Puhe Suomen Aspergeryhdistyksen 10-vuotispäivillä

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: Rita

Kuva: Rita

 

Suomen Aspergeryhdistys ry:n eli ASY:n ensimmäisenä puheenjohtajana ja perustajajäsenenä toimi Janne Vainio. Hän piti puheen ASY:n 10-vuotisjuhlissa 9.4.2016. Kuva: Rita

Siitä on nyt kohta kymmenen vuotta, kun Suomen Aspergeryhdistys perustettiin. Kymmenen vuotta on lyhyt aika vakiintuneiden järjestöjen historiassa, mutta pitkä aika yksittäiselle järjestölle todistaa, onko sen toiminnalla tulevaisuutta.

Pitkän järjestökokemuksen perusteella voisin sanoa, että Asy on tuossa ajassa osoittanut sen. Toisin kuin monilla muilla samankokoisilla järjestöillä, toimintakertomukset ovat täynnä konkretiaa eikä niitä ole vain tunnollisesti kopioitu edellisen vuoden toimintakertomuksista. Toimintasuunnitelmissa luetellaan asioita, joita voidaan toteuttaa olemassa olevilla voimavaroilla eikä joukkoa katteettomia toiveita toiminnan laajenemisesta. Jäsenistön tasainen kasvu – viimeksi kahdensadan mentyä rikki – on todellista eikä perustu monien järjestöjen tapaan pitää listoillaan gogolilaisia ”kuolleita sieluja” tukien tai poliittisen vaikutusvallan kasvattamiseksi.

En helposti lausu ylisanoja, mutta varovaisen arvion mukaan tämä järjestö on osoittanut paikkansa ainakin jonkin verran yli alkuaikojen odotusten. Tämä voi olla hyvin sanottu ottaen huomioon, että viime mainitut ovat useinkin tyypillisesti syntyvaiheen idealistisessa hengessä melko utopistisia.

Kuuluisa italialainen sosiaalipsykologi Francesco Alberoni on verrannut aatteellisten joukkoliikkeiden syntyvaiheita rakastumisiin. Jotkut kuulijoistakin ovat ehkä lukeneet hänen suosittuja populaariteoksiaan rakastumisesta ja ystävyydestä – joita hän käsittelee eräänlaisen pienimmän mahdollisen joukkoliikkeen – kahdenvälisen liikkeen – muodostumisena ja vakiintumisena. Vähemmän tunnettua on, että tämä populaari näkökulma sai alkunsa Alberonin tutkimuksista, jotka kohdistuivat yleisemmin joukkoliikkeiden – laajojen populististen ja jopa totalitaaristen massaliikkeiden – syntyvaiheisiin ja tällaisten liikkeiden aseman vakiintumiseen ja näiden kahden seikan väliseen myyttiseen ja rituaaliseen suhteeseen.

Rakkaussuhteiden kanssa yhteistä näille on tietty vuorovaikutuksen kehityskulku, joka alkaa aina (tai ainakin usein) pelkästä älyttömästä innostuksen hengestä vailla kovin realistista ja laskelmoivaa järkipohjaa – ja sitten aikanaan muodostuu (sikäli mikäli muodostuu) jonkinlaiseksi vakiintuneeksi suhteeksi, joka voi tiedetysti olla muodoltaan hyvinkin monenlainen. Yhteistä tällä tavoin alkaneille ihmissuhteille sekä yhtä hyvin myös laajoille joukkoliikkeille on, että vakiintuessaankin ne oikeuttavat olemassaoloaan omassa sisäisessä kertomuksessaan – sanokaamme jopa omissa myyteissään – tuolla alussa olleella legendaarisella syntyvaiheella ja sen kerrotuilla tapahtumilla.

