Vaaralliset muukalaiset

, , Kommentointi suljettu.

Kun kasvaa ja elää jatkuvasti muukalaisten keskellä, lapsille nykyään tolkutettuun ajatukseen tulee hieman erilainen näkemys. Lapsiahan varoitetaan, ettei saa puhua tuntemattomille! Silloin kun lapsille tapahtuu jotain pahaa, on kuitenkin yleisempää, että lapsia vahingoittavat henkilöt ovat heille tuttuja kuin tuntemattomia.

Lääketieteen tohtori (Doctor of Medicine) Marilyn Heins on perehtynyt aiheeseen ja tutkinut muukalaisten vaarallisuutta. Minusta hänen näkökulmansa tähän aiheeseen on virkistävä erityisesti siksi, että ”pelkääthän kaikkia, jotka edes vilkaisevat sinuun” -mentaliteetti, joka meilläpäin vaikuttaa olevan vallalla, on niin hänen kuin minunkin mielestäni sekä vinoutunut että mahdollisesti vahingollinen.

Vuosittain täysin ventovieras sieppaa kahdestasadasta kolmeensataan lasta ja murhaa noin viisikymmentä lasta, Marilyn Heins kirjoittaa sivuillaan.

Tohtori Heins jatkaa kuvaillen sitä, kuinka ylivoimaisesti suurin uhka lapsille on joko oman perheen jäsen tai muu luottohenkilö.

Samat faktat näkyvät myös kansallisen kadonneiden ja hyväksikäytettyjen lasten keskuksen (National Center For Missing & Exploited Children) kotisivuilla, joiden mukaan Yhdysvalloissa yhden vuoden aikana ilmoitettiin kadonneeksi noin 800 000 alle 18-vuotiasta lasta, perheenjäsen sieppasi yli 200 000 lasta, tuttu ei-perheenjäsen sieppasi yli 58 000 lasta, ja vain 115 lasta joutui ”stereotyyppisen kidnappauksen” uhriksi, jossa kidnappaaja on lapselle tuntematon.

Vaan entäs, jos kaikki tuttavatkin näyttävät tuntemattomilta? Keneen silloin voi luottaa?

Kysymys ei ole helppo, kuten ei vastauskaan. Itse asiassa minähän olen saanut elää suurimman osan elämästäni peläten ihmisiä, sekä tuttuja että tuntemattomia, koska kasvosokeana minulle kaikki ovat ”tuntemattomia”. Olen totuttautunut tarkkailemaan ympäristöäni hyvin valppaasti, vaikka en aina tiedäkään täsmälleen, missä olen, mikä johtuu melkoisista vaikeuksistani luoda mentaalisia karttoja eri paikoissa ja paikkojen välillä. Silti voin käyttää tiettyjä toimivia selviytymistapoja, joiden avulla varmistan, että pysyn turvassa.

En katso ihmisiä kohti, ennen kuin he puhuttelevat minua. Kyllä, tiedän. Sellaista pidetään kaameana sosiaalisena virheenä tai vaihtoehtoisesti heikkouden tai ajattelemattomuuden merkkinä, mutta tosiasia on, etten tunnistaisi ihmisiä kuitenkaan enkä välttämättä ymmärtäisi jonkun aivan vieressäni sijaitsevan ihmisen asemaa. Esimerkiksi tammikuussa 2007, kun matkustin Atlantasta Bostoniin, istuin lentokoneessa ennen lentoon lähtöä ja tulin tietämättäni kätelleeksi entistä Yhdysvaltain presidenttiä Jimmy Carteria. Olin lukemassa sanomalehteä, kun joku mies käveli pitkin käytävää pari ihmistä vanavedessään ja kätteli kaikki matkustajat. Kun he olivat turvallisen matkan päässä, kysyin vierustoveriltani, kuka mies mahtoi olla, ja vasta sitten tajusin, että häntä seuraavien ihmisten täytyi olla salaisen palvelun henkilökuntaa.

Jos olisin pystynyt havainnoimaan muiden matkustajien vuorovaikutusta ja kasvonilmeitä, olisin voinut hoksata, että lentokoneessa oli julkkis. Moni kasvonilme kuitenkin menee minulta ohi. Lopputuloksena usein on, että verbaaliset tervehdykset yllättävät minut. Niitä olisi kyllä edeltänyt hei-katse, ”hello-look”, kuten Nancy Mindick sitä on kutsunut kirjassaan Understanding Facial Recognition Difficulties in Children: Prosopagnosia Management Strategies for Parents and Professionals (Jessica Kingsley Publishing Essentials).

Minulla on tapana kulkea katse luotuna maahan. Siten voin antaa vaikutelman, että olen vaipunut ajatuksiini, ja saan yhden tekosyyn lisää sille, miksi en ole välttämättä huomannut jotakuta, joka minun olisi pitänyt tunnistaa. Ja siten sen, joka haluaa saada minut jutskailemaan kanssaan, täytyy tehdä aloite. Koska minulle sopii tyypillisesti paljon paremmin vastata toiselle kuin tehdä aloite, ratkaisu toimii. Varjopuolena tietysti on, että sosiaalisia kontakteja on myös vähemmän.

Ehkä kaikkein turhauttavinta kasvosokeudessani onkin, että se ajaa minut eristymään. Minun on paljon rennompaa olla yksin. On paljon helpompaa olla yksin kuin yrittää navigoida läpi kasvomeren, jota ei voi koskaan tulkita oikein. Itse asiassa sellainen on kokemuksena aika musertava.

Lisäksi olen kärsinyt depressiosta. Kokemukseni mukaan masennuksella on taipumusta ruokkia eristymisen kierrettä. Onko siis mikään ihme, että olen ollut suuren osan elämästäni masentunut?

Toisaalta olen löytänyt selviytymiskeinoja, jotka auttavat sosiaalisen eristyksen ja masennuksen lievittämisessä. Usein näihin keinoihin sisältyy se, että voin viettää niiden parissa tunteja itsekseni. Epäilemättä Internetin synty oli minulle unelmien täyttymys. Verkossa voin kommunikoida muiden kanssa täysin kasvottomassa ympäristössä, minkä koen parantavan sosiaalista tasavertaisuutta.

Siinäkin on puolensa ja puolensa. Hyvä puoli on, että netissä voi olla se, mitä haluaa olla; huono puoli taas se, että sama koskee kaikkia muitakin. Jotta voisi kommunikoida turvallisesti, täytyy kehittyä hyvin tarkkanäköiseksi. Kaikki mitä valitsee paljastettavaksi toisille itsestään ja mitä muut valitsevat paljastettavaksi heistä, voi toisinaan johtaa jonkinlaiseen totuus vai tehtävä -peliin, jossa pitäisi tietää, milloin valita ”tehtävä”, ja ellei valinta onnistu, seuraukset voivat olla melkoiset, kuten vakavoittavista uutisotsikoista voi kiistatta nähdä.

Olen löytänyt netistä sekä hyviä että pahoja ihmisiä. Ilmeisesti omintakeinen kommunikointitapani ja selviytymiskeinot, joihin olen aina turvautunut, ovat palvelleet minua hyvin ja pitäneet minut turvassa digitaalisessa maailmassa. Olen tavannut lukuisia alunperin netissä kohtaamiani ihmisiä myös elävässä elämässä. Joidenkin kohdalla olen tullut nopeasti siihen tulokseen, etten halua koskaan tavata heitä livenä. Minun on todella tärkeää ymmärtää, millä on väliä ja mitä merkkejä tarkkailla kielteisten tapausten varalta.

En ole niin naiivi, että uskoisin kaikkien olevan, ketä he sanovat olevansa. Uskon nimenomaan kasvosokeuden opettaneen minulle sen perusteellisesti. Useimmiten en tiedä, kenen kanssa juttelen. Tapasin ihmisiä sitten netissä tai reaalimaailmassa, heistä useimmat eivät tiedosta, millaista mentaalista voimistelua joudun harjoittamaan, jotta tuloksena olisi onnistunutta vuorovaikutusta. Koska kaikki vuorovaikutus on vuorovaikutusta tuntemattoman kanssa, ainakin aluksi, siinä on joka kerta suurenpuoleinen riski. Jopa ystävien kanssa oleminen on täynnä riskejä.

Minulle jää kaksi perusvaihtoehtoa: joko voin elää pelossa tai sitten voin ottaa härkää sarvista ja pidellä kiinni. Jossain vaiheessa täytyy alkaa tietoisesti ottaa jonkin verran riskejä, jos haluaa elää elämäänsä sen sijaan, että vain pelkäisi sitä. Tätä kirjoittaessani olen 33-vuotias. Viimeisten neljän vuoden aikana olen alkanut ottaa joitain sellaisia riskejä, joita olen aina aiemmin pelännyt. Olen ylpeä edistymisestäni. Ja tässä yhä olen kirjoittamassa ottamistani riskeistä, joten ihan hyviksi keinoni ovat osoittautuneet tähän saakka.

Tulen aina elämään maailmassa, jossa kaikki ovat minulle muukalaisia. Se on yksinäistä elämää. Minä jos kuka tiedän sen. Silti on mukavaa, että voi luottaa joihinkin ihmisiin. Vaikka kaikki näyttävät minusta tuntemattomilta, ystäväni löytävät kyllä minut. He tietävät, etten minä pysty löytämään heitä. Luotan heihin täysin, ja he tiedostavat valtavan riskin, jonka otan niin tehdessäni, ja pitävät sitä arvossa.

Oikeastaan noita riskejä ei kukaan ymmärrä samalla tavalla kuin minä itse. Elämästäni on mennyt paljon aikaa sosiaalisten riskitekijöiden kartoittamiseen. En tee sosiaalista päätöstä koskaan ilman kattavaa, kokoavaa ajattelua ja suunnittelua. Päätöksen tekeminen voi viedä minulta joskus jopa vuosia, mutta kun sen sitten teen, tiedän, että olen punninnut kaikki valo- ja varjopuolet saavuttaakseni ratkaisun, joka tuntuu turvalliselta.

Elämäni on sellaisten ratkaisujen tekoa. Ellen onnistuisi niissä, eristyminen ja depressio olisivat aina läsnä elinikäisinä ystävinäni. Joka osaa yhdistää niihin vielä kasvosokeuden, pystynee kuvittelemaan, kuinka helposti voin pudota masennuksen hornaan. Haluan muutakin. Niin kuin Persiljainen, haluaisin tutkia maailmaa. Nyt olen valmis, vaikka minulta on mennyt vuosia päästäkseni tähän pisteeseen. Maailma odottaa.

 

Glenn Alperin

 

Kirjoittajalla on palsta nimeltä Face Off. Living With Prosopagnosia Psychology Today -lehden verkkojulkaisussa.

Alkutekstistä Stranger Danger. Safety concerns, strategies, and choices in a faceless world suomentanut Anu Kilpeläinen. https://www.psychologytoday.com/blog/face/201101/stranger-danger. Alkuteksti julkaistiin 13.1.2011. Suomennoksen kaikki linkit on tarkistettu 13.3.2015.

Kuvien tiedot:
Ylempi on kirjankansi, jonka on tehnyt Katalin Szegedi – felisforlag.se. Licensed under CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons – http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Rapunzel_omslag.gif#/media/File:Rapunzel_omslag.gif
Alempi on Grimmin veljesten sadun kuvitusta vuodelta 1909. Taiteilija tuntematon. http://www.surlalunefairytales.com/illustrations/rapunzel/anon1rap.html