Fasilitointi ei sovellu puhevammaisen kommunikaatiomenetelmäksi

, , Kommentointi suljettu.

Tutkimusten mukaan fasilitoidun kommunikaation avulla
tuotetut viestit ovat pääsääntöisesti fasilitoijan tuottamia.

Niin sanottua fasilitoitua kommunikaatiota esitellään julkisuudessa tasaisin väliajoin menetelmänä, jonka avulla puhumattomat autistit ja muut puhevammaiset pystyisivät ilmaisemaan itseään ja tuomaan esiin omia tarpeitaan. Kansainvälisen tiedeyhteisön keskuudessa on kuitenkin vallinnut jo kahdenkymmenen vuoden ajan lähes täydellinen yksimielisyys siitä, että fasilitointi ei tuota tulosta sellaisilla puhevammaisilla, jotka eivät kykene kommunikoimaan itsenäisesti. Näissä tapauksissa fasilitoinnin avulla tuotetut tekstit ovat aina paljastuneet kommunikaatioavustajan eli fasilitoijan tuottamiksi. Fasilitointi saattaa tuottaa joissain harvoissa tapauksissa aitoa kommunikaatiota, mutta silloin kyse on henkilöistä, jotka pystyvät viestimään vähintään yhtä hyvin muiden keinojen avulla. Fasilitointia ei voida siten pitää luotettavana tai tehokkaana viestintämuotona, eikä fasilitoinnin avulla tuotettuja viestejä saisi pitää puhevammaisen oman tahdon ilmauksina.

Fasilitoinnin historiaa

Fasilitoinnin tunnetuimpana kehittäjänä pidetään australialaista erityisopettajaa Rosemary Crossleyä. Menetelmä sai jo 1970-luvulla osakseen huomattavaa kritiikkiä, joka kohdistui muun muassa siihen, että fasilitointilanteissa on hyvin yleistä, että puhevammainen katsoo tekstin synnyn aikana muualle kuin näppäimistöön. (Sama ilmiö on havaittavissa netistä löytyvissä fasilitointia demonstroivissa videoissa.) Ihmetystä herätti myös se, että puhevammaiset osasivat kirjoittaa, vaikka heitä ei ollut opetettu koskaan edes lukemaan. Puhevammaiset osoittivat lisäksi usein selvää haluttomuutta osallistua fasilitointisessioihin. Nämä ja muut seikat herättivät epäilyksen siitä, että puhevammaisten kirjoittamaksi väitetyt viestit olivatkin fasilitoijien itsensä tuottamia. Crossley erotettiin lopulta työpaikastaan, mutta perusti myöhemmin oman fasilitointia opettavan keskuksen. Keskus sai aluksi julkista rahoitusta, mutta rahoitus lakkautettiin viranomaisten tutustuessa tarkemmin sen toimintaan.

Yhdysvaltalainen valtiotieteilijä Douglas Biklen tutustui fasilitointiin vuonna 1989 vieraillessaan Crossleyn keskuksessa. Yhdysvaltoihin palattuaan Biklen alkoi levittää menetelmää uudelle mantereelle, jossa se otettiin vastaan innolla ja suuren mediahuomion saattelemana. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua jo vuonna 1992, kun kansainvälinen tieteellinen julkaisusarja julkaisi australialaisten Margot Priorin ja Robert Cumminsin tutkimusraportin, joka osoitti menetelmän lähes täydellisen epäluotettavuuden. Pian sen jälkeen useat tutkimusryhmät päätyivät samaan tulokseen. USA:n lasten- ja nuortenpsykiatrien järjestö julkaisi vuonna 1993 julkilausuman, jossa se totesi fasilitoinnin olevan vailla tieteellistä pohjaa ja varoitti käyttämästä fasilitoinnin avulla tuotettua materiaalia päätöksenteon perustana. Useat muut keskeiset lääketieteen ja hoitoalan ammattilaisten organisaatiot julkaisivat tämän jälkeen vastaavansisältöisiä julkilausumia.

Tutkimustulokset levisivät myös Eurooppaan, jossa useimpien maiden ammattilaisia edustavat organisaatiot reagoivat samoin kuin Yhdysvalloissa. Iso-Britanniassa viranomaiset julkaisivat vanhemmille suunnattuja esitteitä, joissa kerrottiin, että fasilitointi on osoitettu toimimattomaksi menetelmäksi.

