Introverteilla samoja erityistarpeita kuin autismikirjon ihmisillä

, , Kommentointi suljettu.

Taiteen ja tieteen edustajia keskusteli kuluneella viikolla Ylen Inhimillinen tekijä -ohjelmassa introversiosta ja sen mukanaan tuomista erityistarpeista. Keskusteluun osallistuivat Martti Suosalo, Pauliina Vanhatalo ja Liisa Keltikangas–Järvinen.

martti-suosaloNäyttelijä Martti Suosalo viihtyi jo lapsena niin hyvin yksikseen, että vanhemmat olivat huolissaan hänen tulevaisuudestaan. Suosalo paljasti ohjelman aikana nauttivansa omasta rauhasta edelleen niin paljon, että saattaa jopa paeta toiseen vaunuun bongatessaan junasta jonkin satunnaisen tuttavan.

Small talk oli Suosalolle etenkin nuorempana täysin mahdotonta. Hän on koettanut opiskella sitä myöhemmin, mutta on silti kutsuilla edelleen yleensä se, joka alkaa kantaa ruokia pöytään sillä välin, kun muut seurustelevat keskenään. Rutinoitunut näyttelijä kertoi myös jännittävänsä haastatteluja, vaikka omaakin nykyisin eräänlaisen ”kasetin”, jonka panee pyörimään sen kaltaisissa tilanteissa.

Psykologian professori Liisa Keltikangas–Järvinen mainitsi pitävänsä suurena ongelmana sitä, että ulospäinsuuntautunut käytös arvotetaan jo koulussa introversiota paremmaksi. Sisäänpäinkääntyneisyyden tunnistaminen ja hyväksyminen olisi kuitenkin tärkeää stressinsäätelyn kannalta.

Keltikangas–Järvinen puhui jopa työpaikkojen persoonallisuussyrjinnästä. Siitä, että työntekijän persoonallisuudelle asetetaan odotuksia ja suorastaan vaatimuksia asioissa, joilla ei ole mitään tekemistä ammattitaidon kanssa. Lehti-ilmoituksissa saatetaan hakea persoonaa, joka sopii parhaiten tietynlaisten persoonallisuuksien joukkoon. Se on yhtä asiatonta kuin jos työpaikkailmoituksessa lukisi, että meiltä saavat työtä vain pitkät, valkoiset, ylemmästä keskiluokasta tulevat miehet.

Ihmispaljous kuormittaa

pauliina-vanhataloKirjailija Pauliina Vanhatalo kertoi kokevansa vaikeiksi etenkin sellaiset tilanteet, joissa on paljon ihmisiä yhtä aikaa koolla. Silloin ärsykkeiden ja äänten suuri määrä alkaa kuormittaa häntä. Vanhatalo ratkaisee asian juhlissa keskustelemalla yleensä vain yhden tai kahden vieraan kanssa kerrallaan ja livahtamalla välillä penkomaan isäntäväen kirjahyllyjä. Hän ei käsitä, miksi kulttuurimme asettaa introverteille ihmisille paineita siitä, että pitäisi olla paljon menossa tai sukkuloida seurapiireissä, jos se ei tunnu yhtä luontevalta kuin koti-illat kirjojen parissa.

Vanhataloa pidettiin lapsena outona, koska hän käytti sivistyssanoja ja halusi jutella enemmän aikuisten kuin ikätoveriensa kanssa. Lapsuus oli kuitenkin helppoa aikaa, koska hänellä oli mahdollisuus elää omassa rytmissään. Hänellä oli seuraa perheestään, kun hän kaipasi toisia ihmisiä, mutta sitten kun piti palautua sosiaalisuudesta, hänellä oli mahdollisuus vetäytyä huoneeseensa kirjan kanssa.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun Vanhatalo aikuistui ja sai lapsia. Varsinkin pienten lasten kanssa oli elettävä täysin heidän ehdoillaan. Vanhatalo alkoi voimaan huonosti, koska tarvitsi yksinoloa ja hiljaisuutta paljon enemmän kuin oli osannut ennustaa. Hän kyllä nautti sosiaalisesta kanssakäymisestä perheen kanssa tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos sitä jatkui yli oman kantokyvyn, hän ahdistui. Tällaisissa tilanteissa kyky säädellä omia tunteita ja lopulta omaa käytöstäkin alkoi heikentyä. Hän saattoi esimerkiksi suuttua turhista asioista tai poistua paikalta tilanteissa, joissa se ei ollut soveliasta.

Kuormittava elämäntilanne johti sairastumiseen

Ongelmat kärjistyivät perheen muuttaessa vanhaan taloon, jota aviomies alkoi remontoida. Lasten kanssa oleminen jäi yhä enemmän Vanhatalon vastuulle, joka alkoi kärsiä keskivaikeasta kaamosmasennuksesta ja siihen liittyvästä uupumuksesta.

Toissa vuonna tilanne ajautui lopulta niin pitkälle, että kirjailijan ja perheenäidin vuodepotilaaksi romahduttanut sairaus ei hellittänyt edes maaliskuussa. Yhdeksän laudaturia kirjoittanutta, työnteon kuvauksista tunnettua kirjailijaa alkoi ahdistaa toden teolla, sillä hän koki, ettei ollut kyennyt saavuttamaan tavoitteitaan äitinä eikä kirjailijana. Vanhatalo ei kyennyt masentuneena jatkamaan normaalia kirjailijantyötään, mutta oli alkanut pitää päiväkirjaa, jonka työsti myöhemmin kirjaksi.

Sairauden paheneminen oli kuitenkin käännekohta, jolloin Vanhatalo alkoi pohtia tosissaan, kuka hän on ja missä kulkevat ne rajat, joita ei kannata ylittää. Vanhatalo joutui hyväksymään sen, ettei hänestä voisi tulla koskaan sellaista sosiaalista perheen keskushahmoa, jollaiseksi oli äidin roolin aina kokenut ja oivalsi, että ainoa tapa voida paremmin, on kuunnella entistä paremmin omasta introversiosta johtuvia erityistarpeitaan.

Lisätietoja: