, joka teki väärin. Näin huudettiin minulle, kun menin psykoterapiaan ja puolentoista vuoden jälkeen uskalsin alkaa puolustaa itseäni. Vastalause lykättiin lähes heti kasvoille, olet väärässä, sinä se olet, joka tekee väärin toisille. Sinulle tehdään ainoastaan oikein.