Tiedemiehen lapsuus ja nuoruus

, , Kommentointi suljettu.

volframin-hehku_kansiValloittavan tohtorin, neurologian professorin Oliver Sacksin (s. 1933) omaelämäkerrallinen Volframin hehku. Muistoja kemiallisesta lapsuudestani on niitä liian harvoja lukemiani kirjoja, joissa on liitteenä alkuaineiden jaksollisen järjestelmän taulukko. Absurdian kustantamaa laitosta (2011) voi kiittää myös hakemistosta.

Tätä kirjoittaessani sain tietää, että Sacksin syöpä on edennyt pahaan vaiheeseen (kts. hänen viestinsä New York Timesissa). Koska häneltä on tulossa keväällä 2015 uusi elämäkerta (On the Move: A Life), on syytä lukea tämä alkujaan vuonna 2001 julkaistu lapsuusmuistelo alta pois.

Volframin hehku on parhaita lukemiani elämäkertoja. Se saa lukijan miettimään epänihilistisesti, miten paljon maailmassa onkaan löydettävää ja tutkittavaa. Lisäksi kirja toimi oivallisena kemian kertauskurssina.

Kiitossanoissaan Sacks kiittää avustajaansa ja kustannustoimittajaansa Kate Edgaria, joka on hänen kirjansa editoimisen ja runsaan tiivistämisen lisäksi käynyt hänen kanssaan kaivoksissa ja tapaamassa kemistejä. Sacks kirjoittaa kaiken kynällä tai kirjoituskoneella eikä hallitse tietokoneita.

Sacksin sukulaisissa on ollut paljon luonnontieteilijöitä. Jotkut työskentelivät kaivoksilla Afrikassa, ja hänen vanhempansa olivat lääkäreitä. Niin ollen hän sai luonnontieteellistä sivistystä ja innoitusta jo varhain. Hänen kiinnostuksenkohteensa eivät olleet aiheiltaan mitenkään poikkeavia hänen perheessään. Lapsuus ei kulunut vailla ihmisiä: veljien lisäksi suuressa talossa vaelsi sekalaisia sukulaisia ja vanhempien potilaita.

Sodan aikaan Sacks joutui asumaan isoveljensä kanssa väkivaltaisissa olosuhteissa Braefieldin sisäoppilaitoksessa, mistä hän ei koskaan valittanut. Oloista valittaneet pääsivät pois yksi toisensa jälkeen, kunnes koulu lakkautettiin ja Oliverkin pääsi kotiin. Michael-veli ihaili H. G. Wellsiä ja suositteli kertomuksia Oliverille, jonka Lontoo ja maailma värittyivät jo muutenkin vilkkaan mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn avulla. Sodan jälkeen Oliver uppoutui kemiaan ja perusti oman pienen laboratorion ja pimiön. Eikä poikamaisilta kujeilta vältytty.

Sacks kuvaa edistymistään luonnontieteiden maailmassa, muistelee lukemiaan kirjoja lämpimästi ja kertoilee viihdyttävästi luonnontieteiden historiasta ja tieteilijöistä. Tutuksi oli tullut muiden muassa virheellinen flogiston-teoria, jonka mukaan palamisreaktiossa aineista poistuisi flogiston-ainesosaa. Kirjoista suosikkeja olivat olleet ainakin John Joseph Griffinin Chemical Recreations (10. painos 1860), Valentin’s Practical Chemistry (1908), Albert J. Bernaysin The Science of Home Life (1862), J. F. W. Johnstonin The Chemistry of Common Life (1859), James Parkinsonin The Pocket-Book or Memoranda Chemica (1801), Mary Elvira Weeksin Discovery of the Elements (1933), D. I. Mendelejevin The Principles of Chemistry, CRC Handbook of Physics and Chemistry, James Hopwood Jeansin The Stars in their Courses (1931) ja Joseph Norman Lockyerin The Spectroscope and Its Applications (1873). Sacks vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että oli edennyt kemian löydöissään samassa järjestyksessä kuin kemian historia.

