Aapon seikkailukertomus osa 5

, , Kommentointi suljettu.

 

Jos et lukenut vielä aiempia osia, ne löytyvät: http://www.puoltaja.fi/yhdenvertaisuus/aapon-seikkailukertomus-osa-1

http://www.puoltaja.fi/kesan-hedelmat/aapon-seikkailukertomus-osa-2

http://www.puoltaja.fi/sinisia-hetkia/aapon-seikkailukertomus-osa-3

http://www.puoltaja.fi/auttaminen/aapon-seikkailukertomus-osa-4

Huom! Korpin kiireiden takia tässä ei vielä ole koko tämänkertainen jakso. Kun loput tulevat, tämä huomautus poistuu.

7. tammikuuta 2000, Mäkiniitty

Sarin istuessa kotona sängynreunalla hän kuuli koputuksen ja kysyi: ”Kuka siellä?” ”Veljesi Lauri.” Sari vastasi: ”Ei minulla tietääkseni ole veljeä.” Lauri kaivoi kuvan taskustaan ja pisti sen ovisilmään. Sari kysyi: ”Keitä nuo ihmiset kuvassa ovat?” ”Vanhempamme ja sinä äidin mahassa ja minä.” Sari ei tunnistanut ketään, mutta Laurilla oli niin kiltti ääni, että hän avasi oven. Sisään päästyään Lauri tuli kohti Saria ja suuteli tätä suoraan suulle. Sari sanoi ”Mitä vittua sinä teet?” mutta Lauri ei kuunnellut vaan kaappasi Sarin syliinsä, kantoi hänet makuuhuoneeseen, heitti sängylle ja repi häneltä vaatteet pois. Hän katsoi kuinka kyyneleet valuivat pitkin Sarin poskia, mutta ei välittänyt vaikka Sari huusi tuskissaan: ”Ei, lopeta, ole kiltti!” Lauri vastasi: ”Kuka vittu tässä väitti, että olen kiltti?” Hän käänsi siskonsa selälleen ja rupesi lyömään häntä voimiensa takaa vyöllä. Mitä enemmän hänen siskonsa huusi kivusta, sitä kovempaa Lauri löi. 15 minuuttia myöhemmin Sarin selän ollessa vereslihalla Lauri nousi, riisui vaatteensa ja tunki itsensä väkisin siskonsa sisään. Sari huusi tuskissaan, mutta se ei auttanut mitään, vaan Lauri liikutti itseään edestakaisin kunnes lopetti, laittoi vaatteet takaisin päälleen ja lähti kohti ulko-ovea. Ovella ollessaan hän kääntyi siskonsa puoleen ja sanoi pilkallisena: ”Jos kerrot tästä kenellekään, palaan ensi viikolla, muuten vasta muutaman vuoden päästä. Toivon, että olet sitä ennen ymmärtäväisempi siitä mitä haluan, ymmärrätkö?” Sari nyökkäsi kyynelten valuessa silmistä. Ennen kuin ovi kävi, Lauri katsoi vielä Saria kohti ja sanoi: ”Ai niin, tämähän oli saatanan hauskaa. Pitänee ottaa joskus uusiksi, mutta yritän olla silloin hieman rauhallisempi.” Lauri nauroi ivallisesti ja Sari huusi itkien: ”Painu nyt jo vittuun täältä!” Mutta hänen veljensä ei lähtenytkään, joten Sari nosti ääntään ja karjui itkunsekaisissa tunnelmissa: ”SAATANA SENTÄÄN, PAINU ULOS TÄÄLTÄ!” Laurin lähdettyä Sari itki tuntikausia.

9. kesäkuuta 2000, Los Angeles

Michael oli painostanut vaimoaan Tuuli-Annelia niin kovasti, että hän ei ollut voinut muuta kuin kertoa totuuden. Se oli, että Michaelilla oli tytär joka oli elossa. Mutta hän ei ollut kertonut, että Sofia ei ollut enää jenkeissä vaan asui turvallisesti Suomessa. Hän, Paul ja Susan olivat nähneet turvallisuussyistä vain kerran. Paul ja Susan olivat kertoneet, että hänen tyttärensä voi hyvin ja oli kotiutunut Suomeen. He olivat myös kysyneet, haluaisiko Tuuli-Anneli nähdä tyttärensä 14 vuoden jälkeen, mutta hän oli sanonut: ”Vaikka haluan sitä eniten koko maailmassa, niin juuri tällä hetkellä se ei ole minun kohdallani mahdollista.” Paul ja Susan olivat päättäneet antaa asian olla, mutta he kaikki kolme olivat tästä eteenpäin yhä tiiviimmin yhteydessä, koska Tuuli-Anneli toivoi vain yhtä asiaa. Se oli, että hänen tyttärensä saisi paremman elämän kuin hänen poikansa Laurence joka varmasti seuraisi isänsä jalanjälkiä mafian leivissä.

12.-30. kesäkuuta 2000, Mäkiniitty / Kokkola / Helsinki

Kello näytti 10:00 aamulla. Sari heräsi ja juoksi vanhempiensa makuuhuoneeseen, koska hän tiesi, että tänään hän lähtisi ensimmäistä kertaa Mäkiniityltä pois katsomaan muutakin Suomea. Hän huusi innoissaan vanhempiensa makuuhuoneen ovelta: ”Koska lähdetään?” Vastaus kuului: ”Aivan pian, kultaseni.”

12:15 tavarat oli viimein saatu kasaan ja oli päästy autotallille jossa oli BMW. Sillä lähdettiin kohti lähintä lentokenttää Kokkolassa, Sinne ajoi yleensä puolisen tuntia.

Juututtuaan matkalla ruuhkaan he olivat kuitenkin ajoissa kentällä koska kello oli 13:30 ja lento Helsinkiin lähti vasta 15:15. He olivat varanneet ruuhkien takia enemmän aikaa.

Kokkolan lentokenttä ei ollut kummoinen, sanoivat Sarin vanhemmat, mutta hänelle se oli, ehkä siitä syystä, että hän oli lentänyt vain kerran elämässään eikä muistanut siitäkään mitään, koska ei ollut silloin vielä vuottakaan.

He nousivat koneeseen ja hänelle se oli jotain aivan erityistä, koska Hanna ja Antero olivat kertoneet, että he menisivät käymään Hannan siskon ja hänen miehensä luona. He viettäisivät Helsingissä muutaman päivän. Sitten matka jatkuisi Ouluun ja Kokkolan kautta takaisin Mäkiniitylle. Siihen menisi reilut kaksi viikkoa. Saria ei toisaalta olisi kiinnostanut lähteä lainkaan matkalle ainakaan vanhempien kanssa, mutta hän halusi nähdä Suomea joten tällä hetkellä ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Lentokoneessa Kokkolasta Helsinkiin Sari kysyi vanhemmiltaan mitä he Helsingistä muistivat. Hanna sanoi: ”Se on todella iso kaupunki ja siellä asuu tuhansia ihmisiä ja löydät sieltä varmasti kavereita…” Sari keskeytti: ”Olemme vain ehkä päivän tai viikon siellä ja tiedäthän, etten ole se seurallisin ihminen.” Hanna jatkoi: ”Lupaathan edes yrittää, niin katsotaan koska palaamme kotiin.” Sari sanoi: ”Minä lupaan.”

40 minuuttia myöhemmin he saapuivat Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Heti ulos päästyä Hanna kuuli: ”Hanna, Antero, siitä on liian pitkä aika!” Heitä lähestyi reilut kolmekymppinen kauniskasvoinen, tukevahko mies joka ojensi Sarille kätensä ja sanoi: ”Sä oot varmaa Sari, tervetuloo Stadii.” Sari ihmetteli hieman ja tarttui sitten hänen käteensä. Mies sanoi: ”Mä oon Marko, Marjukan ja Tanelin ystävä. Marjukka ei päässy tuleen ku se on vähä kipee. Tanelilla on hieman kiireitä, mut ne venaa teitä kuitenki paikan päällä.”

Ajettaessa kohti Marjukan ja Tanelin kotia Sari katseli ulos auton ikkunasta lumoutuneena ja näki vain kaksi- tai useampikerroksisia taloja. Hän ajatteli: ”Tällainen ei voi olla mitenkään todellista.” Hanna huomasi, että Sari oli muissa maailmoissa, ja sanoi: ”Parasta tottua tähän, koska asut täällä Marjukan ja Tanelin luona seuraavat 4 vuotta.” Sari yllättyi ja kysyi: ”Kuinka niin?” Antero vastasi: ”Saimme töitä Tokiosta ja asumme sillä kahdestaan seuraavat 4 vuotta, mutta pääset käymään luonamme ainakin kerran kuukaudessa jos haluat.” ”Todella mukavaa, mutta ei kiitos. Ettekä sitten vaivautuneet kertomaan tätä kun olimme vielä kotona.” Hanna vastasi: ”Anteeksi, mutta unohdimme kokonaan kertoa sinulle.”

