Aapon seikkailukertomus osa 2

, , Kommentointi suljettu.

 Jos et lukenut vielä alkua, se löytyy: http://www.puoltaja.fi/yhdenvertaisuus/aapon-seikkailukertomus-osa-1

 

17. huhtikuuta 1975, Helsinki-Vantaan lentokenttä

McDonnell Douglas DC-10 Tokiosta oli juuri laskeutumassa Helsinki-Vantaan lentokentälle. Kapteenina oli Juuso Antero Mäki ja lentoemäntänä oli ollut hänen jokaisella lennollaan Juulia Susanna Lahtinen. Juulia oli 27-vuotias, hyvin pienikokoinen ja hieman pyöreä ja hänellä oli puolipitkät punaiset hiukset. Kapteeni Juuso Antero taas oli 28-vuotias, parrakas, aika bodatun näköinen ja hänellä oli vaalea siilitukka. He olivat lentäneet yhdessä työn merkeissä muutaman vuoden ympäri maailmaa ja viettivät aika lailla kaiken vapaa-aikansakin yhdessä. Heidän työkaverinsa näkivät selvästi, että he olivat rakastuneita vaikka eivät sitä aluksi kehdanneet tai uskaltaneet muille myöntää.

1. tammikuuta 1979, Helsinki/Mäkiniitty

Aapo Juhani Kallio ja Terhi Irene olivat olleet naimisissa kolmisen vuotta ja saivat identtiset kaksoset jotka nimettiin Susannaksi ja Suviksi. Terhi oli vain 149 cm pitkä 28-vuotias ja hänellä oli pitkä ruskea tukka. Aapo oli kaksimetrinen 32-vuotias ja hänellä oli vaalea siilitukka. Aapo oli ammatiltaan lääkäri ja Terhi poliisi, vaikka sitä ei olisi heti uskonutkaan kun heidät näki. Mutta he olivat kuitenkin onnellisia keskenään, mikä totta kai oli tärkeintä. Nyt he olivat palaamassa kotiseudulleen Mäkiniitylle, koska he halusivat nähdä oliko paikkakunta muuttunut miksikään kolmessa vuodessa. Samalla he suunnittelivat ehkä myös muuttavansa sinne pysyvästi asumaan, koska olivat saaneet sieltä töitä. Niitä riitti kyllä Helsingissäkin, mutta he kaipasivat jo muutaman vuoden jälkeen hieman rauhallisempaa menoa koska töidensä takia he eivät olleet nähneet toisiaan kunnolla vuoteen. He toivoivat, että muutto pienemmälle paikkakunnalle muuttaisi tilanteen.

7. huhtikuuta 1984, Mäkiniitty

Juulia oli aivan hukassa vaatekaupassa etsiessään jotain, mitä voisi ostaa vuoden vanhalle Tarjalle, ja alkoi olla jo aika hermostunut. Hän sanoi: ”Voi hitsi, minua on huijattu koska en löydä täältä yhtään mitään.” Hän vajosi maahan ja näki vieraan hahmon lähestyvän häntä ja kuuli ystävällisen äänen: ”Hei, voinko auttaa?” Juulia sanoi surullisena: ”Tuskinpa, koska myyjätkään eivät sitä osaa tehdä.” Ääni jatkoi: ”Saisinko edes yrittää?” Juulia nousi,  näki käden, tarttui siihen ja kuuli kuinka ääni sanoi: ”Hei, nimeni on Kaisu.” ”Juulia.” Kaisu jatkoi: ”Kertoisitko mikä sinulla on ongelmana.” Juulia kertoi: ”Tyttäreni on juuri täyttänyt vuoden, enkä löydä täältä hänelle mitään vaatteita.” Kaisu jatkoi: ”Tiedän, koska minulla oli samanlainen ongelma aikanaan.” ”Niinkö? Montako lasta sinulla on?” Kaisu vastasi: ”Kaksi. Montako sinulla?” Juulia vastasi: ”Toistaiseksi vain yksi”, joten Kaisu jatkoi: ”Tule, lähdetään täältä niin voit tulla meille hakemaan mitä tarvitset.” Juulia jatkoi: ”Odotatko hetken, niin käyn hakemassa mieheni tuolta noin”, ja osoitti sormellaan kaupan peränurkkaa kohti. ”Ei minulla ole mihinkään kiire”, Kaisu vastasi.

Hetkeä myöhemmin Juulia saapui Juuson kanssa ja sanoi: ”Juuso, tässä on Kaisu.” Juuso ojensi kätensä ja sanoi: ”Juuso.” Kaisu ojensi myös kätensä ja sanoi ”Kaisu.” He kättelivät ja Kaisu sanoi: ”Jos kaipaatte vaatteita, tulkaa luokseni koska minulla on ylimääräisiä.” Juuso katsoi hieman epäilevänä Juuliaa, mutta nähtyään miten valmis tämä oli lähtemään, päätti vain lähteä mukaan.

