Parannuin Aspergerista vastoin asiantuntijoiden käsitystä

, , Kommentointi suljettu.

(Nämä viestit ovat tulleet kommenttikenttään, mutta julkaisemme ne tässä.)

En tiedä varmasti, milloin kuulin sanan autismi ensikerran. Sen muistan, että Sademies-elokuva jäi mieleen autistisen sankarinsa takia. Lapsuudessa minua pidettiin jopa nerona, sillä minulla oli erikoisia ja vaativia harrastuksia. Ensin minua kiinnostivat kirkot ja halusin käydä kaikissa mahdollisissa kirkoissa, joissa suntiot mielellään esittelivät rakennuksiaan arkkitehtuurista kiinnostuneelle uteliaalle pikkupojalle. Ennen kouluikää kiinnostivat junat ja etenkin veturit. Tutustuin veturinkuljettajiin, jotka tarjosivat minulle kyytejä veturissa edestakaisin naapurikaupunkien välillä.

Sittemmin minua alkoi kiinnostaa elektroniikka. Löysin naapurikorttelin takapihalta elektroniikkakorjaamon, jossa seurasin haltioituneena, kuinka asentajat korjasivat erilaisia kotitalouksien pienkojeita. Eräs asentaja huomasi kiinnostukseni. Hän antoi minulle kasan mikroaaltouuneista jääneitä osia ja sanoi: ”Kokoa näistä osista itsellesi mikro!”. Ja kas kummaa niistä todella syntyi toimiva mikro, jonka kannoin yllättyneille vanhemmilleni kotiin. Aluksi heidän oli vaikea uskoa, että oli koonnut laitteen aivan itse.

Koulussa kyllästyin istumaan pulpetissa ja pian minut leimattiin häiriköksi. Lapset kiusasivat oudosti käyttäytyvää luokkatoveriaan. Minusta tehtiin syntipukki ja sijaiskärsijä. Kerran kiipesin koulun katolle karkuun kiusaajiani. Tästäkään ei rankaistu kiusaajiani, vaan minut ohjattiin rankaisujen jälkeen nyt terveydenhoitajalle, joka näki käytöksessäni psykiatrisen ongelman. Myös vanhemmat määrättiin erilaisiin tutkimuksiin ja terapioihin.

Koulussa ei ymmärretty harrastuksiani. Koulupsykologi määräsi minulle erilaisia psykiatrisia tutkimuksia. Vanhempani veivät minua sairaalasta toiseen, joissa heitä haastateltiin ja minulle tehtiin erilaisia kummallisia testejä. Minun piti tulkita kummallisia läikkiä, jotka näyttivät kuivuneelta linnunkakalta. Vanhempiani syytettiin siitä, että olivat antaneet minun vaeltaa yksin kaupungin katuja, vaikka itseasiassa olin joskus jopa karannut omille teilleni, sillä en jaksanut olla pienessä kaupunkiasunnossa.

Sitten minulle kerrottiin, että minut sijoitettaisiin uuteen kotiin sairaalan osastolle. Isäni tehtävä oli viedä minut tuohon sairaalaan. En kuitenkaan halunnut jäädä sinne. ”En ole sairas! – haluan heti takaisin kotiin!” Huusin ja raivosin. Onni kääntyi ja isäni vei minut takaisin kotiin. Pitkään aikaan en ollut niin onnellinen, kun pääsin illalla takaisin omaan sänkyyni. Lopulta löytyi psykologi, joka oli sattunut kuulemaan Aspergerin syndroomasta ja näin saatiin oireilulle nimi ja selitys.

Asperger tuntui hyvältä. Enää ei perhettäni epäilty huonosta kasvatuksesta. Alle 10-vuotiaana sain oman diagnoosini luettavaksi. Ja kas kummaa nyt sain selityksen ongelmille, jotka johtivat siihen, että koulussa minut oli jo yleisesti leimattu toivottomaksi häiriköksi.