30 minuuttia myöhemmin Tanelin ja Marjukan kotiovella vastassa oli 37-vuotias selvästi elämää nähnyt pyörätuolissa istuva siilitukkainen mies joka sanoi ”Moi, olen Taneli, tervetuloa.” Sari katsoi häntä hetken ja sanoi hieman epäröiden: ”Moi.” Taneli huomasi Sarin epäilevän äänen ja sanoi: ”Älä pelkää, en minä sinua syö. Kaikilla on ekalla kerralla samanlainen reaktio, mutta siihen tottuu kun antaa tarpeeksi aikaa. Taidat nähdä ekaa kertaa kaltaiseni henkilön.” Sari nyökkäsi ja sanoi: ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus olla loukkaava.” Taneli sanoi: ”Ei se mitään.” Marjukka sanoi seuraavaksi: ”Ei minullakaan ollut helppoa, koulussa olin oikeastaan aina yksin ja viihdyin enemmän opettajien kuin luokkakaverieni seurassa. Olin uskomattoman kiinnostunut matematiikasta ja biologiasta joita muut luokkakaverini eivät voineet sietää. Jouduin yleensä aina tappeluihin joista opettajat joutuivat kertomaan omille vanhemmilleni oikeastaan päivittäin ja erikoisinta oli, että kukaan muu ei joutunut samanlaisiin tilanteisiin. Ihmissuhteiden luonti oli vaikeaa ellei täysin mahdotonta. Lisäksi osasin maailmanhistorian ulkoa viimeisten 4000 vuoden ajalta kymmenvuotiaana ja laskea todella monimutkaisia laskutoimituksia ollessani seitsemän vanha. Siinä vaiheessa aloin ajatella, että ehkä minussa on jotakin vähän epänormaalia. Tein kaikenlaisia kemiallisia kokeita joista kukaan ei pitänyt, ja vaihdoin monta kertaa kouluakin.” Sari kysyi ”Miksi?” ja Marjukka vastasi: ”No, tein kemiallisen kokeen joka räjäytti kemianluokan taivaan tuuliin. Omasta mielestäni se oli hauskaa, mutta kukaan muu ei oikein pitänyt siitä.” ”Mitenkäs koulut sitten?” Marjukka vastasi: ”No, sain valkolakin 15-vuotiaana ja aloitin Nokialla vuotta myöhemmin. 29-vuotiaana olin jo osastopäällikkö.”

Marjukka oli johtokunnan jäsen Nokialla, 37-vuotias, sirokasvoinen, hieman pyöreähkö ja hänellä oli pitkät kiharat ruskeat hiukset. Taneli oli pyörätuolikelauksen hallitseva maailmanmestari ja olympialaisten kolmonen. Sarin vanhemmat vilkaisivat pihalla olevan uima-altaan suuntaan ja huomasivat, että se oli puhdistettu heidän viime vierailunsa jälkeen. Talon pihalle oli rakennettu tenniskenttä. Talo oli kaunis, tilava ja varustettu niin, että pyörätuolillakin liikkuva ihminen pärjäsi siellä ilman minkäänlaisia ongelmia. Sari kysyi varovasti, miten kaikki tapahtui. Taneli vastasi: ”Olin pikajuoksija, mutta vuosia sitten ajaessani kotia kohti rattijuoppo ajoi risteyksessä 150 km/h autoni kylkeen. En muista tarkkaan mitä sen jälkeen tapahtui, mutta heräsin sairaalasta viisi viikkoa myöhemmin ja kuulin lääkäreiltä, että olin ollut koko sen ajan koomassa. Ensimmäisenä näin, että Marjukan kasvoilla oli huolestunut ilme ja hän kysyi miten voin. Vastasin etten pysty tuntemaan mitään vyötäröstä alaspäin, ja Marjukka katsoi minua kauhun vallassa tietämättä mitä sanoa, mutta hetkeä myöhemmin erotin itkun seasta ’kyllä me tästä selvitään, usko pois’ ja minä vain nyökkäsin vastauksen. Sitten suutelimme hellästi.”

