Kuvataide ja itseilmaisu auttavat selviytymään

, , Kommentointi suljettu.

Kävin talvella kaikille avoimessa kuvataideterapiassa, jota kesti 11 kertaa.  Olin aina miettinyt, miten tällaiseen ryhmään voisi päästä, mutta nyt huomasin ilmoituksen eikä osallistumismaksukaan ollut kohtuuton.  Etenkin lapsena ja nuorena pidin piirtämisestä ja kävin mm. kansanopistossa öljyvärimaalauksen kursseilla. Siellä piti maalata valmiita asetelmia ja tavararöykkiöitä, joissa oli erilaisia purnukoita ja kankaita. Muistan, miten yritin muiden mukana sutia tauluani, mutta koin maalaamisen loppujen lopuksi aika turhauttavaksi.   Kurssilla ei yritettykään ilmaista mitään omaa vaan harjoiteltiin vain tekniikkaa.

Kuvataideterapiassa koko lähtökohta oli erilainen. Jokainen sai valita aiheensa itse, ja se saattoi myös muuttua piirtämisen tai maalaamisen aikana.  Painopiste oli itseilmaisussa, ei taidoissa: osallistujien ei siis tarvitse osata piirtää tai maalata. Minut tämä vapautti turhasta suorittamisesta ja yrittämisestä.  Nuorena olin välillä turhautunut siitä, ettei kuvasta tullutkaan sellainen kuin piti. Nyt saatoin vain nauttia siitä, kun värikynä rahisi paperilla. Rasiassa oli pitkä rivi kyniä, ja niitä kaikkia teki mieli käyttää.

Ryhmä kokoontui kerran viikossa ja alkoi aina kierroksella, jolloin muisteltiin edellistä työtä ja mietittiin uutta. Minulla oli usein jo valmiina ideanpoikanen, mutta jos jollakulla ei ollut, vetäjä auttoi sen löytämisessä.  Sitten oli tasan tunti aikaa itse työhön. Osallistujat saivat lainata pensseleitä sekä ottaa A2-kokoisia papereita ja värejä isoista purnukoista. Ryhmään sai viedä myös omat välineensä. Olin hankkinut värikynät itselleni joululahjaksi ja lehtiö minulla oli jo entuudestaan, joten päätin käyttää niitä.  Pidin siitä, että kyniä saattoi teroittaa ja jälki oli tarkempaa kuin jos olisin yrittänyt maalata pensselillä.

Piirros: Saana

Piirros: Saana

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Piirtäessäni olin usein niin uppoutunut, etten vilkuillut lainkaan, kun muut tekivät omia, isoja ja ekspressiivisiä kuviaan.  Välillä vain vesipurkit kilahtelivat, mutta muuten oli hiljaista. Piirsin paljon ihmishahmoja, jotka eivät oikeasti esittäneet ketään. Ensimmäisillä kerroilla aloitin varovaisemmista, realistisista aiheista, sitten kuviin alkoi tulla enemmän symboleja.   Jollakin kerralla sanoin, että nyt voisin vain piirtää jonkin mahdollisimman ikävän ja vaikean tunteen, oikein möyriä siinä, kunnes seuraavalla kerralla teki taas mieli palata positiivisuuteen.  Näissä iloisissa piirroksissa kuvitin esimerkiksi ensi kesän matkaa.

Kun tunti oli ohi, alkoi keskustelu töistä. Jokaisella oli oma vuoronsa, jolloin he kiinnittivät oman kuvansa seinälle. Kuvissa oli voimakkaita värejä ja monenlaisia symboleita, toisinaan eläimet, kasvit tai erilaiset merkit saattoivat esittää ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Kuvista näkyi ongelmia, mutta myös haaveita ja toiveita.  Keskustelu sujui lähinnä vetäjän ja tekijän kesken, mutta muutkin saattoivat kommentoida.   Koska omat piirrokseni olivat lehtiössä, muut kiertyivät sen ympärille. Koin nämä keskustelut haasteellisiksi, mutta luottamusta herätti se, että ryhmässä oli vaitiolovelvollisuus. Esim. ryhmän yleisestä toiminnasta saa kertoa, mutta ei tarkemmin tai tunnistettavasti kenenkään ongelmista.

Oman antinsa ryhmässä antoi se, että toisten maalauksista tai kokemuksista saattoi tunnistaa itselleen tuttuja asioita. Välillä eri ihmisten papereille tuntui syntyvän hahmoja, jotka olivat sukua toisilleen.  Ja silloinkin kun muiden kokemukset eivät olleet kovin tuttuja, niiden kuuntelu avarsi omaa näköpiiriä.

Ryhmän päätyttyä useimmat rullasivat isokokoiset työnsä ja jättivät kaappiin. Itse saatoin pakata lehtiön reppuun. Tein aina pitkän kävelylenkin ja tuuletin ajatuksia.  Myöhemmin olen raottanut lehtiötäni ja näyttänyt piirroksia parille muullekin ihmiselle. Olen saanut kehuja, mutta myös kriittisiä kommentteja, mikä kuvissa voisi olla paremmin. Mutta sehän ei tässä ollutkaan oleellista.  Tärkeintä on se, että voi ilmaista itseään ja avata lukkoja taiteen keinoin.

 

teksti ja kuva: Saana