Pääsin aluksi sairaalassaoloajallani elokuussa 2010 tutustumaan ratsastusterapiaan ja minusta se oli niin mukavaa, että halusin sille jatkumon. Sain sitten lääkärin ja ratsastusterapeutin suosituksesta aloittaa ratsastusterapian oikeastaan melkein heti sairaalasta pääsyn jälkeen. Niinpä kokonaisuudessaan minulla oli sairaalakerrat mukaan lukien 18 kertaa ratsastusterapiaa. Sain sitä Paloniemen sairaalassa, Lohjalla. Se on ainoa psykiatrinen sairaala Suomessa, jossa on hevostalli ihan sairaala-alueella ja helpon kulkumatkan päässä. Paloniemessä oli kolme hevosta: Pahe, Pomo ja Bra. Bra ja Pahe ovat Suomenhevosia ja Pomo oli Islanninhevonen. Kaikilla niillä oli erilainen säkäkorkeus.

Minusta tuntui, että ratsastusterapia auttoi minua nimeämään tunteitani ja myöskin säätelemään osa-alueita, jotka voivat laukaista dissosiatiivisen olotilan. Minulla oli tavoitteena myös tunteiden hallinta sekä kehon hallinta. Myöskin minulle opetettiin sitä, millä tavalla on hyvä pitää omaa reviiriään ja omaa oikeutta koskemattomuuteen. Minulla oli monessa kohdassa puutteita, joita ratsastusterapia auttoi minua hallitsemaan ja paikkailemaan. Olen siviilielämässäkin tämän puitteissa oppinut sanomaan ei. Erityisesti sellaisten asioiden kohdalle, jos esimerkiksi toiset ihmiset alkavat tekemään tai puhumaan asioita, joista en pidä. Minulle opetettiin siellä myöskin tunnetilojen sanoittamista ja olen oppinut sen hyvin. Sitä olen kokeillut “normaalissa” arjessa.

Ratsastusterapia ei ole itsessään pelkkää ratsastamista, vaan siihen kuuluu hevosen hoitoa ja keskustelua terapeutin kanssa. Minulla ja terapeutillani oli monta hyvää hetkeä, kun keskustelimme monista asioista. Kerran terapeuttini sai minut avautumaan hyvin ja se oli jokseenkin tunnepitoista keskustelua. Yleensä keskustelimme erilaisista asioista ennen ratsastamaan menoa, mutta myös ratsailla ollessani. Erityisen hyvälle ja rauhoittavalle minusta tuntui hevosen silittely ja hoitaminen. Siinä pääsi vähän tutuiksi asioista, joita hevonen aistii tullessaan tallille laitumelta. Hevonen myöskin arvuuttelee, millä tuulella minä olen ja omalla tavalla hevonen “eläytyy” asiaan. Kuitenkin terapiahevonen ymmärtää erilaisia asioita todella hyvin. Hevoselle ei saa olla vihainen, vaan sopivasti tomera ja kertoa, mikä on sopivaa ja mikä ei. Kun sain olla ratsastusterapiassa, niin minulle tuli erityisen hyvä olo hevosen läheisyydestä ja tuoksusta. Samoin tallilla ollut tunnelma auttoi jaksamaan viikonkin eteenpäin hyvillä menestyksillä. Myöskin siinä ratsastusterapiassa oppi senkin, että omia tunteita voi siirtää eläimeen ja eläin voi siirtää tunteitaan ihmiseen. Se on ikäänkuin tranferenssia. En tiedä onko se sitä, mutta jotain sen tapaista kuitenkin. Tärkeää oli myös saada hevosen luottamus itseen ja se, että itse luottaa hevoseen. Se on oikeastaan molemminpuolista.

Kehonhallinta:

Muistan, kun olin ensimmäisiä kertoja aloittelemassa ratsastusterapiaa, niin minusta tuntui siltä, etten osannut hallita kehoani ja hevonenkin sen jollakin tapaa huomasi. Minusta se oli jännä asia. Minä jännitin oikealla puolella kehollani ja jollakin tapaa se taisi olla spastinenkin. Minun essentielli vapina on ollut jokseenkin aika pahaa, mutta ratsastusterapiassa se helpotti. Tunnen, että lihasvoimanikin alaselän seutuvilla on parempaa, kuin ennen. Tein aika monellakin ratsastuskerralla kehonhallinta-asioita. Ne olivat erilaiset liikkeet hevosen selässä: kehon taputtelu, käsiä ympäri ja ylös. Toisinaan ratsastin kädet alhaalla, etten pitänyt otteitani terapiakahvasta tai ohjista. Joskus tein myös kehonhallintaan liittyviä liikkeitä myös hevosen käynnin aikana. Se oli hauskaa. Dissosiatiivisiin kohtauksiinkin olen saanut avun ratsastusterapiasta. Jos minulle sattuu sellainen tila, että keho “karkaa”, niin vaan alan taputtelemaan kehoani ja huomaan paineen myöskin auttavan siihen, että saan kehoni takaisin maanpinnalle. Kerran sain ratsastusterapiassa dissosiatiisisen kohtauksen, mutta se meni ohitse hevosen liikkeiden myötä ja myöskin sillä, että taputtelin kehoani ja hain tasapainoa. Omasta mielestäni ja terapeuttinikin mielestä menin hurjasti eteenpäin ratsastusterapian mennessä eteenpäin. Oman kehon hallitseminen ratsastusterapiassa siirtyi myös siviiliin. En tarvitse esimerkiksi rappusia kävellessä niin paljon tukea. Myöskin tasapainoni on parantunut. En kaadu pienestä horjahduksesta, vaan osaan korjata asentoni hyvin.