Taneli lopetti kertomuksensa ja sanoi: ”Siitä on nyt nelisen vuotta ja olen ehkä tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan.” Sari katsoi Tanelia ja sanoi: ”Kiitos, että kerroit minulle, edes vanhempani eivät kertoneet minulle tätä.” Taneli vastasi: ”He ehkä luulivat, että ajattelisit minusta muuta kuin olen, jos olisivat kertoneet sinulle sen itse.” ”Se mitä sinulle tapahtui oli todella surullista”, Sari sanoi. ”Tiedän, mutta olen oppinut elämään sen kanssa.” Tanelilla ja Marjukalla oli kaksi autoa, Jaguar X306 ja Seat Cordoba. Sari kysyi ihan vain mielenkiinnosta, kuinka he liikkuivat täällä. Vastaus oli, että julkisilla, mutta mökille Kouvolassa he menivät autolla. Sari ihmetteli itsekseen, julkisillako täällä mennään. He ilmeisesti arvasivat, mitä hän ajatteli, ja sanoivat yhteen ääneen: ”Juuri niin, ja parasta tottua siihen, koska asut täällä seuraavat neljä vuotta. Huomenna lähdemme keskustaan ja ylihuomenna Linnanmäelle.”

Seuraavana päivänä kello 10 he lähtivät kohti keskustaa raitiovaunu 10:llä joka oli matalalattiainen. Taneli oli kertonut pääsevänsä korkeampaankin raitiovaunuun itsekin. Sen ihmeen Sari olisi halunnut nähdä, mutta todennäköisesti se saisi jäädä odottamaan aikaa parempaa.

Keskustaan päästyään he kiertelivät tuntikausia ja kertoivat Sarille missä mikäkin on. ”Teemme tämän siksi, että voit jossain vaiheessa liikkua täällä ihan itsenäisesti ilman että me olisimme aina mukanasi.” Sari kiitti. He jatkoivat matkaa kuulemma kohti Finlandia- ja Oopperataloa pitkin Mannerheimintietä. Se tuntui jatkuvan ikuisuuksiin ja Taneli huomasi, että Sari alkoi väsyä. Hän sanoi puoliksi tosissaan, puoliksi leikillään: ”Et ole enää Mäkiniityllä jonka ympäri voit kävellä 3-4 tunnissa.” Sari katsoi häneen paheksuvasti, mutta hetkeä myöhemmin hymyili ja sanoi: ”Niinpä.”

Kello 20 he palasivat kotiin ja Sari sanoi: ”Kauhea nälkä, saisikohan täällä jotain ruokaa?” ”Ota jääkaapista mitä haluat”, Marjukka sanoi. Sari katsoi mitä löytyi jääkaapista, mutta huusi: ”Tämähän on tyhjä!” Vastaukseksi hän sai: ”Katso pakastimesta.” Hän avasi pakastimen ja otti sieltä pakastekalakeiton ja suklaajäätelön ja kysyi: ”Haluatteko te jotakin?” Hän kuuli vastauksen: ”Ota vain sinä ensin.” ”Mutta…” Hänet keskeytettiin ennen kuin hän ehti sanoa sen loppuun: ”Jätä vain pöydälle niin tulemme keittiöön aivan kohta.” Hetkeä myöhemmin he olivat kaikki kolme keittiössä syömässä ja keskustelemassa harrastuksistaan. Keskustelu vei yllätys yllätys elokuvien, musiikin ja urheilun maailmaan ja siitä aiheesta riittikin keskustelua. Sen jälkeen he siirtyivät kirjallisuuteen ja siihen mitä kirjoja olivat lukeneet. He olivat katselleet samoja elokuvia ja lukeneet samoja kirjoja, kuunnelleet aika samanlaista musiikkia. Urheilusta Sari ei pitänyt kovinkaan paljoa, mutta ei se menoa haitannut.

Seuraavana päivänä he lähtivät todellakin Linnanmäelle. Se jos mikä oli Sarille elämys. He olivat yhdessä oikeastaan sulkemiseen asti, kaikissa laitteissa ja joissakin jopa useammankin kerran. Tai oikeastaan vain Sari kävi sillä aikaa kun Taneli ja Marjukka vahtivat ettei hän pääsisi katoamaan kovin kauas.