Jos katselee nyt Asy:n kymmenvuotista historiaa taaksepäin ja vertaa nykytilannetta tähän liikkeen syntyvaiheeseen, niin tämäkin seikka on toki helposti havaittavissa. Yhtenä esimerkkinä voisin mainita, että vaikka tilanne on nyt toinen ja Asy:lla on hyvin vakiintunut ja tunnustettu asema yhtenä Autismiliiton merkittävimmistä jäsenjärjestöistä, yhdistys esitellään usein alkuaikojen tavoin symbolisena irtiottona liiton toimintaa vallanneista ”nenttimammoista” – tai ehkä täsmällisemmin sanoen sellaisista toimijoista, jotka ajavat (tai ainakin ovat ajavinaan) autismikirjolaisten asioita mutta jotka lähestyvät aihetta tavalla tai toisella ulkopuolisina – ja siten väistämättä nimenomaan jopa täysin tahattomastikin ikään kuin ”ylhäältä” käsin.

Tällaisina toimijoina voidaan pitää esimerkiksi autismikirjolaisten omaisia, asiantuntijoita ja ammattiauttajia – tai periaatteessa yhtä hyvin myös sellaisia maailmanparantajia, jotka (oman vilpittömän käsityksensä mukaan täysin epäitsekkäästi) omistautuvat muiden ihmisten ongelmien ratkaisemiseen tavalla, jonka he tietävät näitä paremmin. Viimeksi mainittuja toimijoita ei autismikirjon alan toiminnassa ole ollut kovin näkyvästi mukana, mutta mainitsen tämän järjestötoimijoiden lajin tässä sen vuoksi, että laajemmin aatteellisissa järjestöissä se on ehkä se kaikkein yleisin, jollei oteta lukuun tietoista omien välittömien etujen ajamista jossakin etujärjestössä.

Tämä yksittäinen seikka on mielestäni ollut Asy:n nykyiselle asemalle käytännössä ratkaisevampi kuin voisi heti ajatella. Tavallisesti, jos jossakin aatteellisessa liikkeessä tapahtuu sisäinen irtiotto aikaisemmasta, muodostuu vain jokin uusi fraktio: kymmenes kommunistinen puolue, yhdestoista eläinsuojelujärjestö tai kahdeksassadasseitsemäskymmenesviides oikeaoppinen kristillinen seurakunta. Aikaisemmin vakiintuneen liikkeen sisäiset valtasuhteet sen sijaan jäävät koskemattomiksi, ja sen puitteissa kaikki jatkuu kuten ennenkin.

Se, että meillä nämä ulkopuolisen tahon toimijat ajattelevat yleensä tietoisesti saavansa toiminnasta itse itselleen hyötyä (esimerkiksi ammatillisen asiantuntijan asemassa tai omaisina) eivätkä kuvittele vain parantavansa maailmaa ja käyttävänsä jotakin muka epäitsekästä valtaa, on sinällään ollut autismikirjolaisten oman valtaistumisen kannalta edullista – vaikkakin se on tiedetysti ollut monien mielestä ärsyttävää ja joskus jopa sietämätöntä. Se, että autismikirjolaisten holhoamiselle omistautuneet toimijat tiedostavat ajavansa omaa itsekästä etuaan (sen sijaan, että olisivat pelkkiä maailmanparantajia) mahdollistaa meille autismikirjolaisille neuvottelutilanteen, jossa on mahdollista lopulta kohtuullisen rationaalisesti keskustella siitä, miten valtasuhteita jaetaan olemassa olevan ja tulevan toiminnan puitteissa. Tällaista rationaalisen neuvottelun mahdollisuutta olisi turha yrittää selittää monille sellaisille nykyisiäkin maailmanparannusliikkeitä kansoittaville pikkulenineille tai pikkumussolineille, jotka uskottelevat toimivansa pyyteettä ja käyttävänsä kaikkea valtaa vain muiden hyväksi omasta hyödystä välittämättä.

