Haastattelu

, , Kommentointi suljettu.

ulkona

Kuva: Janne Fredriksson

Huoneessa riitti pahvilaatikoita. Kun sukillaan kosketti lattiaa, täytyi uutta osoitetta odottavia väistellä. Tarkoituksena oli lähteä, vaan ei ollut tietoa määräpäästä.

Mäntypuista kirjoituspöytää vasten kulki paperilla kynän terä. Sininen jätti jälkeensä ajatuksia, joita poimin aivojeni koteloista. Ojensin niitä sieltä ja kädet toistivat saamansa, tallensivat kaiken muiden luettavaksi.

Olin rohkea. Halusin hakea kurssille Ylitornioon, jossa saisi vahvistaa kuvankäsittelyssä vaadittavia taitoja. Todistus takasi, että kannatti yrittää, koska arvosana etäkurssilta viittasi siihen suuntaan. Visuaalista silmää piti löytyä, kun omalle nimelle kirjoitetussa paperissa annettiin ymmärtää, että allekirjoittaja vahvisti parhaan mahdollisen opettajan kurssiarvion.

Toisaalta tiesin, etten ollut aivan kuten ennen. Henkinen väsymys oli vienyt voiton takaperin vuodenvaihteen tienoossa. Jokin kutsui tämän todellisuuden takaa, jotta ottaisin eteenpäin askelia. Niinhän valmis hakemus tipahti ruskeassa kirjekuoressa harmaasta luukusta postin keltaiseen keräilyastiaan. Se tiesi sitä, että vastaanottaja tarttuisi paperin kulmaan siellä jossain.

Aikanaan saapui minulle vastaus. Kirjeessä kerrottiin, että olin tullut valituksi haastatteluun. Kun päällä oli muutto, joka ei heti käynnistynyt, vaihtoehtoja täytyi miettiä. Oli viisainta matkustaa vanhempieni luokse, kyyditä todistukset auton etupenkillä muovipaletissa toisaalle. Niinhän nippu paperia jäi nojaamaan toisen pöydän pintaa vasten. Siinä se nukkui yön yli ja huomasi aamulla, ettei sitä omistaja noteerannut.

Kun käynnistin isäni auton, en muuta ollut kuin hyvilläni. Psyykkisen työn lomassa pystyin aikuisentasoiseen itsenäiseen toimintaan. Ajoin yksin Ylitorniolle. Kemissä piipahdin tankkaamassa peltilehmään lisää menovettä.

Määränpäässä ihastuttivat maisemat. Joki virtasi, luonnon muodot vaikuttivat tasamaahan tottuneeseen. Ei voinut olla katselematta vaaroja, maan kohoiluja. Paikallisen työvoimatoimiston ovi aukeni vaivatta, se ei tuntunut raskaalta. Rivasta sai helposti otteen, olihan se kirkkaasta teräskaaresta tehty. Siinä oli mistä valita itselle sopiva kohta, johon kädellä tarttua kiinni. Kahvan ympärille kiertyvät sormet eivät tärisseet tulevaisen takia. Jännitys saattoi virua vatsan pohjassa, silmänurkissa asui nauru.

Sitä ei kukaan arvannut, että meissä kaikissa aulan pehmustetuilla penkeillä istuvissa olisi jotain keskinäistä merkittävää eroavuutta. Itse en pitänyt itseäni lapsentasoisena, vaikka olin psyykkisen työni alkutaipaleella. Tässä kohtaa oli tarkoitus todentaa itsessä sitä puolta, joka vahvisti käsitystä omasta aikuisen tasoisesta ajattelutavasta. Toiminnassa en kokenut aiheellisena eläytyä eri kohdissa lapsen tunnetilamaailmaan. Niinhän en osannut laskea kaikkea ennakkoon oikein yhteen. Enhän edes tiennyt, miksi niin olisi täytynyt tehdä. Tämän käsitin vasta jonkin vuoden päästä, jälkikäteen viisastuin, kun ymmärsin kysymyksen sisällön.

Siinä aulassa me monet muutamat kulutimme tuntejamme. Istuimme suurimman osan ajastamme. Emme juuri puhelleet, meistä moni piti mietteensä omana tietonaan. Vihaa ei voinut aistia mistään eikä kenenkään suunnasta. Saattoikohan niin olla, että jännitimme meistä useimmat omaa osuuttamme virallista asemaa ylläpitävien luona. Haastatteluun käytiin kutsumassa yksi kerrallaan, vuorollaan kunkin asianosaisen nimi mainiten. Aivan kuin istuisi lääkärin vastaanotolla. Jotain siitä kuitenkin poikkesi, haju ei ollut samanlainen. Valkoiset takit puuttuivat, jokainen virallisen aseman edustaja pitäytyi omannäköisessä vaatekuosissaan työpäivän ajan.

