Pikkujoulujen pommituksessa

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: Laura Jokinen

Kuva: Laura Jokinen

Vaakapaneloidut seinät kiertävät tupakeittiön kauttaaltaan. Valkotiilitakkaan ei sytytetä tulta. Muistetaan toissavuotisen puunpolton aikaansaama sisäilman ylilämpötila. Matalalla mäntypöydällä välkkyy useampia steariinia valuttavia. Takan ylätasanteella liehuu liekkejä.

–          Mihin näitä laittaisi? Pitää huomioida toisia. Yksin voi laittaa minne haluaa.

En halua alkaa kutoa tilanteesta ongelmalapasta. En välitä alkaa haastaa asiassa vastapuolen tapaa rakentaa vuorovaikutustilannetta. Olisi kiinnostava saada asenneperäinen vastaus, voisiko kaikkien kynttilöille löytyä tilaa. Sen voi aavistaa, ettei keskustelu väistäisi yhteentörmäystä.

Pölisevä perunasäkki tyhjennettäisiin. Piirrettäisiin elekielellä ilmaan, että maakellarissa syystalven viettäneet pyöreät syötävät sisältäisivät ruskeita laikkuja. Toisen ihmisen tarve osallistua ilonpitoon voitaisiin selittää pilaantuneilla perunoilla. Saataisiin kumota luulo, että aikuiselle ihmiselle voisi olla merkityksellistä saada asetella esille tuomiaan tavaroita.

Joku valitsee musiikin. Mäntypinnoitetulle sivupöydälle on ilmestynyt joulu-cd levypino. Baritoni ei puolusta käsitystä epäonnistuneesta äänimausta, naissopraano soi korkealta kuin satakielen laulu.

Tähtitorttuja valmistellaan sähköuuniin. Leikataan valmiit taikinapohjat puoliksi. Lusikalla voi helposti tipauttaa yksilöannoksille luumuhillonokareet. Jouluherkut ovat valmiit paistettaviksi. Eivät ihan palaneet. Aino-hillajäätelö, piparkakut ja nelisakaraiset tähdet vähenevät tarjoiluvadeilta vaihtovuoroin. Sitä vastoin kunkin kahvi- tai teekupin lähilautanen tyhjenee useamman kerran hetkeksi. Pöydän yllä vilahtaa vaalea käsi, jossa ei erotu ihokarvoja. Se piipahtaa lähellä vuoroin yhteen puristettuja ja avattuja huulia. Kurkussa sulaa rasva, ei sitä joulunalusaikaan kielteisenä huomioida. Kielen päällä viipyy aromikas vesi, jonka kiehumisessa saavutettu lämpötila ei estä makunystyröitä aistimasta.

Tähtikuvioilla koristellun joulunpunaisen pöytäliinan äärellä myhäilee joulutontuista yksi salaa tyytyväisenä. Ei pystytä estämään minua, seuraan näitä jouluisia ajatustenvaihtoja. Tallennan ne korvieni kuuloluuluoliin, kärrään sinne mahdollisia kirjoituksia varten kivikuormia.

Ennalta ei voi kaikkea arvata, vastaan saattaa tulla korkeita mäkiä.

–          Piilotetaanko lahjat?

–          Katsotaan illemmalla. Ehkä vain jaetaan, vai onko sitä joulupukkia tulossa?

–          Kyllä se taitaa pukki jäädä tältäkin kerralta…

Kun kahvit tai tee on hörpitty vatsaonteloihin, voisi olla hyvä ajankohta alkaa valmistaa jouluateriaa. Tästä tuodaan esille mielipiteitä monella suulla. Ensin heitetään ajatus happimolekyylien sekaan oikealta. Joku koppaa sen kiinni sisäilmasta ja lennättää idean samanlaisena kotipesään. Yhdessä tuumin hyväksytään ohjelmajärjestys. Ryhdytään ruoanlaittotoimiin.

