Sairaalajakso

, , Kommentointi suljettu.

depressEn tiedä mistä aloittaisin, joten aloitan kai alusta. Unettomuus alkoi pari viikkoa ennen kuin menin sairaalaan. Luultavasti se tuli lääkemuutoksista. Tajusin aika äkkiä unettomuuden alettua, että tarvitsen apua, mutta avun saaminen oli todella vaikeaa. Olin neljä kertaa Auroran päivystyksessä, mutta ne vain lähettivät minut kotiin. Koska tilanteen annettiin jatkua niinkin pitkään, menin huonoon kuntoon. En pystynyt syömään juuri mitään, minua pyörrytti koko ajan jne. Vasta kun kerroin itsemurha-aikeistani, minut otettiin tosissaan. Pääsin Auroran kriisiosastolle yhdeksi yöksi. Se oli hyvin pelottava paikka. Mitään ääntä ei kuulunut mistään ja hoitajat olivat töykeitä. Kommunikaatio henkilökunnan välillä ei tuntunut toimivan: kaikki sanoivat eri asioita. Yksi hoitaja esimerkiksi sanoi minulle, että saan vielä levätä huoneessani. Sitten toinen hoitaja tuli huutamaan minulle, koska huoneeni oli jo ehditty siivota seuraavaa potilasta varten. En usko että olisin kyennyt olemaan siinä paikassa paljon pidempään.

Seuraavana päivänä minut vietiin Mielialahäiriökeskukseen. Siellä kaikki olivat paljon ystävällisempiä. Hoitajat vitsailivat ja vallitsi hyvä yhteishenki. Olisin mielelläni halunnut jäädä sinne, mutta assikohtaus keskellä yötä esti sen. Olen vieläkin hieman katkera siitä, että minun piti lähteä sieltä yhden yön jälkeen. Ymmärrän kuitenkin, että uniongelmani oli niin paha (menin hoitajille melkein kerran tunnissa koko yön) että se häiritsi muita siellä. Iso ongelma oli varmaan se, että jaoin huonetta kahden henkilön kanssa enkä ole tottunut siihen. Tavallaan yöllistä assiraivaria ei siinä tilanteessa olisi voinut välttää. Seuraavana päivänä minut kuitenkin vietiin Hesperiaan, missä olen ennenkin ollut.

Hesperia oli tavallaan Auroran ja Mielialahäiriökeskuksen välimuoto, ei yhtä pelottava kuin Aurora muttei kuitenkaan yhtä mukava kuin Mielialahäiriökeskus. Koska paikka oli tuttu, se ei ollut niin pelottava. Hesperiassa vasta huomasin, miten huonossa kunnossa oikeasti olin. Ensimmäisenä päivänä kun sain kävellä vapaasti, yritin kävellä Töölön kirjastoon, jonne oli matkaa sairaalasta parisataa metriä. Siihen meni melkein tunti, ja olin hiestä märkä kun tulin takaisin. Yritin alkaa hoitaa itseäni syömällä kunnolla, menemällä salille joka päivä ja kävelemällä niin paljon kuin jaksoin. Uniongelmat eivät kuitenkaan parantuneet, vaikka sain koko ajan vahvempia lääkkeitä. Aluksi asuin samassa huoneessa erään toisen potilaan kanssa, mutta se ei onnistunut, koska juoksin vieläkin tunnin välein yöllä hoitajille. Kun olin ollut Hesperiassa viikon, sain oman huoneen jotta toinen potilas saisi nukuttua. Oma huone ei kuitenkaan auttanut minua.

Ensimmäinen puolitoista viikkoa Hesperiassa oli hyvin vaikeaa. Olin niin väsynyt etten oikeasti muista ajasta hirveästi. Lääkärit ja hoitajat yrittivät kyllä parhaansa, mutta unettomuus ei vain loppunut. En muista hirveästi mitä edes tein silloin. Kirjoitin vähän, mutta se oli vaikeaa, koska silmäni olivat niin väsyneet etten pystynyt lukemaan. Olin ulkona niin paljon kuin pystyin, mutta se ei ollut paljon. Vieläkin rankemman tilanteesta teki se, että Empowerment-päivät olivat juuri silloin kun olin tullut Hesperiaan. Oli koko ajan tarkoitus että lähtisin sinne, mutta pari päivää ennen päiviä tajusin etten mitenkään pystyisi siihen. Se viikonloppu oli todella vaikea, koska tunsin niin vahvasti olevani täysin eri paikassa kuin halusin olla.

 

Auringonlasku, aika ennen tulevaa nousua.

Auringonlasku, aika ennen tulevaa nousua.

 

Pikkuhiljaa asiat alkoivat sitten vain mennä parempaan suuntaan. Jaksoin joka päivä vähän enemmän ja olin vähän pirteämpi. Isoin muutos oli kun pystyin ensimmäisenä kotilomanani, kun olin ollut sairaalassa puolitoista viikkoa, vihdoinkin nukkumaan koko yön läpi. Se ei kuulosta isolta jutulta, mutta silloin se oli mulle todella tärkeää. Kun tulin takaisin sairaalaan, kaikki sanoivatkin että näytän pirteämmältä. Sain enemmän energiaa ja jaksoin mennä salille joka päivä ja lenkille pari kertaa päivässä. Pystyin myös lukemaan taas.

Sosiaaliset ongelmat alkoivat kun jaksoin olla enemmän muiden potilaiden kanssa. Osaston naisilla oli koko ajan jokin tappelu tai muu draama menossa. Aistin tunnelmia todella helposti ja minua alkaa ahdistaa, jos ympärillä on liikaa draamaa. Huomasin siis heti, milloin tunnelma päiväsalissa oli menossa huonoksi ja se pelotti minua. En ollut itse koskaan osallisena draamaan, mutta jo se tappelu ympärilläni sai minut voimaan huonosti. Koska en myöskään voinut olla huoneessani 24/7, minun oli pakko yrittää sietää huonoa tunnelmaa. Pakokeinoni oli olla poissa osastolta niin paljon kuin mahdollista. Oli vaikeaa lähteä Töölöä kauemmas, mutta kävin sairaalan kuntosalilla joka arkiaamu ja sitten vielä parilla lenkillä päivässä, yleensä lounaan ja päivällisen jälkeen. Joinakin päivinä lenkkeilin yhteensä 9-10 kilometriä. Jos minulla ei olisi ollut liikunta pakokeinona, en luultavasti olisi selvinnyt sairaalajakson sosiaalisesta aspektista.

Vaikka yritin pitää matalaa profiilia, en itsekään välttynyt hankalilta sosiaalisilta tilanteilta. Eräs potilas, joka puhui alentavasti kaikille osaston naisille, otti minut erityiseksi silmätikukseen. Kiusaaminen alkoi vain siitä, että uskalsin kerran kysyä hoitajalta saanko ottaa lisää välipalaa. Sen jälkeen tuli koko ajan kommentointia ulkonäöstäni ja painostani. Jotenkin tulivat vanhat koulukiusaamisajat mieleen, ja reagoin kiusaamiseen ehkä voimakkaammin kun olisin tehnyt toisessa ympäristössä. Syynä siihen oli tietenkin se, että olin jo valmiiksi erityisen herkkä enkä päässyt kiusaajaa piiloon mihinkään. Yritin purkaa kiusaamista hoitajien kanssa, mutta he eivät voineet tehdä hirveästi, vaikka kyllä yrittivät parhaansa. Parhaiten kestämään tilanteen auttoi se, että tiesin etten ollut ainoa jota kyseinen henkilö kiusasi. Kiusaaminen jatkui siihen asti, kunnes kirjauduin ulos.

Se yllätti, miten vaikeaa oli tulla takaisin ”siviilielämään”. Heti kun tulin ulos sairaalasta, piti hoitaa byrokraattisia asioita, kuten sairaspäivärahan hakeminen Kelalta. Muutenkin odotus tuntui olevan, että pystyisin menemään suoraan sairaalasta tavalliseen arkeen. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Pääsin pois sairaalasta joulukuun alussa, ja vielä nyt tammikuun lopussa en ole täysin kunnossa. Väsyn helpommin kuin yleensä, ja pitää harkita todella tarkkaan, mihin kaikkeen pystyy. Yliopistojuttuihin en ihan vielä kykene, vaikka tietenkin haluaisin saada gradun valmiiksi. Mutta uskon kyllä, että parin viikon päästä pystyn jo hoitamaan kaikki arkijutut. Uskon myös, että sairaalajaksosta oli hyötyä, vaikka siinä oli myös negatiivisia aspekteja. Kaikki olisi mennyt vähän helpommin jos olisin päässyt sairaalaan heti kun tilanne vaati, ja jos kiusaamiseen olisi kyetty puuttumaan paremmin. Olen katkera siitä, että minun piti pärjätä vaikeassa sosiaalisessa tilanteessa juuri silloin kun olin heikoimmillani. Jos ei olisi ollut kiusaamista, olisin luultavasti päässyt yli sairaalakokemuksesta paljon nopeammin kuin nyt.

 

Teksti: Heidi L
Valokuva: Aapi
Piirros: Janne F