Väki väheni ja kävi selväksi, että loppupuolella pääsisimme me jotkut kuulusteltavaksi. Niin suuta aukaistiin ja jotain puhuttiin siinä aulassa istumapaikoilla. Kyseltiin kokemuksia asian tiimoilta, oliko aikaisempaa koulutusta toisella aiheesta. Se kiinnosti oliko ihminen ansainnut palkkaa alan työtehtävissä. Itsellä oli se kokemus, mitä oli yhdeltä etäkurssilta kertynyt.

Jotain siitä aavisti, kun hän jäi viimeiseksi, joka kaikkein kokeneimmalta vaikutti. Minun osasijakseni annettiin marssiminen huoneeseen häntä ennen. Tunnelmassa iti siemen, jonka piti luvata hyvää. Jopa vartta sille kasville oli ehtinyt kasvaa, puhkeavasta kukasta hahmotelma mielissä siitä muodostua. Tulevaisuus lainehti poutataivaalla.

Näin tämän piti mennä. Yllätys se oli, että näin minut määritettiin. Odotukset leijuivat ilmapiirissä. Ne juoksivat haastattelijoiden välillä, kemiat virtasivat ihmisestä toiseen. Mitään ennustetta tulevasta ukkoskuurosta ei pitänyt missään olla. Eikä sitä ollutkaan. Ei kukaan sellaisesta halunnut ennakkoon uumoilla, kun sen piti olla mahdottomuus tässä kohtaa.

No. Ei mitään ukkosta puhjennutkaan. Sade pysyi poissa. Salamat säilyivät muistoina keskikesällä koetusta. Elokuun aamut olivat valoisia. Edessä istuivat työnjohtaja ja toisella puolella pöytää kaksi muuta ammattilaista. He esittivät minulle kysymyksiä. Mielestäni vastasin niihin aivan hyvin. En ylitsevuotavan innostuneesti, mutta halukkaasti ja mielellään. Jossain takaraivossa piti paikkaa se musta möykky, joka koki, ettei näin ollut oikein hyvä. Ei ollut mukava, kun itseä katsottiin, joutui huomion kohteeksi ja täytyi toisten määrittelemiin kysymyksiin vastata. Minun psykologinen lapseni alkoi herätä henkiin. Hän kaipasi tilaa, huomiota, aikaa ja paikan tulla näkyväksi. No. Ei hän kuitenkaan hallinnut tätä kokoontumista. Pidin aikuisuuteni voimassa koko haastattelun ajan.

Kaikki meni ihan hyvin. Tunnelma säilyi jopa erinomaisena. Pilvetön taivas salli auringonsäteiden ulottua haastatteluhuoneeseen ikkunan lävitse. Onni kasvoi ja kukki huonetilan täydeltä.

Ne jäi pois matkasta.

Kun se minulle esitettiin, kysymys todistuksista. Saman tien sen tajusin, näin sieluni silmin, missä ne olivat. Sormeni eivät olleet tarttuneet muovilehtiön kulmaan. Eivätkä paperit huutaneet, että muista poimia meidät mukaan. Missään kohtaa en ollut palauttanut mieleeni sellaista seikkaa, että jotain jäi puuttumaan. Iloinen oli mieli, vaikka vähän jännittynyt, kun olin autolla kääntynyt eri risteyksissä Ylitorniota kohti.

Näin se kävi nopeasti. Ukkonen jysähti ylle. Ei niin, että olisin minä mitenkään räjähtänyt. Ei suinkaan. Sen vain saattoi aistia, että tunnelma litsahti kuin liian aikaisin uunista otettu kakunpohja. Mitään ei ollut tehtävissä. En ymmärtänyt mitä sanoin. En tiennyt, mistä se malli puhua saapui, tuli kielenpäältä suusta ulos. Sen vain aavistin, että jokin meni vikaan.

”Voidaan me hoitaa tämä haastattelu loppuun näinkin.”

Asiallinen toteamus kantautui korviini, joskaan se ei täysin vakuuttanut siitä, että asiat olisivat hyvin. Toisaalta en sitä huomioinut, uskoin vain, että mitä sanottiin, se piti paikkansa. Luotin siihen, että ei mikään ollutkaan mennyt sivuojaan. Olin pysynyt tiellä koko haastattelun ajan.