Soraääniä ei kuule, jos ei molempia korviaan taita hörölle käsien avulla. Ei voitaisi uskoa, että jollain olisi paneeliseinien tuudittamassa jouluonnenvalkamassa mitään hyökkäysaikeita esitettyjä ehdotuksia vastaan. Ken ei uskalla tuoda ilmi toiveitaan, olkoon ajatustensa vanki. Hän on ujo. Hän on sosiaalisiin kynnyskysymyksiinsä syyllinen. Ajateltaisiinkohan täällä näin? Meille puheliaimmille kelpaa se, että saamme tilaa, aikaa ja paikkoja mieltemme ideapoikasten ylilennoille. Ajatuslentokoneiden moottorit hyrräävät. Ne eivät yski, lentokonemekaanikot ovat huoltaneet ne puolestamme. Meille elämässä on tarjoutunut puhetilaisuuksia. Jos niin ei ole ollut, me ollaan itse niitä rakennettu. Meidän kuulluksi tulemisen tarpeita on huomioitu. Täytyy etsiä eturivin paikkoja kaikelle sille, mitä me tahdotaan. Me emme halua juuri joustaa, vaikka niin mielellämme itsestämme uskomme. Ei näitä kukaan käy ääneen meille kertomaan, eikä sitä mistään voi nopeasti herätä havaitsemaan.

Jälkeenpäin voi tapahtumia analysoida, missä kehityskulussa matkustettiin kussakin kohdassa. Mikä on totuus, mikä on kunkin ihmisen osuus? Mikä on oma vastuuni? Mikä on sinun oikeutesi, kohtuutesi ja velvollisuutesi? Onko kaikilla kaikkea ajankulussa, löydetäänkö yhtä paljon vastauksia kuin pyyntöjä niihin? Annammeko yhdelle eniten huomiota?

Tämä yhteiselämä kiirii eteenpäin niin sukkelaan, ettei ehditä pysähtymään. Pitää olla nopea ajatustenjuoksultaan, että kerkiää mukaan. Hitaita ei huolita, uskotaan ja luullaan, ettei heidän mielenpolkujaan edes ole kukaan kulkemassa. Ei istu järjenjuoksuja lahojen kantojen nokassa, eivät tutki sisäiset silmät lumikinosten takaisten muurahaisten unia. Ei pintaa syvemmältä tarvitse asioita tulkita. Pelkästään pikahavaintoja ja sosiaalisia pintakuvioita uskotaan. Kuka sen taidon hallitsee ja osaa, hän perii ensimmäisen sijan.

Parhaat täällä toimivat, hiljaiset ja ujot upotkoon vuorovaikutusmeren pohjahiekkaan. Melua ja ääntä tänne tuodaan, sitä saadaan aaltoilemaan, kun kielenpäältä löysätään sanajonoja. Se on meille herkkua, että puhumme, lisäämme raaka-aineita porinapataan. Keitämme niitä mielemme pikalevyllä pääkopan sekuntihiljaisuudessa.

Ongelmia ei tule vastaan, kun avaamme suutamme. Voimme miltei sulkea korvat muilta, kunhan vain omat lausejonomme singahtelevat ylivertaisina. Hauskuuttaa riittää, kaikki nauravat. Joku pysyy suu suljettuna, on yksin itsensä kanssa, vaikkei yksinäisyyttä olekaan. On hänellä mielikuvitusta. Löytyy taitoa viihdyttää itseään yksinänsä. On mahdollista seurata sivussa toisia. Ei ole ongelma antaa kanssaihmisille tilaa. Puheliaille suodaan se, mitä he luonnostaan ovat. Heitä tarvitaan. He pelastavat monta tilannetta seurallisuudellaan.

Johtajia ei kaivattaisi, tuumaa heistä muuan alitajussaan.

–          Jos joku kokee, että määräilen, sanoo sen nyt.

Julkinen hiljaisuus merkitsee yksimielistä vastausta. Tämä ei ole täysi totuus. Heistä eräs kokee salaa, ettei kielenpäältä ole vyörytetty sitä mitä luvataan. Ei toimi valtasuhteet ihmisten välillä oikein näin, tämä on lumehohdetta. Jos suuni aukaisisin ja ilmaisisin sen, ettei ole normaalia, että kysytään näin toisilta, saisin vastauksen tunnenyrkillä. En kuitenkaan minä. Niin päin tarkoitukset luettaisiin, että minä olisin se joka lyö sanoilla toista leukaan.