En nyt kuitenkaan liioittelisi tällaisen taustatilanteen taannoista otollisuutta, sillä taustatilanne ei tämän järjestön alkuaikoina ollut muilta osin mitenkään erityisen suotuisa. Järjestön perustaminen sai alkunsa siitä, että autismikirjolaiset tahdottiin lähes kirjaimellisesti sulkea ulos heidän etujaan nimellisesti ajavien muiden järjestöjen johtoasemista. Yhdistys perustettiin lähes tyhjästä ja sitä pyörittämässä oli aluksi vain kourallinen aktiiveja rajallisin taidoin ja vähin resurssein. Siksi ei mielestäni voi aliarvioida toista sellaista seikkaa, joka erottaa tämän järjestön monista muista aatteelliselta pohjalta yleishyödyllisesti toimivista kansalaisjärjestöistä – ja tämä seikka on kenties edellä mainittua taustaa merkittävämpi. Yhdellä sanalla lausuttuna tämä seikka on autismikulttuuri.

Autismikirjolaisille ominaisen toiminnan erityispiirteisiin kuuluu joukko sellaisia asioita, joita usein pidetään puutteina tai heikkouksina, mutta jotka ainakin tämän järjestön toiminnassa ovat näkyneet vahvuuksina. Yksi sellainen asia on työnjaon välttämättömyys autismikirjolaisten keskinäisessä yhteistoiminnassa ja toinen on autismikirjolaisten yleinen taipumus tiukkaan asiassa pysymiseen. Tällaiset seikat voidaan nähdä sosiaalisena rajoittuneisuutena, mutta tämän rajoittuneisuuden ansiosta Asy:n toiminta on välttänyt tietyt sellaiset sudenkuopat, joiden vuoksi useiden hiukan laajemminkin resurssein perustettujen järjestöjen toiminta lopahtaa pian edellä mainitun syntyvaiheen jälkeen.

Tehtäväjaon tavanomainen epämääräisyys on useinkin pahimpana esteenä uusien järjestöjen toiminnan kehittymiselle. Tällaisissa olosuhteissa keskiverto järjestötoimija palaa loppuun parissa-kolmessa vuodessa, ja koska toiminta ei etene mihinkään, ei ole myöskään toimijoiden vaihtuvuutta, joka mahdollistaisi järjestön toiminnan jatkuvuuden. Tuloksena on joukko paperijärjestöjä ja gogolilaisia ”kuolleita sieluja”, joista ei ole hyötyä mihinkään muuhun kuin poliittiseen järjestökähmintään jossakin mahdollisessa kattojärjestössä.

Autismikirjolaiset eivät välttämättä ole sen sitoutuneempia toimijoita kuin ihmiset yleensä – ehkä pikemminkin päinvastoin – mutta siinä määrin kuin he sitoutuvat johonkin, he sitoutuvat siihen selkeästi. He tietävät, missä määrin he ovat valmiita panostamaan johonkin, ja he voivat myös luottaa (ainakin autismikulttuurin sateenvarjon alla) siihen, että myös muut toimijat tekevät jokseenkin sitä mitä sanovat tekevänsä. Tämä keskinäisen toiminnan rajojen tarkka määrittely on mahdollistanut Asy:n piirissä paitsi tehokkaasti toimivan työnjaon, myös toimijoiden vaihtuvuuden. Kukaan ei joudu kokemaan itseään vahingollisella tavalla korvaamattomaksi.

Asy:n ensimmäisenä puheenjohtajana olen siten voinut luottavaisin mielin vetäytyä yhdistyksen johdosta ja jättää tehtävät eteenpäin. En ole kokenut joutuvani tekemään niin väistyäkseni vastuusta uppoavan laivan ohjaamisessa, vaan päätin aikanani kieltäytyä ehdokkuudesta siksi, että vaihtuvuus on yhdistyksen toiminnan jatkuvuudelle parasta – ja olen tietysti kiitollinen niille uusille toimijoille, jotka mielihyvin ovat ottaneet aikaisemmat tehtävät vastaan.

Autismikulttuuri on ainakin Asy:n puitteissa tuottanut sellaisia toimintamalleja, joista laajemminkin olisi hyötyä myös nenttiyhteiskunnassa. Asy on yksi elävä esimerkki autismikulttuurin mahdollisuuksista. Näillä sanoilla lopetan tämän puheeni. Kiitos kaikille kuulijoille!

Teksti: Janne V.

 

ASY10v_Rita2

Kuva: Rita

Kuva: Rita

Kuva: Rita