Luettuaan ”fluorimarttyyreista” ja vaarallisen fluorihappomyrkytyksen aiheuttamista tuskista Sacksilla oli herännyt halu valmistaa fluoria myös itse. Kuusivuotisen sodan ja kiusaamisen aiheuttamia pelkoja pystyi pakenemaan ja käsittelemään ottamalla fysikaalinen maailma haltuun ja ikään kuin hallitsemalla sitä.

Dave-enon luona erilaiset kemialliset lamput, polttimet ja muunlainen valon etsintä tulevat tutuiksi. Sacks oli kova kyselemään. Kun kärsivällinen äiti ei pystynyt enää vastaamaan, hän kehotti kääntymään Dave-enon puoleen. Abe-eno tunsi puolestaan fysiikkaa ja Len-täti botaniikkaa. Äidin isä, Marcus Landau, oli itseoppinut yleisnero, joka patentoi 1870-luvulla useita lamppuja ja oli intohimoisen innostunut kolmentoista lapsensa koulutuksesta ja ohjaamisesta tieteen pariin. Oliveria rohkaistiin kysymään ja tutkimaan. Lontoo tarjosi hänelle viehättäviä ajanviettopaikkoja kuten Natural History Museum, Science Museum ja geologinen museo.

Laboratoriossaan pieni Sacks toisti Humphry Davyn kokeita ja samastui Davyyn niin vahvasti, että tunsi itse keksineensä kaikki ne alkuaineet. Muitakin harrastuksia toki oli, kuten postimerkki- ja bussilippukokoelmat, paristot, valokuvat ja niiden kehittäminen. Kotona oli arvokkaita, kehystettyjä dagerrotypioita 1850-luvulta. Bachista hän piti jo viisivuotiaana.

Ruotsalaisen kemisti Carl Wilhelm Scheelen sosiaalinen suurpiirteisyys oli tehnyt häneen yhtä suuren vaikutuksen kuin tieteellinen kekseliäisyyskin. Scheele, joka löysi muun muassa volframin, oli hänelle tieteen romantiikan ruumiillistuma. Minuun puolestaan teki vaikutuksen pienen Sacksin suhtautuminen migreeniinsä: saatuaan tietää, ettei migreeni ollut vaarallinen, lapsi odotti kohtauksia innoissaan, koska ne olivat joka kerta hieman erilaisia. Migreenikokemukset innoittivat osaltaan myöhemmin neurologian opiskeluun.

Millaisia diagnooseja neurologi Sacks on mielessään antanut kuuluisille tiedemiehille? Yhdessä loppuviitteessä hän kirjoittaa:

”[Isaac] Newtonin eriskummallisuudet – kateus ja epäluuloisuus, raivokas vihamielisyys ja korostunut kilpailuhenki – antavat osviittoja siihen, että hän kärsi vakavasta neuroosista. Mutta [Henry] Cavendishin syrjäänvetäytyneisyys viittaa pikemminkin autismiin tai Aspergerin oireyhtymään. Tänä päivänä ajattelen, että [George] Wilsonin Cavendish-elämäkerta on täydellisin kuvaus autistisen neron elämästä ja ajatusmaailmasta, mitä on kirjoitettu.” (s. 152)

Oliverin äiti, joka oli anatomian professori ja kirurgi, oli myös introvertti viherpeukalo, josta kertoo kokonainen luku, kun taas isää kuvataan vain ohimennen sosiaalisen yhteisönsä keskuksena. Äiti ohjasi nuorimman poikansa esimerkiksi erään kollegansa suojiin henkilökohtaiseen ihmisen anatomian perehdykseen jo neljäntoista ikäisenä. Syntyy vaikutelma, että opiskelemaan lähdettyään Oliver oli jo syvällä tieteen maailmassa ja tarvitsi enää suunnan valinnan ja suunnilleen muodollisen pätevyyden.

The Spectroscope, fig8, Images of objects seen through prisms

Sivu Joseph Norman Lockyerin kirjasta The Spectroscope and Its Applications. Kuvateksti: Images of objects seen through prisms.

Radioaktiivisuuteen liittyvät ilmiöt valtaavat kirjasta useita lukuja. Kehutaan Eve Curien kirjaa äidistään Marie Curiesta. Kuvaillaan, kuinka vaikeaa radiumin löytäminen oli ja miten huolettomasti aineita käsiteltiin. Kenkäkaupassakin oli jossain vaiheessa läpivalaisulaite jalan luiden asennon paljastamiseksi. Todetaan, että ajatus atomien hajoamisesta herätti levottomuutta. Pohditaan, miksi luottamus alkuaineiden muuttumattomaan luonteeseen oli psykologisesti niin tärkeä. ”Minua ärsytti radonin voimakas radioaktiivisuus, sillä muuten se olisi ollut ihanteellinen raskas kaasu.” (s. 330)

Kunnioitus tiedettä kohtaan, joka tuntuu olennoivan kirjaa läpikotaisin, herättää kunnioitusta Sacksia itseään kohtaan. Kun hänellä on tilaisuus puhua minä, minä, minä, hän käyttääkin ohjelma-aikansa hyvin. Lukija saa oppia (tai verestää muistiaan) muiden muassa Amadeo Avogadrosta, zirkoniumista ja hafniumista, spintariskoopista ja pikivälkkeestä. Lapsuudestakin voi kirjoittaa myönteisiin puoliin keskittymällä hienon elämäkerran, näemmä.

”Kun yhdistin Wimshurstin koneen messinkipallot kahdeksan senttimetriä pitkään, pahvialustalla olevaan hopealankaan ja ja pyöritin koneen kampea, lanka räjähti ja jätti pahviin merkillisen kuvion. Kun toistin kokeen kultalangan kanssa, lanka haihtui hetkessä punaiseksi höyryksi, kaasumaiseksi kullaksi. Nämä kokeet vakuuttivat minut siitä, että hankaussähkö voi olla hyvinkin tehokas, mutta se on samalla liian hurja ja vallaton, että sitä voisi hyödyntää.” (s. 184)

Toivoa saattaa, että kirja löytäisi vielä tiensä niin pienten tiedemiesten kuin heidän vanhempiensa ja opettajien käsiin. On aina valitettavaa, jos lahjakkaat lapset jäävät tärkeimpinä oppivuosinaan ilman sopivaa alati uteliaan ihmisen mallia, esimerkillistä kannustusta ja herättäviä lähdeviitteitä. Yhtä valitettavaa on, jos yksinäiset, harrastuksiinsa keskittyvät lapset jäävät ilman myönteistä, viisasta elämänasennetta, joka tunnustaa, että vähemmän sosiaalinen elämäkin voi olla täynnä ihmeitä. Siltä varalta kannattaa painaa tämä kirja muistiin.

Teos juhlistaa älyllisen heräämisen ohella luonnontieteiden estetiikkaa. En osaa päättää, sijoittaisinko Volframin hehkun estetiikan vai luonnontieteen hyllyyn. Elämäkerralliset anekdootit, luonnehdinnat tieteellisten teorioitten ja materiaalien kauneudesta ja muut sanamaalaukset ovat usein hyvin aistillisia. ”Syreenin väri keväällä on minulle kuin kahdenarvoinen vanadiini, ja retiisit muistuttavat minua seleenin hajusta.” (s. 365) Faktatiedon ja sen hankkimisen kuvailujen kautta piirtyy esiin tiedonjanoisen ihmisen esteettinen suhde tietoon ja tieteeseen.

 

Oliver Sacks: Volframin hehku. Muistoja kemiallisesta lapsuudestani. Alkuteoksesta Uncle Tungsten. Memories of a Chemical Boyhood (2001) suomentaneet Helmut Diekmann ja Arja Hakulinen. Absurdia, 2011.

CRC Handbook of Chemistry and Physics http://www.hbcpnetbase.com/