Pikkujoulu hiipii eteenpäin.

–          Minulla on niska kipeä.

–          Se on ikävää.

Jos reagoi kolme eri kertaa samaan, toisen ihmisen julkituomaan asiaan, ei tiedä, onko se epäluonnollista, jos alkaa vähän väsyttää. Mikä siinä maksaa, ettei uskalla itse jättää toisen ajatusta vaille vastakommenttia?

Aiemmin aamupäivällä käveltiin paikallisen kaupan käytävillä. Kerättiin kukin jotain itse haluamaamme harmaiden renkaiden varassa eteenpäin pyöriviin kärryihin. Poikettiin eri hyllyjen väliin. Tuumittiin, oliko kaikilla tonttulakit. Sitä ehkä vähän ounasteltiin, että oltaisiin kokonainen tonttupartio. Yhdeltä jouluhattu puuttui ja niinpä etsittiin, löytyisikö kirkonkyläkaupasta hätätavaraa. Käsiin osui ommeltu punainen puuvillakangaspala. Se oli alhaalta leveä ja aukkoinen. Se oli ylhäältä suljettu ja kapea. Hyllyssä koreilevan kärjessä kilisi helistin. Pikkujoulukaverin kädessä ilakoi pieni posliiniesine.

–          Ostan tämän. Tämä on minulle tärkeämpi.

–          Osta vain. Mukava kun löysit sen.

En tiedosta sitä, etten kuuntele itseäni. Minulla olisi lupa tehdä niin kuin he toiset. Saisin siirtää jalkaa toisen eteen ja edetä kauppaostoksissa. Pitäisi mennä katselemaan karkkihyllyiltä mieluisinta, sopivinta tai ehdottaa jotain jäätelöaltaasta. Toisaalta on aikuisen tasoista, ettei oman makuaistin mukaista voitu kaikessa maksaa mökille mukaan. Se ei ollut kovin olennaista, vaikka joku toinen sai koukata sormillaan karkkivuoresta sen omia makuhermoja kutkuttavimman. Sokeria niissä kaikissa on seuralaisena. Syntyy kinaa, jos alkaa joka kohdassa tuoda esille kivenkovia toivomuksia. Ei pidä vaatia, voisi opetella pyytämään mieliteoilleen hyväksymisiä. Toisille on luontevampaa ottaa toisissa asioissa oma paikka. Toisille on tyypillisempää ammentaa vettä toivomuskaivosta. Toisille on vaivatonta tunnistaa tarpeensa. Toisille on tärkeää kauhoa täyteen kaipausastia.

Se tuli selväksi. Tonttulakki ei ollut samanarvoinen sen kanssa, mikä oli itselle etusijaista. Ei ollut se olennaisinta, että olisi yhtenäinen tunne kaikilla siitä, että me vietetään tämä päivä tonttupajassa, hirsikodissa. Ei siinä mitään. Ihmiselle voi olla joskus merkitsevintä se, että saa toteuttaa sen, minkä kokee itselleen arvokkaimpana. On kyse pienistä yksityiskohdista, ehkä näin uskotaan. Jos uidaan pintavedessä, ei syvemmällä kasvavia merenpohjakasveja lasketa mukaan. Hauskaa pidetään terveesti lapsenomaisella elämystasolla.

Mikä merkitys on sillä, että on joku ihminen, joka kuulee sen mitä sanon? Onko se vähäpätöistä, onko se vailla tärkeyttä? Mikä on sija sillä, että ihminen haluaa, että hänet huomataan? Pitääkö paikkansa, että kaikilla on oikeuksia? Eikä yhdelläkään pelkkiä velvollisuuksia. Mikä on totuus, onko sellaista olemassa? Mikä on mahdollista, mikä on harhakuvaa?

Ostokset maksetaan kaupan kassalla, yksi hoitaa asian muiden puolesta. Vastassa on automatka maantietä talviasuttavalle puumökille.

