Kasvosokeaa saattaa nolottaa, mutta tieto auttaa

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: Korppi

Kuva: Korppi

Kasvosokea ei tunnista toisten ihmisten kasvoja. Hän kulkee maailmassa, jossa muut ihmiset eivät vaikuta tutuilta. Helposti käy niin, että kadulla nähty kaveri jää tunnistamatta, jolloin kasvosokea saa pian maineen tylynä tyyppinä, joka ei vaivaudu tervehtimään. Talvella sinisen hetken jälkeen joulukuun pimeydessä vastaantulijaa on vielä hankalampi tunnistaa − etenkin, jos kasvoja kehystää helposti tunnistettavan kampauksen sijasta pipo tai tiivis huppu.

Kasvosokeus ei tarkoita ylimielisyyttä

Suomessa kasvosokeudesta perustietoja ja ajankohtaisia tutkimustuloksia esittelee sivusto www.kasvosokeus.fi. Painettua sanaa suomen kielellä aiheesta on toistaiseksi melko vähän. Muun muassa kasvosokeus.fi-sivuston ”Kasvosokeiden kokemuksia” -sivua varten olen haastatellut toistakymmentä kasvosokeaa henkilöä. Jokainen on omanlaisensa, ja kasvojen tunnistamisen kyky vaihtelee suuresti jopa kasvosokeiden joukossa. Muutama sosiaalinen tai tunneperäinen yhtäläisyys heidän puheistaan haastatteluissa kuitenkin erottuu.

Kasvosokeiden kertomuksista nousee toistuvasti esiin mielipaha siitä, että heidän tunnistamisen heikkouttaan tulkitaan väärin: kasvosokeaa siis luullaan ylimieliseksi, ylpeäksi tai epäystävälliseksi. Näinhän usein käy, jos ihmisiä ei huomaa tervehtiä. Juttelemaan tuleva tuttu yleensä huomaa toisen hämmennyksen ja tulkitsee sen omalla tavallaan. Ihminen haluaa painua lähtemättömästi toisen mieleen, joten harmistuminen on ymmärrettävää, jos kaveri katsoo hämmästyneenä pohtienkuumeisesti vastapuolen henkilöllisyyttä.

Tylyn maineen lisäksi kasvosokeita tuntuu keskimäärin haittaavan eniten nolous, joka hankaliin tunnistamistilanteisiin liittyy. Jos työkokouksessa menee esittäytymään uutena ihmisenä omalle pomolleen tai treffeille mennessä ei tunnista treffikumppaniaan kahvilasta, nolostuminen on ymmärrettävä reaktio.

Kannustava esimerkki työelämässä selviytymisestä

Kirkkoneuvos Pekka Huokuna kertoi kasvosokeudestaan ensimmäisen kerran Sana-lehdessä kevättalvella 2012. Myös Huokuna toteaa kasvosokeuden huonoiksi puoliksi oletukset ylimielisyydestä ja nolouden. Häntä on luultu työssään kopeaksi, kun ihmisiä on jäänyt tunnistamatta. Lisäksi Huokuna kertoo kasvosokeuden johtaneen noloihin tilanteisiin papin työssä, jos hän ei ole tunnistanut esimerkiksi kastettavan vauvan äitiä ristiäisissä.

Huokuna on tästä huolimatta kannustava esimerkki kasvosokean työelämässä selviytymisestä. Hän on valinnut tunnistamisongelmistaan huolimatta toiveuransa, jossa kohtaa paljon ihmisiä, ja menestyy sillä hyvin. Noloudesta pääsee tuskin koskaan kokonaan eroon, mutta itselleen voi opetella nauramaan. Saahan kasvosokeudesta parhaimmillaan ainakin huvittavia anekdootteja myöhemmin kerrottavaksi. Lisäksi kasvosokeiden tilanne kohentuu koko ajan: suomalaiset aikakauslehdet heräävät kirjoittamaan aiheesta, ja tietoa alkaa olla saatavilla aiempaa paremmin. Mitä enemmän ilmiöstä puhutaan, sitä arkipäiväisempi siitä tulee ja sitä helpompi kasvosokean on mainita toiselle, ettei tunnistamatta jäämisestä kannata loukkaantua. Vasta viime vuosina on alettu hahmottaa, että kasvosokeita on todella paljon, ainakin noin 2 % koko väestöstä.

Ehkä myös Suomen talven vähäinen päivänvalo voi lopulta olla kasvosokean puolella. Onhan pimeässä talvivaatteisiin varustautuneen tunnistaminen hankalaa muillekin kuin kasvosokeille. Turha sitä oikeastaan on nolostella.

Kuva: Korppi

Kuva: Korppi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

teksti: Kati

 

Lähteet:

Ikonen, O. (2012). Kasvosokeus on kirkkoneuvoksen iso haaste. Kotimaa24.fi 14.03.
Villa, J. (2012). Kopea vai kasvosokea. Sana.fi 8.2.

www.kasvosokeus.fi