Seuraavana päivänä oli vuorossa Korkeasaari, joka oli Sarille hyvin mielenkiintoinen paikka. Sielläkin vierähti päivä hyvin ja he tapasivat Tarjan, Jukan ja Merjan. ”Saammeko esitellä Sarin, hän asuu luonamme seuraavat neljä vuotta sillä aikaa kun hänen vanhempansa ovat töissä Tokiossa.” Tarja kysyi: ”Mistä olet kotoisin?” Sari vastasi: ”En tiedä, mutta olen asunut koko ikäni Mäkiniityllä.” ”Niin mekin”, sanoivat kaikki kolme yhtaikaa ja jatkoivat kuin arvaten mitä Sari aikoi kysyä: ”Olemme käymässä täällä.”

Kaksi päivää myöhemmin Hannan puhelin soi ja hän vastasi. ”Täällä Tuuli-Anneli, Sofian biologinen äiti. On ollut hieman ongelmia enkä ole sen takia pystynyt soittamaan aikaisemmin.” ”En oikein ymmärrä, joten voisitko selittää”, Hanna sanoi. Kuultuaan kaiken hän jatkoi: ”Oli aivan oikein, että annoit lapsesi turvaan tänne, koska olen kuullut mitä kaikkea miehesi pystyy tekemään. Paul on kertonut minulle.” ”Kuinka Sofia voi?” Hanna jatkoi: ”Anteeksi kuka? Ai Sari. Hyvin, hän on siskoni ja tämän miehen luona Helsingissä eikä tiedä sinusta mitään. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Olen mieheni kanssa Tokiossa.” ”Voiko heihin luottaa?” Tuuli-Anneli kysyi hieman epäilevänä. ”Aivan varmasti”, sanoi Hanna. ”Ei kun ajattelin vain, että Michael on tällä hetkellä Helsingissä. Hän on saanut vihdoin 14 vuoden jälkeen tietää, että hänellä on tytär. Mutta hän ei tiedä missä päin Sofia oli, ja toivon että asia olisi jatkossakin niin.” ”Ymmärrän”, Hanna sanoi. ”Soitan taas jossakin vaiheessa kuullakseni miten tyttärelläni menee. Kuulemiin”, sanoi Tuuli-Anneli. ”Kuulemiin.”

Seuraavana päivänä eduskuntatalon kohdalla Sari oli odottamassa Merjaa, kun yllättäen Michael – jota Sari ei tietenkään tuntenut – tuli hänen luokseen ja kysyi: ”Anteeksi, mutta mistäköhän löydän oopperatalon?” Sari heilautti kättään sen suuntaan ja Michael sanoi: ”Kiitos.” Sari huusi perään: ”Odotatko hetken?” Michael pysähtyi ja kääntyi ja kysyi: ”Niin?” Sari jatkoi: ”Ei kun äänesi vain kuulostaa jotenkin tutulta, samoin kuin kasvosi, olemmeko ehkä joskus nähneet?” ”Vähän epäilen”, Michael sanoi ja jatkoi: ”Minulla on vain sellainen vaikutus ihmisiin.” ”Ehkä se on vain sitä, mutta minulla oli vain erittäin outo déjà vu. Ei se varmaan ole mitään.” ”Todennäköisesti”, Michael sanoi ja jatkoi: ”Hyvää päivänjatkoa, neiti.” ”Samoin”, Sari vastasi. ”Ai niin”, Michael sanoi ja jatkoi: ”Jos kaipaat joskus töitä, niin soita.” Hän antoi käyntikorttinsa jossa luki ”Rahtaus- ja Kuljetuspalvelu” ja sen alapuolella ”Michael Lasder, toimitusjohtaja”. Michael sanoi ottavansa yhteyttä myöhemmin ja lähti oopperan suuntaan, kun taas Sari päätti suunnistaa Marjukan ja Tanelin kotia kohti koska oli luvannut olla siellä ajoissa. Matkalla kotiin hän huomasi taskussaan piipparin joka ei ollut lähtiessä siellä. Joten Sari ajatteli, että Michael oli sen varmaan sujauttanut sinne.