Elämää sadussa

, , Kommentointi suljettu.

Kuva: Satu Johanna

Kuva: Satu Johanna

 

Sain nimekseni Satu Johanna. Lapsena olin ikäisiäni isompi ja vähän tukeva. Näytin enemmän pojalta 7­-vuotiaaksi asti. En oikein tuntenut kuuluvani joukkoon ala-­asteen ensimmäisillä luokilla. Tunsin olevani kömpelö virtahepo suuremman kokoni takia. Aikuisten mielestä olin aina fiksu ja kiltti. Oman ikäisteni kanssa oli vaikeaa tulla toimeen. Aikuisilta saamieni kehujen takia koin kuitenkin olevani ihan normaali, menestyvä kansalainen. Toisaalta kuitenkin minulla oli aina myös outo olo, että en ole kuten muut. Sisälläni velloi epämääräinen epätietoisuus.

Naapurin lapset hyväksyivät minut joukkoonsa. Koulussa minulla oli vain pari kaveria ja he olivat niitä vähemmän suosittuja, ”seinäruusuja”, kuten minäkin. Olin todella ujo. En oikein tiennyt, mitä ihmisille pitäisi puhua ja ihmettelin vain koulun pihalla, miten sujuvasti muut oppilaat jo 10­-12­-vuotiaana osasivat tutustua toisiinsa ja jutella keskenään. Sain hyviä arvosanoja, mutta olin suunnattoman hidas ja kömpelö. Ihmettelin kovasti, mistä se johtuu. Koin, että olen ainut maailmassa.. en tuntenut ketään muuta hidasta itseni lisäksi. Naulakolta välitunnille mennessä kaikki muut lapset pukivat parissa sekunnissa. