Viisi elokuvaa erityisyydestä

, , Kommentointi suljettu.

teemaelokuva

Tervehdys, oi lukija. Tätä artikkelia laatiessani päätin jättää pois ne kaikkein ilmeisimmät valinnat ja niin sanotut alan klassikot, ja keskityin sellaisiin elokuviin, jotka ovat heläyttäneet oman henkilökohtaisen sieluni kannelta tämän taipaleeni varrella. Toivottavasti jokin näistä taideteoksista voi tarjota elämyksen myös Sinulle.

Mika Kaurismäki: Zombie ja kummitusjuna (1991)

zombieandtheghosttrain
© Villealfa Filmproductions

Antti ”Zombie” Autiomaa on kaveri, jolta oikein mikään bassonsoittoa lukuun ottamatta ei tunnu luonnistuvan. Varusmiespalveluksensa hän sentään onnistuu torpedoimaan ja palaa betonikolossien puristuksessa kyyhöttävään kotitaloonsa, jonka kellari tarjoaa turvapaikan ympäröivältä maailmalta. Työnteko ei urheista yrityksistä huolimatta ota onnistuakseen, ja muutkin asiat ovat melkoisen rempallaan, mutta tyttöystävä ja rakas soittoharrastus sentään pitävät miehen elämän syrjässä kiinni. Kohtalo kuitenkin kolhii Zombieta kerran toisensa jälkeen, ja viimein hän löytää itsensä lopullisten ratkaisujen edestä.

Aki Kaurismäen elokuvien yhteydessä on puhuttu ”autistisen lapsen näkökulmasta”, mutta velimies Mika Kaurismäki käyttää samaa perspektiiviä vähintään yhtä tehokkaasti. Sleepy Sleepers- ja Leningrad Cowboys -basistina tunnettu Silu Seppälä tekee riipaisevan ja useilla palkinnoilla huomioidun roolityön Zombiena, ja Balls-solisti Marjo Leinonen on aivan yhtä uskottava lipevän parturin pauloihin lankeavana tyttöystävänä. Matti Pellonpää on tietenkin mukana, samoin mm. Mato Valtonen, Sakke Järvenpää sekä Mauri Sumen.

Zombie ja kummitusjuna on elokuva, jossa ei useista koomisista elementeistä huolimatta ole naurettavuuden häivääkään. Teennäisen patsastelun ja epäuskottavien juonenkäänteiden sijaan siinä maistuu elävä elämä, ja todellisuuden kasvot näyttäytyvät arkisen karuina. Esimerkiksi Rauli Badding Somerjoen sekä Black Sabbathin musiikkia sisältävä upea soundtrack täydentää lakonisen ohjaustyön.

Tod Browning: Freaks (1931)

freaks2
© MGM

Tod Browningin kulttiklassikko Freaksin kaltaista elokuvaa ei enää voitaisi tehdä – ja vaikka voitaisiinkin, ainakaan sitä ei esitettäisi missään. Mutta vuonna 1931 sosiaalipornoa ei ollut vielä keksitty ja poliittisella korrektiudellakin tarkoitettiin aivan erilaisia asioita kuin nykyään.

Siitä (ja nimestään) huolimatta Freaks ei ole mikään tirkistelevien muka-dokumenttien edeltäjä. Se piirtää realistisen ja mielenkiintoisen kuvan yhteisöstä, jossa erilaisuus on normaalia ja normaalius erilaisuutta. Todellisuuksien yhteentörmäyksen saa kokea trapetsitaiteilija Cleopatra (venäläissyntyinen Olga Baclanova), joka ahneuden ajamana menee naimisiin kääpiökasvuisen Hansin kanssa (myöhemmin Ozin Velho -elokuvassakin esiintynyt Harry Earles).

Elokuvan juoni perustuu Tod Robbinsin novelliin nimeltä ”Spurs” ja on melko yksinkertainen, mutta riittää saamaan aikaan suurta jännitettä. Ohjaaja Tod Browningin luomassa maailmassa niin sanotut kummajaiset nimittäin ovat hyveellistä väkeä, jotka pitävät lujasti toistensa puolta, kun taas normaali-ihmiset nähdään turhamaisina juonittelijoina. Kohtaus, jossa sirkusväki päättää hyväksyä Cleopatran joukkoonsa eriskummallisessa rituaalissa, kuvaa mainiosti elokuvan henkeä ja on

syystäkin piirtynyt vahvasti historiaan. Näyttelijäkaartiin lukeutuu useita aikansa kuuluisimpia sideshow-esiintyjiä. Mukana ovat mm. ”elävä luuranko” Peter Robinson, parrakas nainen Olga Broderick, siamilaiset kaksoset Daisy ja Violet Hilton, mikrokefalikot Elvira ja Jenny Lee Snow, ”ihmistorsona” tunnettu Prince Randian sekä Virchow-Seckelin syndroomaa sairastava ”lintutyttö” Koo-Koo, oikealta nimeltään Minnie Woolsey.

Tim Burton: Batman Returns (1992)

batman
© Warner Bros

Tim Burtonin toista Batman-elokuvaa voisi helposti pitää pelkkänä visuaalisesti ja soonisesti (musiikista vastaa tietenkin hovisäveltäjä Danny Elfman) häikäisevänä, joskin tarinaltaan hieman ontuvana seikkailupätkänä. Mutta yhtä hyvin sitä voi käsitellä kuvauksena neljästä erikoislaatuisesta ihmisestä, jotka ovat eksyneet omien rikkonaisten identiteettiensä muodostamaan labyrinttiin.

Michael Keatonin loistavasti tulkitsema, pöllämystyneen oloisena hortoileva multimiljonääri Bruce Wayne on tietenkin Batman. Epävarmuus ja hermostuneisuus jäävät naulakkoon yhdessä puvun ja solmion kanssa, kun Wayne kiskoo lepakkoasun ylleen ja ampaisee art deco -kaupunki Gotham Cityn kaduille ylläpitämään järjestystä – tässäpä raflaava esimerkki korostuneesta moraalin- ja velvollisuudentunnosta! Vähintään yhtä loistava Christopher Walken puolestaan näyttelee Max Shreckiä, kaupungin johtavaa bisnesmagnaattia, jonka tyylikkään ulkoasun alla muhii synkkiä salaisuuksia. Roolihahmon nimi on kunnianosoitus mykkäklassikko Nosferatussa kreivi Orlockia esittäneelle mystiselle Max Schreckille. Osa Schreckin salaisuuksista paljastuu hiirulaismaiselle sihteeri Selina Kylelle (Michelle Pfeiffer), joka murhayrityksestä selviydyttyään kokee jälleensyntymän vastustamattoman sekopäisenä Kissanaisena.

Elokuvan varsinainen tähti on kuitenkin Danny DeViton Pingviini, äveriäiden vanhempiensa viemäreihin hylkäämä epämuodostunut lapsi, joka aikuiseksi vartuttuaan hautoo kostoa ja johtaa rikollista, Gotham Cityä terrorisoivaa Sirkusjengiä. Hämärät puuhat on vain salattava suurelta yleisöltä, jotta Pingviini voisi Shreckin tukemana nousta kaupungin johtoon… Salaisten identiteettien aiheuttamien kommellusten seuraaminen onkin nautittavinta koko elokuvassa. Yksikään päähenkilöistä ei voi olla vapaasti oma itsensä – paitsi hetkittäin ja puolivahingossa. Lopulta naamiot on kuitenkin riisuttava, ja sillä on omat seurauksensa.

Tim Burton on useissa elokuvissaan kuvannut yhteisöjen laitamille ajautuneita, omien sisäisten intohimojensa raastamia yksilöitä, mutta Batman Returns lienee tätä teemaa käsittelevistä teoksista vetoavimpia. Juonen porsaanreiät sekä tarinankuljetuksen ajoittaisen töksähtelyn voi helposti unohtaa, sillä kaikki näyttelijät ovat mahtavassa vedossa eikä tekninen toteutus jätä toivomisen varaa.

Steven Spielberg: A.I. (2001)

ai1
© Warner Bros

Tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuden aikaan sijoittuvan, Brian Aldissin tarinaan ”Super-Toys Last All Summer Long” perustuvan A.I. -elokuvan teko oli varsinainen ikuisuusprojekti. Itse Stanley Kubrick kaavaili tuotantoa lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta hänen kuoltuaan projektin vetovastuu siirtyi jo pitkään mukana olleelle Steven Spielbergille.

Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen kourissa kamppaileva sivilisaatio on kehittänyt Mechoina tunnettuja androideja suorittamaan erilaisia tehtäviä sekä ylläpitämään yhteiskuntaa. Cybertronics-yhtiön aikaansaannos on lapsi-Mecha, joka kykenee tuntemaan rakkautta. Yhtiön työntekijä Henry Swinton Monica-vaimoineen toimii keinotekoisen lapsen koeperheenä. Asiassa on vain yksi mutta: Henryllä ja Monicalla on myös biologinen poika nimeltä Martin, joka on vakavasti sairas ja syväjäädytetty. Kun Martin viimein voidaan parantaa, perheen elämä mutkistuu monin tavoin, ja viimein Swintonit päättävät hankkiutua Davidista eroon.

Pian osoittautuu, että David voi luottaa vain kaltaisiinsa. Ihmisistä ei ole apua, ja joillekin Mechojen kärsimykset ovat silkkaa hupia. Viime hetkellä David kuitenkin pääsee pakoon kammottavasta Flesh Fair -tapahtumasta, jossa hylättyjä ja rikkinäisiä Mechoja tuhotaan. Seuranaan hänellä on uskollinen robottinalle Teddy sekä poliisin takaa-ajama rattopoika-Mecha Gigolo Joe. Yhdessä he lähtevät matkalle etsimään Davidille Pinokkio-sadusta tuttua Sinistä Haltijatarta, joka voisi muuttaa hänet oikeaksi pojaksi ja siten saada Monica-äidin rakastamaan häntä.

Haley Joel Osmentin suoritus Davidina on taatusti yksi ikimuistoisimmista lapsinäyttelijöiden roolitöistä. Elokuva on outo sekoitus komiikkaa ja tragediaa, tunnekylläisyyttä ja etäistä kylmyyttä, satua ja misantropiaa, Pinokkiota ja Frankensteinin hirviötä. Inhimillisinä pidettyjen ominaisuuksien perusasetelmat on käännetty taitavasti päälaelleen.

Jim Jarmusch: Dead Man (1995)

deadman
© Miramax Films

Ohjaaja Jim Jarmusch on itse kuvannut Dead Man -elokuvaansa ”psykedeeliseksi lännenfilmiksi”. Sitä se todella onkin, ja samalla myös eräänlainen vinksahtanut kehityskertomus – odysseia, jonka näennäinen sattumanvaraisuus saattaa olla pelkkä illuusio.

William Blake (Johnny Depp) on mies, jolla on nimi, määränpää ja tarkoitus. Hän on ammatiltaan kirjanpitäjä ja matkalla uuteen työpaikkaansa Machinen kaupungissa. Mutta kun Blake saapuu perille, hän saakin havaita, ettei työpaikkaa ole olemassakaan. Puolihullu tehtaanjohtaja (Robert Mitchum viimeisessä roolissaan) ajaa hänet aseella uhaten ulos. Kun Blake vielä kohtaa paperikukkia myyvän Thel Russellin ja tämän mustasukkaisen ex-poikaystävän, verenvuodatusta ei voida välttää. Työ, tarkoitus ja jopa identiteetti tuntuvat häviävän hetkessä savuna ilmaan. Gary

Farmerin letkeästi näyttelemä oppinut intiaani nimeltä Nobody näet pelastaa Blaken ja on vakuuttunut siitä, että tämä ei olekaan kirjanpitäjä vaan vuosikymmeniä sitten kuollut samanniminen runoilija.

Tästä saa alkunsa kummallinen matka, jonka aikana Blake ja Nobody kohtaavat monenlaisia vastuksia. Vaarallisin kaikista on kannibalismiin taipuvainen palkkionmetsästäjä Cole Wilson (Lance Henriksen). Myös Iggy Pop vilahtaa sivuroolissa ristiinpukeutumiseen viehtyneenä turkismetsästäjänä. Hiljaisesta, tuiki tavallisesta kirjanpitäjästä kasvaa suorastaan myyttinen hahmo.

Neil Youngin musiikki tukee hienosti Jarmuschin tyylipuhdasta kerrontaa. Asiat ovat niin kuin ovat ja tapahtuvat niin kuin tapahtuvat, vailla mitään selittelyä tai tarpeetonta alleviivaamista. Elokuva on vaikuttava muistutus muutoksen vääjäämättömyydestä sekä kohtalon pysäyttämättömästä voimasta.

Onko sinullakin sisälläsi elokuva-arvosteluita? Haluatko päästä arvostelemaan tuoreita tai ajan kultaamia elokuvia Puoltajaan? Ota yhteyttä toimitukseen!