Maastolenkit ja kenttä:

Minusta oli jännää mennä maastossa ja siellä sai harjoitella tasapainoaan eri tavalla, mitä oman tasapainon harjoittamisessa kävellessä olisi tapahtunut. Jokseenkin oli hienoa katsella maisemia niinkin korkealta, kuin hevosen selästä. Ruskainen ja rahtusen verran pakkasella oleva ilma oli omalla tavallaan mielenkiintoista haistella hevosen selästä käsin. Se oli oikeastaan mahtava kokemus. Terapiakertoina maastolenkit vaihtelivat ja niissä tuli erilaisia ala- ja ylämäkiä vastaan. Minulle teroitettiin, että vaikka hevonen kiipeäisi seinää pitkin ylös, niin siellä selässä pysyy hyvin, kun hallitsee tietynlaiset asiat. Ylämäessä piti nojata eteenpäin, kun taas alamäessä taaksepäin. Maastolenkillä, erityisesti ylämäissä minusta oli miellyttävää tuntea hevosen selkälihakset. Se oli omalla osallaan ehkä turvallistakin. Myöskin hevosen hengittäminen tasaiseen tahtiin tuntui hyvälle.

Kentällä me harjoittelimme ohjasten käyttöä ja kehon hallitsemista samalla, kun opetteli muulla tavalla hallitsemaan hevostakin. Olin tottunut jokseenkin kovapohjaiseen metsäpolkuun ja hiekkatiehen, niin pehmeä hiekkakenttä olikin oikeastaan toisenlainen. Siellä sain hakea tasapainoani ihan eri tavalla, kuin maastossa. Se oli kyllä mielenkiintoistakin, kun ohjastin Pahetta ja teimme kahdeksikkoa muoviämpäreiden lomasta tai jotain muuta yhtä jännää. Kehonhallinta-asioita tein liikkeessä kentällä. Minusta se oli aluksi haastavaa, mutta sitten loppuvaiheessa se tuntui sujuneen hyvin.

Miksi hyödyin ratsastusterapiasta?

Sain purettua terapeuttini kanssa ja hevosen kautta sellaisia käsittelemättömiä asioita, joita ei olisi aiemmin tullut muualla esille. Pystyin tarkasti kertomaan tapahtumien kulun esimerkiksi koulukiusaamisesta. Sain erilaisia hallintakeinoja sellaisten tapojen tilalle, jotka olisivat aiheuttaneet vain päänvaivaa ja pahaa mieltä tai että ainakaan tekojen jäljiltä ei olisi ollut oikein ratkaiseva lopputulos. Hevosen kautta opin erilaisia lähestymistapoja puolustaa omaa reviiriä ja omien rajojen asettamisessa. Minulle myös opetettiin, että omien tunteiden ilmaiseminen on tärkeää. Opin myöskin sen, että ei aina voi olla toisille ihmisille kiltti eikä myöskään kaikkia voi miellyttää. Se on tärkeää tunnistaa, ettei pado itseensä liikaa tuntemuksia ja ne voivat sitten purkautua väärällä tavalla. Huomasin, että psyykkinen ja fyysinen vointini parani erityisesti ratsastusterapiassa.

Minun terapiahevoseni oli Pahe. Hän on 19-vuotias vanhaherra ja tuntuu olevan hyvässä terässä edelleenkin toimissaan. Ensimmäisen kerran tutustuin Paheeseen, kun olin kuntoutuspoliklinikan nuorten ryhmäläisten kanssa käymässä tallilla. Minusta se oli mukavaa. Ensimmäisellä kerralla ratsastusterapiassa Pahe taisi lähteä seuraamaan minua. Oikeasti se meneekin niin, että hevonen valitsee ihmisen eikä ihminen hevosta. Omalla osallani minä taisin tehdä valinnan ensin, mutta sitten Pahe myötäili asiaa ja tuli luokseni pienen katsastelun jälkeen. Minusta se oli mukava tunne, kun on jokin kaveri, joka tulee pienen pyynnön tai kutsuäänen jälkeen lähelle. Pahe on rodultaan Suomenhevonen ja liinakko väritykseltään. Paheella on todella kauniit kaviot. Niitä ihastelin monta kertaa ratsastusterapian yhteydessä. Niitä kavioita oli mukava kaaputella erityisellä kaviokoukulla. Pahe on omalla tavallaan empaattinen ja roolinsa tunteva eläin. Hän aisti minussa sen, jos minulla oli paha olla tai että olin ollut edellisenä päivänä vihainen. Pahe rakastaa makupaloina leipää ja porkkanaa. Joskus Paheella oli tapana turvallaan puskea takkini taskun suuntaan, josko sieltä irtoaisi makupaloja. Se oli jokseenkin suloista. Pahe itsessään opetti minulle paljon asioita. Jonkin verran Pahe myös mietti itsessään, että miksi minulla ei olisi oikeutta ilmaista tunteitani.

Minkälaiset välineet hevosella on ratsastusterapiassa?

Siihen kuuluu erityinen terapiahuopa ilman jalustimia, terapiakahva ja tietenkin normaalit suitset ja ohjat. Ratsastajalla pitää olla kypärä turvallisuussyistä, jos vaikka tipahtaa hevosen selästä ja lyö päänsä, niin senkin vuoksi se kypärä on oltava. Terapiahuopa on siksi vain siinä hevosen selässä, jotta ihminen tuntee hevosen selkälihakset ja hevosen liikkeen. Terapeutilla on myös hevoseen kiinnitettynä erityinen juoksutusliina. Näin ei aina ole, mutta minun kohdallani näin mentiin.