Liikuntatunnilla

, , Kommentointi suljettu.

Salissa on korvia huumaava melu. Oppilaat kirmaavat innoissaan salin päästä päähän leikkien lentopalloilla vuoron perään. Liikuntatunti on alkamassa Kivikylän alakoulussa. Tänään on ohjelmassa lentopalloa, sillä ulkokentät ovat vielä märkiä talven jäljiltä, joten jalkapalloa tai muita ulkoliikuntalajeja ei voi vielä harrastaa.

Lähes kaikki oppilaat odottavat innolla alkavaa oppituntia: onhan liikunta lähes jokaisen mieliaine. Enemmistö 5-6. luokan pojista pelaisi mieluummin lentopalloa kuin istuisi matematiikan tunnilla hiilidioksidin kyllästämässä luokkatilassa.

Mutta iloisesti kirmaavien poikien joukossa on yksi poikkeus: Simo Lehtimäki, viidettä luokkaa käyvä, pikkuvanha poika. Simoa eivät pallopelit juuri kiinnosta, sillä ne ovat joukkuelajeja. Joukkuelajeissa on paljon riskejä. Nämä riskit ahdistavat Simoa, jolla on taipumusta kömpelyyteen liikunnallisissa suorituksissa. Simo juoksisi mieluummin pururataa ympäri tai istuisi historian tunnilla. Silloin ei tarvitsisi stressata turhista asioista, kuten toisten arvostelevista katseista, myrkyllisistä lausahduksista ja kasvojen menettämisestä koko luokan keskellä.

Saliin tulee äkillinen hiljaisuus – tyven myrskyn keskelle. Pian hiljaisuuden aiheuttajaksi paljastuu saliin saapuva liikunnan opettaja Jyri Korkeala. Hän astelee määrätietoisesti salin keskelle ja viheltää kaulallaan roikkuvaan pilliin. Välittömästi vihellyksen jälkeen pojat keräävät pallot ja asettuvat seisomaan riviin salin puulattiaan maalatulle viivalle.

– Tänään pelaamme lentopalloa. Aluksi harjoittelemme perusteita, kuten lyöntejä ja syöttöjä. Sitten siirrymme varsinaisen pelin pariin, Korkeala ohjeistaa sotilaallisella äänellään.

– Otetaan jako kahteen! huudahtaa Korkeala osoittaen kädellään rivin vasemmassa laidassa seisovaa Jari Ahvenaista.

– Yksi, sanoo Ahvenainen äänenmurroksen karheuttamalla kurkkusoudilla. – Kaks, huudahtaa vieressä seisova, Jaria päätä lyhyempi Lauri Sallinen. Ykköset ja kakkoset kumahtelevat pitkin liikuntasalia, kunnes tulee Simon vuoro: – Kaksi, sanoo Simo päättäväisesti. Simon jälkeen tulee vielä yksi ykkönen ja kakkonen, sitten koko ryhmä on jaettu kahteen osaan.

– No niin! Kakkoset siirtyvät viivan vasemmalle puolelle ja ykköset oikealle, komentaa Korkeala.

Pojat tekevät työtä käskettyä. Opettaja viskelee palloja viivan molemmille puolilille. Pallot ovat uudehkoja, valkoisia lentopalloja, joissa kaikissa lukee sinisin kirjaimin ’’Mikasa’’.

– Nyt aluksi vapaata pallottelua, ottakaa itsellenne parit!

Pojat hajaantuvat ja alkavat etsiskellä itselleen sopivaa harjoitteluparia. Simo päättää kysyä Jari Ahvenaista parikseen, onhan Jari suunnilleen yhtä pitkä kuin hän.

– Hei, Jari! Voitaisko me olla parit?

– Mä lupasin jo Mikolle, et me ollaan parit, vastaa Jari kyynisesti.

– Ahaa, no ei sit mitään, toteaa Simo pettynyt ilme kasvoillaan.

Simon ja Jari Ahvenaisen vieressä seisoo Pasi Alatalo, joka näyttää toimettomalta. Simo kävelee suoraa päätä Pasin luo.

– Pasi, voitaisko me olla parit? Simo kysyy toiveikkaana.

– Oon Makkosen kanssa, vastaa tummatukkainen Pasi ja rientää hakemaan itselleen lentopalloa.

Tilanne alkaa käydä jo ahdistavaksi. Lähes kaikilla ryhmän pojilla on harjoituspari, mutta Simo ei tunnu mahtuvan porukkaan. Joutuuko hän harjoittelemaan opettaja Korkealan kanssa?

Simon kasvoilta paistaa pettymyksen ja syrjäytymisen tuska, tuska, joka rikkoo pienen ihmisen sirpaleiksi. Tuota tuskaa ei vähällä lievitetä, sillä useimmiten vertaistoverit unohtavat sen tosiasian, että myös sirpaleet ovat rikkoutuvia osia. Jos sirpaleetkin rikotaan, jää jäljelle vain hienon hienoa tomua, joka koostuu katkeruuden sapesta ja ylettömästä mitättömyyden tunteesta.

Epätoivoinen Simo alkaa jo kävellä opettajaa kohti, kunnes kuulee möreän yskäyksen selkänsä takaa: – Moi, Simppa! Onks sulla jo pari?

Simo kääntyy. Selän takana odottaakin eriskummallinen näky: Vihtori Niemeläinen, tosihevari Sampaalan kylältä.

Vihtorilla on hartioiden yli ulottuva, pitkä tukka, joka on saanut pintaansa blackmetallin mustan sävyn. Maastohousut ovat vaihtuneet verkkareihin, sillä Vihtori on saanut liian usein huomautuksia urheiluun soveltumattomista vaatteista. Mutta ei Vihtori suinkaan kaikesta ole luopunut: hänellä on nimittäin yllään bändipaita, jossa lukee ”Helloween” kissankokoisilla kirjaimilla.

– Ei mulla oo paria, vastaa Simo hieman arkaillen.

Simon mielestä Vihtori on vaikuttanut aina pelottavalta ja oudolta tyypiltä. Simo on hämillään tämän eriskummallisen kohteliaasta käytöksestä.

– Ollaan me sitten parit, tokaisee Vihtori jo hieman puhtaammalla äänellä.

– Sopiihan se, vastaa Simo huojentuneena.

Simo hakee pallon ja niin pojat alkavat syötellä palloa toisilleen. Kohta opettaja viheltää pelin poikki.

– No niin! Nyt harjoittelemme hihalyöntiä! huudahtaa Korkeala ja näyttää esimerkkisuorituksen. – Harjoitelkaa tätä pareittain ja yrittäkää pitää pallo ilmassa!

Pojat alkavat pallotella keskenään. Kohta tuleekin Simon ja Vihtorin vuoro. Simolla on hieman epävarma olo. Opettajan näyttämä esimerkki oli yksinkertainen, mutta miten se toteutetaan käytännössä? Mietintäaikaa ei juuri ole, joten Simo lyö pallon ontuvasti ilmaan. Pallo ei nouse kovinkaan korkealle, mutta vikkelä Vihtori juoksee nopeasti palloa vastaan ja ja passaa takaisin Simolle. Simo juoksee palloa vastaan yrittäen lyödä vastaan, mutta epäonnistuu. Pallo tömähtää lattiaan pomppien salin takaseinää kohti.

– Hähähää, mikä suoritus! nauraa Jesse Laatikainen, eräs kuudennen luokan kiusaajapoika.

– Hehehee, niinpä taitaa olla, vastaa Simo värisevällä äänellä.

Simo yrittää peitellä häpeäntunnettu nauramalla omalle epäonnistumiselleen. Mutta hän ei naura oikeasti – hänen sisimpänsä itkee katkeraa kiusatun itkua.

– Jatketaanpa harjoituksia, opettaja Korkeala sanoo.

– Simo, sinä lyöt liian lepsusti, vähän enemmän voimaa lyöntiin. Äskeinen ei oikein edustanut sukusi tasoa, jatkaa Korkeala virnistäen.

Simon isä on pelannut lentopalloa nuoruudestaan saakka. Simoa urheilu ei juuri kiinnosta, joten hän ei ole koskaan ottanut osaa isänsä harrastuksiin. Simon isä on tunnettu pelitaidoistaan koko Kivikylän alueella.

Pojat jatkavat harjoittelua. Myös Simon lyönnit alkavat sujua jo paremmin, vaikka äskeinen välikohtaus pyörii yhä hänen mielessään kuin kauhuelokuva katsojan yöunissa.

Simon ja Vihtorin vieressä pallotteleva Toni Penttilä katsoo Simoon ja tiuskaisee: – On se kumma kun isäsi muka maailman paras lentopallon pelaaja ja sä et osaa ees palloa lyödä!

Simo ottaa iskun vastaan tyynenä ja kääntyy pois Penttilän ilkkuvan katseen alaisuudesta.

Oppitunti jatkuu normaaliin tapaan eri harjoitusten parissa. Salin ilma alkaa muuttua painostavaksi, imelän hienhajun kyllästämäksi massaksi, joka saisi ulkopuolisen pahoinvoivaksi.

Toinen liikuntatunti alkaa olla jo puolivälissä, kun opettaja Korkeala keskeyttää harjoittelun kimakalla vihellyksellään. Harjoittelut on harjoiteltu, on aika siirtyä itse asiaan eli pelaamiseen. Pojat asettuvat rutiininomaisesti riviin luoden katseensa liikuntasalin keskellä häärivään opettajaan.

– Loppuajan keskitymme varsinaiseen peliin. Kakkoset asettuvat näyttämönpuoleiseen päätyyn ja ykköset pelaavat sisäänkäynnin puolella.

Opettaja Korkeala avaa salin lattiassa olevat luukut ja nostaa esiin pitkät metallitolpat, joihin lentopalloverkko tullaan kiinnittämään. Muutama oppilas toimii opettajan apuna ja pian verkko onkin viritetty ottelua varten.

– No niin! Viekää kaikki lentopallot varastoon! Pelaamme isolla pallolla, ohjeistaa Korkeala.

Korkeala ottaa isokokoisen lentopallon käsiinsä. Pallo on niin sanottu ”harjoituspallo”, joka on hieman pehmeämpi kuin tavallinen lentopallo.

– Tällä kertaa käytämme vain perussyöttöä, sanoo Korkala ja syöttää pallon verkon yli perinteisellä sormilyönnillä.

– Yritätte pitää pallon ilmassa, jos pallo osuu lattiaan tai verkkoon tai menee yli, tulee siitä piste vastapuolelle. Samalla vaihtuu syöttäjä, kierrätte myötäpäivään kentällä, niin jokainen pääsee pelaamaan eri paikoilla vuoron perään. Kysyttävää?

Opettajan viimeinen sana luo luokkaan aavemaisen hiljaisuuden. Kukaan ei sano sanaakaan, vaikka opettajan esittävät asiat askarruttavatkin useimpien mieltä. Kukaan ei uskalla kysyä, sillä tyhmistä kysymyksistä sakotetaan ja eihän kukaan voi olla niin tyhmä, ettei osaisi pelata lentopalloa.

Jyri Korkeala katsoo luokkaa mietteliäänä. – Kaikki on siis helppoa kuin heinänteko, vai? No, sitten aloitetaan. Asettukaa paikoillenne!

Simo tunteen kylmien väreiden kulkevan kehonsa läpi. Häntä alkaa värisyttää, kylmyyden tunne valtaa koko kropan vetäen ihon kananlihalle. Simo tekisi mitä vain, jos vain voisi välttää edessä olevan riskialttiin pelitilanteen. Perääntyminen on kuitenkin mahdotonta. Niinpä Simo asettuu omalle paikalleen takakentälle ja yrittää keskittyä vaivalloisesti alkavaan peliin.

Vihdoin peli alkaa. Vastapuolella pelaava Jari Ahvenainen syöttää pallon verkon yli. Simon puolella pelaava Vihtori torjuu pallon hihalyönnillä siirtäen sen taas verkon toiselle puolelle. Toisella puolella pelaava Sampo Vänttinen ponnistaa kaikin voimin ja onnistuu lyömään pallon sormilyönnillä verkon yli kohti takakenttää.

Simo katsoo lähestyvää palloa pelonsekaisin tuntein. Hänen pääkopassaan kuohuvat ajatusten ristiriitaiset virrat: ’’Mitä minä teen ja mitä jos epäonnistun´´, hän ajattelee itsekseen. Viime sekunneilla Simo ponnistaa nostaen kätensä sormilyöntiin.

Pallo kumahtaa Simon käsistä etukentälle, josta Toni Penttilä lyön sen hihalyönnillä verkon yli. Tonin lyönti ohjaa pallon takakulmaan, jossa seisova Niko Laamanen yrittää epätoivoisesti torjua sen, mutta lyökin pallon suoraan verkkoon. Näin Simon joukkueelle tulee ensimmäinen piste.

Peli jatkuu tasaisena syöttövuorojen vaihtuessa. Tilanne on tasan 5-5 Simon tullessa etukentän syöttäjän paikalle.

Simo katsoo palloa ihmeissään. Takakentältä kuuluu Toni Penttilän vihainen huuto: – No Lehtimäki! Mitä siinä kuhnailet, ala syöttää!

– Niin Simo, aloitahan peli nyt joutuin, kehottaa opettaja Korkeala.

Tuskanhikeä valuen Simo aloittaa pelin. Valitettavasti hän unohtaa erään perusasian: lentopallossa palloa ei saa ottaa käteen, vain ainoastaan lyödä. Ajatuksissaan Simo heittää pallon ilmaan. Tuskin pallo ehtii nousta verkon yli, kun pelin katkaisee ilkikurinen naurunpurkaus.

– Voi elämän kevät, Toni Penttilä huudahtaa vahingoniloisen naurun lomassa.

– Siitä tuli teille piste, hän sanoo vastapuolella pelaavalle Teemu Alhorannalle.

– Ei, tuhahtaa opettaja Korkeala ja koppaa Penttilän heittämän pallon käsiinsä. Korkeala kävelee Simon luo.

– Katsos näin Simo, palloa ei heitetä, vaan se syötetään lyömällä, hän neuvoo näyttäen Simolle esimerkin.

– Otetaanpa uusiksi tämä Simon syöttövuoro.

Simo ottaa pallon käsiinsä, kohottaa sen ilmaan ja lyön terävän sormilyönnin. Pallon nousee ylös ja kumahtaa vastapuolen lattiaan epäonnistuneiden torjuntayritysten jälkeen. Simo kokee helpotuksen tunteen, tunteen, jota hän ei ole kokenut kuin kerran kaksoistuntien aikana.

– Se oli hyvä suoritus, opettaja toteaa vienosti hymyillen.

Simo syöttää toisen kerran ja onnistuu takomaan joukkueelleen toisen pisteen. Joukkuetoverit taputtavat ja kehuvat Simon suoritusta.

Tunnin päättyessä Simon joukkue on yhden pisteen häviöllä. Tappio ei Simoa harmita, tärkeintä on päästä suihkuun ja herätä painajaisesta, joka on kestänyt jo lähes puolentoista tunnin ajan.

Pahimmat painajaisetkaan eivät pääty ilman pahinta mahdollista loppua. Astellessaan pukuhuoneeseen Simo kuulee Jesse Laatikaisen ja Toni Penttilän keskustelevan keskenään: – Te oisitte voittaneen, jos Lehtimäki ei ois ollu teidän puolella, Laatikainen sanoo ilkeällä äänensävyllä.

– Niin oltais, jatkaa Simon puolella pelannut Toni Penttilä. Ens kerralla pitää tehdä kaikkensa, jotta se ääliö ei tule meidän puolelle, sanoo Penttilä kimeästi nauraen.

Simo ahdistuu kuulessaan kuudennen luokan poikien puheet. Hän haluaisi vajota maanrakoon, lakata olemasta. Miksi liikunnan pitää olla yhtä kaameaa painajaista? Mitä pahaa Simo on kutosille tehnyt, kun ne käyttäytyvät noin häntä kohtaan? Simo miettii vaiteliaana. Hän ei uskalla mennä pukuhuoneeseen ennen kuin Penttilä ja Laatikainen ovat poistuneet.

Käytyään suihkussa Simo vajoaa mietteisiinsä. Liikunnasta pitäisi saada vapautus henkisen kärsimyksen vuoksi, hän ajattelee. Mutta kotona hän ei aio kärsimyksistään puhua. Se olisi kauhistus, varsinkin jos isä kuulisi, ettei hänen poikansa pärjää lentopallossa.

Kotimatkan varrella on virtaava joki, jonka yli menee vanha puusilta. Simo pysähtyy sillalle hetkeksi ja alkaa miettiä elämän syvimpiä asioita. Joki on tumma kuin musta yö, joka katsoo Simoa luotaantyöntävillä mustilla silmillään. ’’Pitäisikö hypätä ja antautua virran vietäväksi’’ Simo ajattelee. Silloin ei tarvitsisi enää välittää kiusaajista eikä koulun painajaismaisista liikuntatunneista. Silloin kaikki olisi ohi, jäljellä ei olisi yhtään mitään.

Vai olisiko sittenkään niin? Miten äiti ja isä kestäisivät sitä tuskaa? Entä ne vähäiset kaverit, jotka Simo tunsi, mitä he ajattelisivat? Ja mikä odottaisi itsemurhan tehnyttä ajan virran tuolla puolen?

Simo muisti äitinsä sanat: ’’Muista Simo, ettet tee koskaan itsellesi mitään pahaa! Itsemurha ei ole ratkaisu mihinkään – päinvastoin, se on peruuttamaton tuho, onnettomuus josta ei ole paluuta.’’

Simo lähtee kotiinsa ja unohtaa äskeiset ajatuksensa. On olemassa parempia ja kestävämpiä ratkaisuja näihin ongelmiin.

 

Seuraavan viikon liikuntatuntien ohjelmassa on jälleen lentopalloa. Tällä kertaa on tarkoitus syventyä laajemmin erilaisiin lyöntitekniikoihin ja oppia käyttämään niitä hyväksi pelissä.

Simo tulee tunnille tuskanhien kasteleman. Viime viikon tapahtumat ovat tuoreessa muistissa ja tämän viikon eivät voi onnistua yhtään paremmin, sillä ohjelmassa on aiempaa vaativampia suorituksia. Simo inhoaa suorittamista. Simon mielestä kouluun tullaan oppimaan eikä osaamaan. Eri asiat tulisi opettaa kunnolla monipuolisten harjoitusten avulla. Suoritukset ovat osaajia varten.

Tunti alkaa normaalisti. Harjoitukset sujuvat aiempaa joutuisammin ja Simo huomaa pelänneensä aivan turhaan. Solvauksia satelee kuudesluokkalaisilta entiseen malliin, mutta se ei Simoa juuri hätkäytä. Hänestä on niin innoissaan uusista harjoitteista, ettei kuule ollenkaan kiusaajien lausahduksia.

Ilo loppuu kuitenkin lyhyeen, kun loppuottelun aika koittaa. Simo yrittää pitää pelon loitolla ajattelemalla jotain mielenkiintoista. Hänen ajatuksiinsa lipuu liikuntasalin ilmanvaihtojärjestelmä.

Aikuisten asiat ovat kiinnostaneet Simoa pienestä pitäen. Viisivuotiaana hän kyseli paikalliselta kyläkauppiaalta, miten kaupan kylmälaitteet toimivat. Pienen pojan mielenkiinnosta hämmästynyt kauppias päätti esitellä Simolle koko kompressorihuoneen. Simo oli haltioissaan nähdessään kaupan takahuoneessa hurisevat koneet ja pyörivät propellit, sekä aavan kytkimien ja releiden meren.

Oppilaat kasaantuvat joukkueisiin. Tällä kertaa Simo pelaa samassa joukkueessa Jesse Laatikaisen kanssa. Myös Toni Penttilä on Simon puolella. Suurin osa Simon joukkueesta on kuudesluokkalaisia, Simon lisäksi vuotta nuorempaa väkeä edustaa ainoastaan Jari Ahvenainen.

Peli lähtee käyntiin nopealla tempolla. Pallon sinkoilee salissa ylittäen verkon lukemattomia kertoja ja osuen lattiaan lähes yhtä monta kertaa. Syöttövuorot vaihtuvat tiheään tahtiin Simon vuoron lähestyessä uhkaavasti.

Simoa ennen syöttämään menee Jari Ahvenainen. Opettaja Korkeala päättää korjata hieman lentopalloverkkoa, joka roikkuu liian löysällä. Simo käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän menee opettajan luoksen mahaansa pidellen ja valittaa:– Hei ope, mulla on vähän outo olo.

– Niinkö, opettaja ihmettelee keskeyttäen verkon korjaamisen. – Mahaanko sattuu?

– Ky, kyllä, Simo sanoo hieman värisevällä äänellä. Hän tietää valehtelun olevan pahasta, mutta tässä tilanteessa on pakko tehdä jotain, varsinkin kun vaihtoehtona on joutua raatelevien susien suijin.

Opettaja Korkeala kokeilee Simon otsaa. – Ei sinulla ainakaan kuumetta tunnu olevan. No, ehkä on kuitenkin parasta, että menet suihkuun ja lähdet kotiin toipumaan. Kannattaa mitata lämpö kotona, jos on kuumetta pidät huomenna vapaapäivän koulusta!

– Asia selvä, toteaa Simo helpottuneena.

Joukkuetoverit katsovat ihmeissään ovea kohti kävelevää Simoa.

– Minne se nyt menee? ihmettelee Toni Penttilä.

– Simo on sairas, joten hän lähtee kotiin, vastaa opettaja Korkeala. – Teillä on nyt yksi mies vähemmän, joten jokainen saa syöttää kaksi kertaa. No niin, jatketaanhan nyt, sillä tämä on meidän viimeinen lentopallokerta tänä vuonna.

Kivi vierähtää Simon sydämeltä hänen kuullessaan opettajan sanat ’’viimeinen kerta tänä vuonna’’. Mikään ei voi olla niin kauheaa kuin lentopallo. Tuohon iljettävään lajiin Simo ei halua koskea enää edes pitkällä tikulla. Valitettavasti lentopalloa on luvassa varmasti myös ensi vuonna, mutta silloin ei ole enää kutosia haukkumassa, vaan Simo saa olla itse kuudesluokkalainen.

Simo sulkee liikuntasalin oven mennessään jättäen taakseen joukkuetovereidensa hölmistyneet katseet. Aivan kuin he olisivat tienneet Simon fuskaavan. Tiesivätpä tai eivät, Simo ei tule paljastamaan asiaan koskaan.

Eräästä asiasta Simo on täysin varma: hän tulee kipeäksi aina, kun liikunnassa on lentopalloa.

 

teksti: Jesse L.