Jälkeenpäin mietin, miksi en sanonut, että voisin laittaa todistukset heti kopiona postissa tulemaan kun saapuisin takaisin sinne mistä olin lähtenyt. Asiat vain menivät niin kuin menivät.

Vaikka niin uskoin, en tullut valituksi kurssille. En ehkä ymmärtänyt täysin syytä siihen. En enää uskonut, että todistuksilla olisi ratkaiseva merkitys valituksi tulossa. Tämä todisti siitä, etten elänyt samaa aikuisentasoista tapaa ohjata omia ajatuksia. Olin antautumassa kokonaisvaltaisesti lapsentasoisen ajattelutavan pauloihin. Kunnes heräsin siihen vuosia myöhemmin, mikä laadultani olin. Vapaa seilaaja, ajattelija, joka ei niin paljon pitänyt tärkeänä eri normisääntöjä. Sellaisia kuvioita, joihin olin kasvanut takavuosina, tottunut hyväksymään ne ja elämään niiden vaatimusten mukaisesti. En vastustanut yhteiskunnan lakeja ja erilaisia virallisia säädöksiä. Se vain haihtui minusta, normienmukainen tapa elää, pitää kiinni kaikesta, joka oli sanatonta sääntöä ihmisten keskinäisissä tavoissa kohdata eri määrämuotoisissa tilanteissa toisiaan. Yksi oli tämä. En pitänyt itse todistusta arvossa, näin sen turhana, en siksi jaksanut pitää varmana seikkana sitä, että todistuksen olemassaolo olisi määräävä tekijä kurssille valituksi tulemisessa. Näin tietysti oli virallisessa maailmassa. Täytyi olla, koska sääntöjä ja toimintamuotoja piti rakentaa ja säilyttää, jotta tiedettiin tasapuoliset valintaperusteet ja puolueettomat kriteerit oppilaiksi valittujen kesken. Ne oli ehdotonta olla kaikille sisällöltään ja raameiltaan samat.

Minä elin omassa maailmassani, jossa normit ja rajat rikkoutuivat, katosivat, haihtuivat tuulen mukana. Niitä ei minulle enää ollut. Siitä sain maksaa kovan hinnan toisten tekemien tulkintojen takia, joskin se seikka ei kaikissa kohdissa minua sävähdyttänyt, vaikuttanut minuun millään muotoa.

Kun sain tietää, että mikä oli minun paikka eri keskusteluissa. Tajusin. Se mitä sanoin, ymmärrettiin toisin kuin sen tarkoitin. Jos olisivat haastattelijat saaneet vastauksen ”Ne eivät ole mukana, ne unohtuivat pois matkasta. Voisinko toimittaa ne vaikka faksilla?”, tilanne olisi avautunut toisenlaisena. Samoin kaikki tunteet jäivät yksin minun tietoon. Se käväisi salamannopeudella mielessäni, teki mutkan, kääntyi ja häipyi. Harmi. Se oli se kohta kun muistin, missä todistukseni sillä hetkellä sijaitsivat: tietyn talon, tietyn huoneen, tietyllä pöydällä. Se oli tahatonta kaikki.

Aspergerin oireyhtymä teki salaisia temppujaan, joiden tarkoituksia en silloin vielä tuntenut. Niinpä ymmärsin viimein, että uskottiin, ettei todistusta ollut edes olemassa. Niinpä saatettiin luulla, että valehtelin. Se oli kyllä vale, jos joku sitä oli.

Väärinymmärrykset eivät loppuneet siihen. Niitä tuli vuosien vyöryessä eteenpäin vastaan perä perään. Ja viimein se kulutti voimia, vaikka ensin sitä ei niin kokenut. Sitä taisteli ja puolustautui. Ja antoi edelleen pahemman kuvan itsestään. Narsistina minua taidettiin pitää. Vaikka psykoterapeutti siitä sanoi, et ole patologisesti narsistinen. Se pelasti viimein, vaikka vasta monen vuoden jälkeen. Se myös vahvisti oman käsityksen siitä, että ajatus narsismista ei pitänyt yhtä totuuden kanssa, nimittäin jos ajateltiin, että olisi kyseessä patologinen narsismi. Eri ikäkausiin kuuluvaa epäpatologista narsismia kyllä toteutin, elin sitä täysin palkein todeksi. En kysynyt sitä varten lupaa, en anellut siihen työhöni apua.