Illalla ulkoilun jälkeen alkaa tapahtua. Mikä on meidän kunkin osa? Kuka on väärässä, kuka on oikeassa? Onko joku, joka on yksin paha? Missä piileksii selitys, mistä luetaan vastaus? Kertovatko paneeliseinien vaot mitään?

Pelataan tietopeliä. On muodostettu kaksi peliryhmää.

–          Ei oteta tätä niin vakavasti.

Ei siinä mitään, mitä ääneen sanotaan. Mitä viestit kasvolihaksistolla heijastavat? Kuka niitä taitaisi pukea sanoiksi, kuka voisi muotoilla kirjaimia lukijoiden tulkittavaksi? Ei kukaan Asperger-tyyppi ainakaan voi siihen pystyä. Hänen ajatellaan kuvittelevan liikoja itsestään. Ongelman ydin on hänen patologisesti narsistinen persoonallisuutensa.

Edellisen sanojan otsa rypistyy, katse kohdistuu kattoon. Suu kääntyy hiukan yläviistoon. Sivusta seuraajan mieleen saapuu vieraaksi tunne, että tässä on ihminen, joka tietää. Tässä istuu totuus. Tässä asuu pitävä ohjeneuvo. Tässä pitää paikkaa oikea ihminen haamujohtajan pallilla. Sosiaaliset taidot ovat täällä näin hallinnassa, siellä teidän tykönä ei tiedetä niistä mitään. Tuo narsisti tuossa, hankala ja vaikea ihminen, kun hän pysyy hiljaa, ei rupea temppuilemaan, menevät asiat mutkitta. On onneksi tähän saakka pitäytynyt ruodussaan, omassa tilassaan, säilynyt aisoissa. On hän pysynyt hyppysissäni. En tiedosta sitä itse, että näin on asianlaita, näin haluan. Sillä on merkitystä, mikä tahtotila on minun. Tietysti pitää muita läsnäolijoita huomioida. Eivät he osaa toimia sosiaalisena vetonaulana.

Yhä sama ihminen tuli hämärässä myöhäisillan valaistuksessa minua kohti. Hän kysyi minulta, kun pidin paikkaa kulmasohvan edestäpäin katsottuna vasemmalla reunalla. Matalan sohvapöydän takana oli runsaasti tyhjiä istuinsijoja. Oikealla kulmasohvan reunalla muistin mukaan tallensi itsensä alas tämän ihmisen kanssa monesta minusta samaa mieltä oleva.

–          Saanko istua tähän?

Toinen ihminen laski itsensä viereeni istumaan. Hän ei jäänyt kuuntelemaan, mikä on tahtoni. Hän ei odottanut sitä, mitä ilmaisisin suuni välityksellä. Olin puhumatta mitään. En olisi halunnut, että hän saapuu siihen. Työnsin omat pintaan pyrkivät aidot tahdot syrjään.

–          Istutaan molemmat.

–          En ajatellutkaan, että sinun pitäisi siirtyä.

En voinut sille mitään, että vähän alkoi inhottaa tämä kaikki. Liian lähelle tuleminen tuotti pahan olon. Vaivihkaa otin oman minun käyttöön. Varovasti siirryin pari kolme senttiä kauemmaksi. Vähän löysäsi, kun pikkuisen helpotti. Sain luokse lahjaksi alakuloisuuden. Alkoi pikkuhiljaa masentaa. Se huomioni ei hallinnut kokonaisuutta.

–          Mulla on omat eväät.

Nyt en enää jaksa. Vetäydyn hiljaisuuteen. Etsin omia rajojani. Haen itsetunnon kestävää kohtaa missä lopettaisin alistumisen.

–          Mitä Tuuliviiri miettii?

–          Enkö saa olla rauhassa?

–          Haluan huomioida kaikkia. En halua, että kukaan jää yksin.

Mieleni meri alkaa kuumeta. Sitä ei päältäpäin vielä voida arvata. On tässä sohvankohdassa istumassa kaiken alkujuuri. Tämä toisaalla tiedetään, ollaan asiasta varmoja. Toiset ovat oikeassa, olen pahantahtoinen ja ilkeä. Väärässä ei voi olla muu kuin minä.

Alan puhua, että on pitänyt vastata koko pikkujoulun ajan toisen ihmisen ajatuksiin. Kuunnella häntä, huomata hänet, olla vastaanottavainen hänen viesteilleen

Ympärillä väki on hiljaa. He ovat ihmeissään. Jouluiseen lauantaipäivään tullut syväsärö, tuttu sosiaalinen haittatekijä on pilannut rauhan ja tunnelman. Voidaan heitä kaikkia ymmärtää, ettei helähdä heiltä avautumiselleni kiitoshuutoja. Aistin, ettei ajatusnuoliani uskota. Ilman ääntenlaskentaa ne torjutaan. Tätä porinapolkua on patikoitu menneissä kohtaamisissa, pikkujoulutontuille nousee tajuntaan mielenmuistikuva menneistä vuosista. Ongelmaydin on ollut sama. Tässä on tuttu keskustelumaisema: tuolta ammutaan ja me puolustaudutaan.

Tämä ei jää itse tykönäni salaisuudeksi. En osaisi lausua selviksi sanoiksi siitä mitään. Aistin automaattisesti toimivan älyni avulla, että ajatuksiani ei oteta todesta, ei vastaan, ei vakavasti. En hallitse tunnesäätelyä, ajaudun myötävirrassa temperamenttimyrskyyn. Tulitikku raapaistaan mielennuotiossa. Päällisin puolin toimin kuten toimii ihminen, joka kestää heikosti sen, jos hänen kanssaan ollaan eri mieltä. Istun sosiaalisessa karusellissa koko ajan pää alaspäin, matkustan siinä väärällä puolella omaa paikkapenkkiä.

Lopulta käytän äänekästä puhevolyymia. Vihaani voimistaa kaikki sanomatta jätetty. Olen syyllinen, huudetaan lattiasta ja katosta vasten kasvojani. Mieleni kaikupohja vastaa tähän samoin sanoin, etuaivolohkossa uskon tähän itsekin. Taka-aivoissa vastustan sitä kaikilla tehokeinoilla. Yritän kykyjeni mukaan kuljettaa asemaani parempaan suuntaan. Huutokuorosta kajautetaan: Pilasit koko pikkujoulun, rikoit tunnelman, hajotit kaiken aikaansaadun hyvän. Olet ilkeä. Paha. Vaikea. Et ole yhteiskunnallisessa mitassa kuin työkyvyttömyyseläkeläinen. En ole varma, punnitaanko tätä vaakakupissa. Voi olla, ettei sen perusteella ratkaista tasapainoa. Se saattaa vaikuttaa taustalla oman arvottomuuden tunteeseen. Toisten luona se on olennaista tapahtumien yhteenlaskussa, kun oletetaan monien luona, että minun pitäisi olla kaikkien kanssa samaa mieltä.

Tätä tunnelatausta en siedä. Suutun. Liekki valloittaa ilmatilaa. Vääryyden kokemus ei ole vähäinen, se on valtaisa. Muille ei tarjota vastaantuloa kuin neuronormaaleille. Tilanteessa ei tätä vaihtoehtoa tutkita. Katsotaan kuka on psyykkisesti meistä vähiten kestävä? Kuka on enemmistön mielestä meistä kaikista sosiaalisesti sopeutumattomin?

Kun tunnelma on kääntynyt henkisesti ylösalaisin, muistuttavat sosiaaliset tilanteet sekoitettua lankavyyhteä. Pysyvää ei ole kuin se, mitä ajatellaan minusta. Se pidetään voimassa, se on sataprosenttisen varma napakymppivoitto tikanheitossa. Ei anneta myöten tälle ihmiselle, joka toisten mielestä väittää, että on yksin oikeassa.

Omasta osuudestani on todettava, etten muista kaikkea, mitä olen itse vastapuolelle sanonut. Siitä voin olla takuuvarma, ettei alun perin edes tiedostamattomana tausta-ajatuksenani ollut loukata toista.

–          Poista se minun numero kännykästäsi, ettei tule enempää niitä viestejä.

En muista, että olisin vastannut tähän selkeästi mitään. Sen hahmotan, että olen ymmälläni. Aspergerin vaikutusten takia en heti tajua sanojen loukkaavaa sävyä. Tässä olen yksin, kuin maapallo pyörisi ympärillä. Minua huimaa. On kuin seisoisin tyhjän päällä. Maa alla lohkeilisi. Se hytkyisi alaspäin. Alistuminen saa aikaan tunteiden tunnistamatta jäämisen, se varmistaa omien sosiaalisten oikeuksien kieltämisen. Väärässä paikassa ei uskalla vetää rajoja. Olisi syytä ollut ilmaista toiselle, taidat esittää pyyntösi epähienosti. Tästä lukee rivienvälistä, että kykyä pidättäytyä lähettämästä tekstiviestejä epäillään. Ei myönnä sitä heti itselleen, että minua lyödään. Vastapuoli haluaa olla varma, että pääsisi vapaaksi asioista, jotka eivät ole hänen kannaltaan edullisia. Tosiasioita ei mielellään katsota silmiin silloin kun ne ovat omia. Kysymyksessä olivat olleet asiat, joita ei ollut aiemmin toiselle meistä tuotu todellisina kasvojen eteen. Toinen ihminen olisi tätä ennen viestinyt asioita eteenpäin omasta minusta kielteisessä merkityksessä. Voin kuulemma suuttua, mikä oli ollut totta. Toinen puoli tosiasioista oli kokonaan unohtunut. Sitä miten kohdellaan toisiaan, oli siitä toisen osuus jätetty poissa. Se kerrottiin kaikille, että oman itsen suunnasta lähetetään toiselle meistä hänestä kertovia kielteisiä viestejä.

En aina ole malttanut olla painamatta kännykän lähetä-nappia. Jos selvästi ja asiallisesti siitä sanotaan, en usko, etten toimisi toisen toivomalla tavalla. Olisi tämä mahdollista, koska ei olisi kyseessä muutoin merkityksellinen ihmissuhde. Tästä on olemassa todisteita. Näin on käynyt toteen. On olemassa lisäksi näköala, jossa on toisin toiminut. Se on väärin. Sen perusteluna oli se, ettei kokonaistilanne ollut muilta osin oikeudenmukainen. Tulkinta oli vääränsuuntainen jokaisen kannalta. Se näyttää narsismilta, vaikka kyse on tasa-arvon kaipuusta, monipuolisten näkökulmien huomioimisen peräänkuuluttamisesta, läpikotaisen rehellisyyden ja kuulluksi tulemisen polttavasta ikävästä. Näitä en ole elämäni aikana liikaa osallani kohdannut.

Ottaa aikaa, että asiat tietoisuudelle avautuvat. On vaativaa ja hankalaa läpivalaista tilanteet heti niiden ollessa käsittelyssä. Puhuminen vaatisi rauhallista tempoa, aikaa ja tilaa, toisten luottamista itseen ja uskomista omiin ajatuksiin. Nämä ovat normaaleja tarvetiloja, toimivat kaikilla ihmisillä samaan tapaan. Toiset ihmiset ovat taitavampia siinä, miten he puolustavat rakentamiaan näkötorneja, vapauttavat lukoista asioiden porttiholveja, murtavat tykönään väärinymmärretyksi tulemisen muureja.

Sanasodassa en varmasti sanonut kaikkea itsekään hienosti. En muista, että olisin tarkoituksella halunnut solvata tai tuhota toista. Sellaiseen minulla ei ole ollut milloinkaan tarvetta. On niin, että Aspergeri kääntää väärinpäin ilmausten tavoitteita, se muuttaa kielenkäyttäjän kielimallia. Siksi sanomisiani voidaan lukea kuvaamallani kielteisellä tavalla. Se tarvemaaperänä ei ole tykönäni totta.

–          Onko sinulla armoa?

–          Miten voit kysyä toiselta noin?

–          Onko sinulla halua sopia?

–          Ihminen voi tarvita aikaa, milloin on valmis sopimaan.