Hetkeä myöhemmin Kaisu sanoi: ”Olemme perillä.” Juulia ja Juuso katsoivat katua jolla olivat. Se näytti todella tutulta, ja äkkiä he huomasivat tutunnäköisen talon tien toisella puolella. Juulia sanoi kääntyneenä Kaisun puoleen: ”Asumme tuolla” ja osoitti sormella tien toisella puolella olevaa taloa.

6. kesäkuuta 1986, Los Angeles / Las Vegas

Sofia syntyi losangelesilaisessa sairaalassa ilman minkäänlaisia ongelmia, mutta tuntien miehensä vihan tyttölapsia kohtaan Tuuli-Anneli Lasder halusi pelastaa ainoan tyttärensä, ettei tämä vain seuraisi isänsä ja veljensä jalanjäljillä. Joten kun Michael tuli sisään varttia myöhemmin, Tuuli-Anneli oli onnistunut vaihtamaan elävän lapsensa kuolleeseen ja onnistui vakuuttamaan miehelleen, että heidän tyttärensä oli kuollut synnytyksessä komplikaatioihin joten heillä ei ollut enää kuin Laurence.

Kello näytti 1:00 aamulla, kun Tuuli-Anneli otti sängyn takaa pikkuisen Sofian kainaloonsa ja lähti ulos etsimään lapselleen turvallista suojapaikkaa isän vihalta. Mukaan oli kirjoitettu lappu jossa luki ”pitäkää huolta lapsestani ja  rakastakaa häntä kuin omaanne”. Viestin lopussa luki ”Sofia”. Kellon näyttäessä 1:30 hän lähti ajamaan kohti Las Vegasia Paulin ja Susanin luokse.

Kello näytti 6:00 kun hän oli Paulin ja Susanin luona. Tuuli-Anneli soitti ovikelloa ja Paul tuli avaamaan kysyen: ”Tuuli-Anneli, mitä teet täällä ja mikä on?” ”En voi olla kauan, tai mieheni tulee epäluuloiseksi,” Tuuli-Anneli sanoi ja antoi ainoan tyttärensä Paulille. Hän jatkoi: ”Pitäkää hänestä hyvää huolta”, minkä jälkeen hän lähti ajamaan takaisin Los Angelesiin. Tuuli-Anneli oli hyvin kauniskasvoinen siro 29-vuotias nainen ja hänellä oli puoleenväliin selkää ulottuva tummanruskea tukka. Michaelin Paul oli nähnyt vain kerran elämässään, mutta se muisto oli säilynyt: Michael oli lihava, sikaria polttava pyöreäkasvoinen nyt 35-vuotias mies, hyvin kuvottavan oloinen, ja hänellä oli ollut musta lyhyt sekainen tukka ja musta puku.

6. marraskuuta 1986, Las Vegas / Mäkiniitty

Sofia oli asunut onnellisesti Paulin ja Susanin luona tasan viisi kuukautta, kun he äkkiä huomasivat, että työaikatauluista johtuen Sofian olisi ehkä parempi  muuttaa Suomeen pysyvästi. He tiesivät jopa kenen luokse, koska olivat lomailleet Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 1980. Niinpä he soittivat tuttavapariskunnalleen, jota eivät olleet nähneet kuuteen vuoteen, mutta olivat kuitenkin jutelleet puhelimessa vähän väliä.

”Antero Anttila puhelimessa”, ääni sanoi. ”Paul Michaels täällä, hei.” ”Paul, miten menee?” Antero kysyi. ”Kuule, nyt on vähän ongelmia.” ”Ongelmia vai? Minkälaisia?” Paul jatkoi: ”Ystävämme toi meille tyttövauvan viisi kuukautta sitten.” ”Ja se on ongelma koska…” Paul keskeytti: ”Kyllähän sinä tiedät vaimoni ja minun työrytmin. Olemme naimisissa sekä toistemme että työn kanssa, joten eihän siinä jää aikaa pienelle lapselle.” Antero sanoi: ”Haluat siis, että me huolehtisimme lapsesta tästä lähtien.” ”Kyllä, juuri sitä tarkoitan.” Antero kysyi vielä: ”Oletko aivan varma asiasta?” Paul sanoi: ”Ehdottomasti.” Hetken hiljaisuuden jälkeen Antero sanoi: ”Hyvä on, mutta hän tulee tänne.” Paul vastasi: ”Tulemme sinne ylihuomenna ensimmäisellä lennolla ja vietämme viikon siellä. Ai niin, soitan kentältä kun olemme perillä.” Antero sanoi: ”Hyvä on ja näkemiin.” ”Näkemiin”, Paul sanoi  ja sulki puhelimen. ”Kuka se oli?” Hanna kysyi. ”Paul.” ”Mitä asiaa hänellä oli?” ”Hän halusi, että huolehdimme tyttölapsesta, joka ei ilmeisesti ole turvassa muualla kuin täällä”, Antero vastasi.

Antero oli juuri 37 vuotta täyttänyt hoikkakasvoinen urheilullisen oloinen mies joka piti itsestään huolta käymällä kuntosalilla kerran viikossa. Hänellä oli lyhyt musta siilitukka ja silmälasit. Hanna oli 30-vuotias hoikka nainen, joka kävi miehensä kanssa kuntosalilla. He harrastivat yhdessä myös karatea, jossa heillä kummallakin oli musta vyö.

14. toukokuuta 1988, Mäkiniitty

Puistossa oli leikkimässä 5-vuotias Tarja. Hän oli tekemässä hiekkalinnaa, kun 8-vuotias Jukka tuli ja totta kai hajotti sen. Tarja rupesi itkemään aivan suoraa huutoa, mutta Jukka vain nauroi.

Vuodenvaihde 1988/1989, New York

Marjukka oli päättänyt viettää vuodenvaihteen koulukaverinsa Noora-Annukka Mäenoksan luona New Yorkissa ja otti Tanelin mukaan matkaan ihan vain siksi, että Noora-Annukka näkisi kuinka onnellinen hän on. Muutamaa tuntia myöhemmin he saapuivat Noora-Annukan asunnolle. Hän avasi oven ja kysyi yllättyneenä: ”Kuka tuo komea uros vieressäsi on?” Marjukka vastasi: ”Hän on poikaystäväni Taneli.” ”Niinkö? Ja sinä vannoit, että et ikinä löydä itsellesi poikaystävää.” Marjukka vastasi: ”Niin lupasin, mutta toisin kävi. Entä missä Tuukka on?” Noora-Annukka kysyi: ”Enkö ole kertonut?” ”Kertonut mitä?” ”No sitä, että hän jätti minut kaksi kuukautta sitten koska en ollut valmis sitoutumaan, tarpeeksi edustava tai jotain muuta paskaa ja kaipasin enemmän aikaa ajatella.” ”Olen niin pahoillani”, Marjukka sanoi. ”Minä en, sitä paitsi nautin vapaudestani”, Noora-Annukka sanoi.

Hetkeä myöhemmin Marjukka sanoi: ”Täällä on jotenkin tunkkaista ja ahdistavaa, voinko käydä pihalla?” ”Totta kai.” Marjukka kääntyi Tanelin puoleen ja sanoi: ”Jää sinä tänne pitämään seuraa Noora-Annukalle”, mihin Taneli nyökkäsi. Marjukan lähdettyä pihalle Taneli tarttui vahvasti toisella kädellä Noora-Annukkaa käsistä ja väänsi ne tämän selkää kohti Noora-Annukan huutaessa tuskasta. Toisella hän tarttui kurkusta ja heilautti seinää vasten voimalla. Taneli rupesi suutelemaan häntä intohimoisesti ja kuiskasi: ”Jos kerrot tästä kenellekään, niin siitä ei seuraa mitään hyvää.” Noora-Annukan silmistä valui kyyneleitä, mutta hän nyökkäsi myöntävästi. Taneli kaappasi hänet syliinsä ja vei sohvalle. Noora-Annukka huusi kauhuissaan: ”EI ÄLÄ, LOPETA OLE NIIN KILTTI!” Taneli sanoi: ”Saatat sanoa ei, mutta ruumiisi sanoo kyllä, ja kuka helvetti tässä väitti että olen kiltti” ja repi vaatteet väkisin hänen päältään samalla kun kyyneleet valuivat pitkin hänen kauniita kasvojaan. Taneli alkoi suudella hänen kaunista alastonta vartaloaan joka puolelta ja riisui omat vaatteensa. Sen jälkeen Taneli tunkeutui hänen sisäänsä väkisin ja alkoi liikuttaa ruumistaan edestakaisin Noora-Annukan huutaessa tuskissaan: ”Lopeta, ole niin kiltti!” mutta mitä enemmän hän huusi, sitä raivoisammin Taneli jatkoi.

Tuntia myöhemmin Marjukka saapui lenkiltään ja kysyi: ”No, oliko teillä hauskaa?” Taneli katsoi vihjailevasti Noora-Annukkaa kohti ja sanoi: ”Olihan meillä ja keskustelimme lähinnä sinusta.”

teksti: Aapo Ahtola (oikoluku Korppi)

jatkuu seuraavassa numerossa (4/2013)