Vaikka selitys oli saatu, ongelmat koulussa jatkuivat ja jouduin edelleen käymään erilaisissa terapioissa. Sitten onnekseni äitini hankki työhuoneen ja uuden asunnon maalta ja sain vaihtaa pieneen kyläkouluun. Nyt perheeni pääsi eroon psykiatreista, jotka etsivät pojan ongelmia taiteilijaäidin kylmyydestä ja liian tiiviistä isä-suhteesta.

Näistä tapahtumista on kulunut jo vuosia. Ammatinvalintapsykologi sanoi, että Aspergerini on parantunut. Hän ehdottikin minulle lukion jälkeen amista. Onneksi en uskonut häntä vaan pyrin ammattikorkeakouluun. Olen nyt nuori mies, joka on jo työllistänyt itsensä, ja suoritan jo toista ylempää insinööritutkintoa.

Tukea oli vaikea saada, sillä minun tai vanhempien toiveita ei kuunneltu. Vanhempani olivat kysyneet neuvoa Autismi- ja Aspergerliitosta, kun minua oltiin sijoittamassa vastoin tahtoani lasten psykiatriselle osastolle. Järjestöstä kuitenkin kehotettiin unohtamaan vastarinta, jottei aiheutettaisi hallaa lapselle. Onnekseni vanhempani kuulivat minua eivätkä uskoneet terveydenhuollon ammattilaisiin tai autistien etujärjestöä.

Kuten sanottu perheeni haki tukea Autismi- ja Asperger-liitosta. Sanottiin vaan, että ottakaa vastaan kaikki tarjottu laitoshoito, sillä Aspergerista ei parannuta. Kotiin tukea ei kuitenkaan koskaan saatu, vaikka sitä vanhempani halusivat. Onnekseni vanhempani uskoivat omaan intuitioonsa ja lapseensa ja pelastuin ”hullujen huoneesta”.

Luulin, että tulevaisuus on nyt 2000-luvulla. Mutta suureksi hämmästyksekseni edelleenkin kuulen vastaavia tarinoita siitä, kuinka lapset ja heidän perheensä kärsivät väärin ymmärryksestä. Miksi perheitä ei kuunnella? Terveydenhuollon ammattilaiset kertoivat toimivansa 20-vuoden asiantuntemuksella. Ilmeisesti se kuitenkin merkitsee, että heidän osaltaan mikään ei ole muuttunut 20 vuoteen. Toivoisinkin, että alan järjestöissä kuultaisiin terveydenhuollon ”asiantuntijoiden” sijasta myös lapsia ja heidän vanhempiaan.

Ei ole enää mitään syytä kutsua itseäni Aspergeriksi. Minulla on oma perhe ja työ. Olen siis parantunut. Toivottavasti kokemukseni auttaa myös muita parantumaan Aspergerista.

nimim. Todellinen parantuminen Aspergerista

Sinun tarina kuulosti hyvinkin tutulta. Minullakin oli hyvin vaikeaa koulussa, kiusaamista yms. Varsinkin ala-asteella ja yläasteella. Menin kouluun vuonna 1990, eikä silloin kai niin osattu tutkia. Minulla todettin Asperger vasta vuonna 2008, mutta aina oli kuitenkin jotenkin sellainen olo, että on jotenkin erilainen kuin muut. Käyttäydyin eri tavalla kuin muut lapset, enkä halunnut esim. välitunnilla mennä leikkeihin mukaan. Niinpä minutkin määrättiin tutkimuksiin, mutta niistä ei ollut mitään apua, koska minä en ollut ns. yhteistyökykyinen. Isä suuttui siitä kovasti ja kielti koko asian; ”Ei sinua mikään vaivaa”. Asia jäi siihen sillä kertaa.

Menin yläasteen jälkeen lukioon. Siellä oli vähän vapaampaa, mutta jonkinmoista kiusaamista esiintyi. Ajattelin ensimmäisen viikon jälkeen, että tämä ei ollutkaan ns. minun juttuni. Kävin kuitenkin sitkeästi ja rupesin viihtymään. Ystäviä en kuitenkaan saanut vieläkään. Viimeisimmältä koulutukseltani olen datanomi.

Nykyään minullakin on asiat paremmin. On perhe ja työtäkin on :) Olen jopa saanut muutaman ystävänkin :)

Minna