Tilanne vaikuttaisi päällisin puolin seuraavalta. Mukana oleville on rakentunut olettamus, että olen se, joka on väärässä, ilkeä, omahyväinen, paha. Uskotaan, että haluaisin, että vain minun mielipiteitäni pidettäisiin oikeina. Olisiko mahdollista, että taustaolettamus saisi aikaan vaikutelman, että minulle esitetty kysymys olisi kohtuullinen, se vaikuttaisi oikealta, osuvalta, oikeutetulta? Oli niin, ettei kukaan heistä toisista vastustanut tätä esitettyä kysymystä. En aistinut, että olisi hämmästelty tai ihmetelty kysyjän sanojen sisältöä, sävyä tai tyyliä.

Itse tykönäni oli se tosiasia, etten pystynyt kuvaamassani tilanteessa sopimaan. Pihalla muistelin, että olin lukenut lehdestä, etteivät lapsetkaan ole valmiita sopimaan, jos ovat vielä vihaisia. Tähän ajatukseen yhtyi yksi, tuumaten, ettei hänkään ole. Tämä oli ainoita kohtia, jossa joku tuli minua vastaan. Toisessa kohdassa on kyseinen ihminen päästänyt huultensa väleistä hiljaisen ajatuksensa, ettei hän ole kummankaan puolella. Jälkeenpäin on sen todettu tästä, että toinen meistä kahdesta eri vastaparista on vedonnut tilanteessa toisiin.

Tätä ennen jaettiin syömättä jääneitä ruokatavaroita. Tilanne oli tukala, ilmassa oli paljon henkistä hiilidioksidipitoista happea. En kokenut, että olisi ollut sillä tavoin luottamusta, että olisin voinut alkaa valita pöydältä sitä mitä aidosti haluaisin. Edellytyksenä on tietysti, ettei samaa tarjolla olevaa voida jakaa kahdelle. Yhdessä kohdin tuntui, että hän kenen kanssa ristiriitatilanne alun alkaen syntyi, olisi voinut päätyä samaan, mitä olisin itselle tahtonut. En muista, tuliko tämä esille, sanoiko kukaan tästä. Tuntui, että taasen olen pelkkä paha, jos pidän kiinni siitä, minkä luontaisesti kokisin omana, itselle sopivimpana. Toisaalta koin, etten haluaisi alistua. Tässä väijyvän ristivedon takia en ollut tunteistani ja ajatuksistani varma. Mikä oli todellinen tahtotilani? Se jäi minulle ilmassa leijuvaksi ideaksi, häilyväksi vastaukseksi. Olisinko oikeasti halunnut samaa, mitä toinenkin? Oliko kyseessä vapaa tahto, josta haluaisin pitää kiinni, en antaa periksi toiselle? En halunnut alentua hyväksyntää ja ymmärrystä keränneen ihmisen edessä maan mutaan möyrimään kuin mato.

Todettakoon, että jos vastapuoli olisi joustava ja sovitteleva, toista osapuolta itsensä lisäksi kuunteleva, ei olisi epätavallista luopua jostain. Tässä oli ihmistenvälinen suhde toisenkaltainen. Oli tahtojen taisto, vastavääntö siitä, kuka on ihmisen mittainen ja kuka ei myötätuntoa ansaitse. Se ei ollut kaikille selvää, pitikö meitä kaikkia kunnioittaa.

–          Mitä sinä haluat, eräs toinen kysyi.

–          Ruokakaupasta voi ostaa mitä haluaa.

–          Sinullahan on siihen varaa.

En olisi uskonut kuulemaani todeksi. Jälkeenpäin selvisi, että lausahtaja oli ymmärtänyt kommenttini ylimieliseksi. Koin tilanteen yksinkertaisesti vaikeana. En osannut nopeasti muuta sanoa. Koin helpottavana ajatuksen, että kaupassa ei ole asiakkaiden välisiä kilpailuja. Voi vapaasti ja rauhassa valita ruokatavaransa tahtonsa mukaan, sen mukaan mikä on oman pankkikortin saldolle otollista. Pienen hirsimökin kattoparrujen alla en huomannut, että olisi ollut vastaavaa vapautta. Ainakaan siellä kaupassa ei kukaan kuristaisi henkisesti kurkusta.

Tämä asia selvitettiin kahden kesken jälkeenpäin kyseisen ihmisen kanssa. Sovittiin asiat. Tämä ihminen myönsi, että myös hän oli tehnyt väärin. Lähetin hänelle kirjallisen koosteen, jossa kysyin monia asioita. Hän oli itse pyytänyt, etten lähettäisi tekstiviestejä. Ymmärsin, että hänen vaikea hahmottaa kännykän näytöltä pitkää listaa peräjälkeen muuttuvia ajatuksia. Niinpä asian erittely hoitui ennen puhelua näin. En muista, kysyinkö luvan kirjeen lähettämiseen. Se olisi ollut hienoa. Olennaista oli kuitenkin lopputulos: asiat saatiin yhdessä tasapainoon. Kysymys ei ollut tämän vastaparin kanssa ainoastaan siitä, ettei voitaisi myöntää, että on tehty myös toiselta puolelta väärin. Ei tässä tullut vastaan mitään sellaista, ettei annettaisi minulle periksi, ei uskottaisi ajatuksiani, eikä pidettäisi niitä vakavasti otettavana. Tämä ihminen on lisäksi todennut kaksi olennaista asiaa. Ei uskallettu vastustaa muita. Uskottiin vain yhtä. Itse ei ollut jättänyt sitä toteuttamatta pikkujoulun sydämessä, että on pyytänyt tältä ihmiseltä pikkujoulukustannusten maksun siirtoa.

Heitä on neljä ja kaikkien kanssa menevät tavoitteet toistuvasti ristiin. Tähdellistä on, että heistä kaksi luottavat toisiinsa. Heidän molempien huulilta on juossut vastaani erilaisin sanoin ilmaistuna asenne, ettei minulle pidä myöntyä, edessäni ei pidä joustaa. Toinen heistä on se, kenen sanomisia olin lähes koko pikkujouluajan pyrkinyt huomioimaan.

Pihalla ennen lähtöä syntyi jatkosota. Siinä äänet kohosivat korkeuksiin. Taivas mahtaili kattona ja luminen maa kipinöi jalkojen alla. Se haittasi, että pieni lapsi yritti nukkua, hän kärsi pahiten kaikesta. Hän itki auton etupenkillä lähtövalmiina kotia. Hän saattoi kokea turvattomuutta, pelkoa ja hätää. Hänet olisi täytynyt muistaa huomioida.

Vasta kotimatkalla pystyin pyytämään heiltä kahdelta anteeksi. Ensin ei heistä kahdesta toinen vastannut asiaani. Toinen heistä antoi heti kaiken meidän tavalla anteeksi. Toisen kanssa sovittiin sitten, kun hän oli siihen valmis.

Loppumatka meni inhimillisessä tarkoituksessa toisen ihmisen myötäilyyn. Täytyi pitää huoli, ettei kohtelisi itse heistä toista väärin. Kuitenkin kaikki meni yhä väärin. Väärää ihmistä pidettiin syyttömänä, yhtä pidettiin yhä epäoikeudenmukaisesti yksin syyllisenä. Ei enää pidetty vastuullisena siihen, mitä sovittiin. Siihen päätelmään päädyttiin, mitkä olisivat olleet inhimilliset puutteet kenenkin psyykkisessä todellisuudessa. Siihen uskottiin.

Toinen heistä toi omalla kotipihalla esille, kun halattiin, että kyllä se siitä vielä muuttuu. Tiedosti sen, ettei ymmärretty molemmat samoin, minkä pitäisi omassa itsessä vielä kehittyä. Toinen uskoi muuta, kuin itse sanattomasti tiesi, mikä olisi totta. Ei pystynyt puolustamaan rakentavasti itseään. Ei kyennyt korjaamaan toisen käsitystä itsestä. Tämä oli se heistä kahdesta, joka etsi omaa paikka ihmissuhteissa. Hän ei haastanut toisia sen kanssa patologisen narsismin alla.