Suomessa puheterapeuttiliiton ammattieettinen toimikunta julkaisi vuonna 1996 fasilitointia koskevan kannanoton, jossa todettiin, että ei ole voitu osoittaa, että fasilitoinnilla tuotetut viestit olisivat puhevammaisten itse tuottamia. Sama taho muistutti jäsenkuntaansa asiasta uudelleen vuonna 2005. Fasilitointiin liittyvät epäkohdat tulivat suuren yleisön tietoisuuteen kuitenkin vasta vuonna 2003, kun Jyväskylän yliopiston erityispedagogiikan professori Timo Saloviita ja Lastensuojelun Keskusliiton tutkija Heikki Sariola kirjoittivat artikkelin, jossa selvitettiin julkisuudessa esillä olleen Tuomas Alatalon tapausta.

Fasilitoinnin taustaoletukset ja viestien alkuperän selvittäminen

Fasilitointi perustuu autistien kohdalla oletukseen, että puhevammainen tarvitsee fyysisen kontaktin  avulla tapahtuvaa jatkuvaa aktivointia kyetäkseen kirjoittamaan tai osoittamaan kommunikaation apuvälineiksi kehitettyjä kuvasymboleita. Aktivointi voi olla esimerkiksi sitä, että fasilitoija pitää kättään puhevammaisen olkapäällä. Fasilitoija voi pidellä myös puhevammaisen kirjoituskäden kyynärpäätä, kämmentä tai sormia. Joskus aktivointi tapahtuu pitelemällä puhevammaista hihasta tai hihaan kiinnitetystä langasta.

Fasilitointia opettavat tahot kehottavat usein fasilitoijaa käyttämään niin sanottua port folio -menetelmää eli kirjaamaan ylös sellaisia seikkoja, jotka antavat tukea oletukselle, että viestit olisivat puhevammaisen itsensä tuottamia. Niitä seikkoja, jotka puhuvat sen puolesta, että viestit olisivat fasilitoijan tuottamia ei kehoteta merkitsemään muistiin, mikä johtaa niin sanottuun vahvistusharhaan. Kun muistiinpanot sisältävät yksinomaan fasilitoinnin onnistumiseen viittaavia seikkoja, niistä ei pysty päättelemään, esiintyykö onnistumiseen viittaavia seikkoja enemmän kuin epäonnistumiseen viittaavia seikkoja. Vielä vaikeampaa on päätellä, mitkä onnistumiseen viittaavista seikoista ovat puhdasta sattumaa.

Fasilitoinnin avulla tuotettujen viestien todellisen laatijan voi kuitenkin selvittää yksinkertaisen kokeen avulla. Kysymykset voidaan esittää kirjallisesti siten, että puhevammainen ja fasilitoija näkevät eri kysymyksen. Fasilitointimenetelmällä tuotetut vastaukset vastaavat tällöin tyypillisesti fasilitoijan eikä puhevammaisen näkemään kysymykseen.

Miten fasilitointi toimii?

Tiedeyhteisössä vallitsevan näkemyksen mukaan fasilitoija vaikuttaa puhevammaisen kädenliikkeisiin pienten tiedostamattomien lihasliikkeiden avulla. Connecticutin yliopiston opiskelijoilla tehty koe todistaa, ettei ihmiseltä vaadita mitään erityisominaisuuksia, jotta hän kykenisi fasilitointiin liittyvään tahattomaan manipulointiin. Opiskelijat perehdytettiin aluksi oikeaoppiseen fasilitointitekniikkaan, minkä jälkeen he saivat kokeilla fasilitointia käytännössä. Käytännön osuuden jälkeen heitä pyydettiin arvioimaan, kuinka suuri osa viesteistä oli tullut puhevammaiselta itseltään.

Kaikki kokeeseen osallistuneet uskoivat, että ainakin osa fasilitoinnin avulla tuotetuista viesteistä oli peräisin
puhevammaiselta. He raportoivat myös tunteneensa tahdonalaisia liikkeitä puhevammaisen kädessä. Todellisuudessa kokeeseen osallistuneet opiskelijat olivat tuottaneet kaikki viestit itse, koska näppäimistön edessä istunut henkilö olikin tutkimusavustaja, joka ei ollut edes katsellut näppäimistöä fasilitoinnin aikana.

Fasilitointitekniikka perustuu siihen, että puhevammaista ohjataan painelemaan kommunikaattorin näppäimiä aina saman käden samalla sormella. Fasilitointi aloitetaan tavallisesti ohjaamalla puhevammaisen kädenliikkeitä pitämällä kiinni hänen kirjoituskätensä sormista tai koko kämmenestä. Harjoittelun myötä puhevammainen voi oppia reagoimaan yhä hienovaraisempiin vihjeisiin siten, että fasilitoija voi siirtää otteensa asteittain ensin kyynärpäähän ja myöhemmin olkavarteen ja olkapäähän. Kun puhevammaisen sormi on oikean näppäimen päällä, fasilitoija antaa alitajuisesti puhevammaisen olkapäähän hyväksynnästä kertovan merkin, joka voi olla vaikkapa lähes huomaamattoman pieni paineenlisäys. Puhevammainen on oppinut lukemaan tästä merkistä, että nyt on oikea hetki painaa näppäintä.

On varsin inhimillistä, että vaikeasti tai ei lainkaan viestivän henkilön omaisilla tai hoitajilla on toisinaan suuri tarve uskoa, että fasilitointi tarjoaisi heidän läheiselleen tai hoidettavalleen toimivan tavan ilmaista itseään. Vaikka osa viestien alkuperän selvittämiseen osallistuneista fasilitoijista oli uumoillut jo ennen tutkimusta, että he saattoivat kenties itse osallistua alitajuisesti fasilitoitujen viestien sisällön tuottamiseen, hyvin moni oli myös aidosti yllättynyt kuullessaan, että fasilitoinnin avulla tuotetut vastaukset eivät olleet käsitelleet lainkaan puhevammaisen itsensä näkemiä kysymyksiä.

Fasilitointiin liittyviä riskejä

Fasilitointia käytettäessä on suurena vaarana, että puhevammaisen muuta viestintää ei enää pidetä hänen aitona tahdonilmauksenaan, jos se on ristiriidassa fasilitoinnin avulla syntyneiden viestien kanssa. Puhevammaisen kirjoittamaksi väitetyt viestit sisältävät myös hyvin helposti ajatuksia, joilla ei ole mitään tekemistä puhevammaisten omien ajatusten tai tunteiden kanssa. Tämä loukkaa puhevammaisen ihmisarvoa ja saattaa lisäksi horjuttaa hänen identiteettiään. Joissain tapauksissa fasilitoinnin avulla on tuotettu jopa perättömiä insestiväitteitä. Voi vain kuvitella, miltä puhevammaisesta on täytynyt tuntua, kun hänen on väitetty esittäneen omaisistaan tuollaisia syytöksiä.

Vammaisjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota myös siihen, että autistin kyvyt on helppo yliarvioida fasilitoitimenetelmällä syntyneiden kirjoitusten perusteella. Puhumaton autisti saattaa tällöin jäädä ilman tarvitsemaansa tukea ja opetusta.

 

Teksti ja kuva: Essi Blomberg


Kirjallisuutta:

A history of fasilitated communication. Jacobson, J. W., Mulick J. A., Schwarz, A. A. 1995. American
Psychologist 50(9): 750–65.

Fasilitated communication as an ideomotor response. Cheryl Bourghes, Irving Kirsch, Howard Shane,
Kristen Niederauer, Steven Graham, Alyson Bacon. Psychological Science Vol. 9, 1/1998.

Fasilitated communication since 1995: a review of published studies.Mostert, M. P. 2001. Journal of
Autism and Developmental Disorders 31 (3):287–313.

Fasilitointi – faktaa, fiktiota vai filunkia? Ulla Ojalammi ja Marjatta Leppänen 2005: Jyväskylän
yliopisto, Erityispedagogiikan laitos.

Fasilitoitu kommunikaatio – ongelmalliset tilanteet ja viestien alkuperän selvittäminen. Heta Pukki ja
David Andrews 2012. AutSpect Koulutus.

Questions about facilitated communication and autism. Prior, M. ja Cummins, R. 1992. Journal of
Autism and Developmental disabilities, 22(3), pp. 331–336.

Tuomas Alatalon tapaus – esimerkki fasilitaation vaaroista. Timo Saloviita ja Heikki Sariola. Skeptikko-lehti
4/2003.

(toim (MH).huom. Tämä kirjoitus on eräs kanta fasilitointiin. Tuettu kirjoittaminen voi olla joskus käyttökelpoinen vuorovaikutuksen apuneuvo puhumattomalle henkilölle ja se mm. vähentää haastavaa käytöstä).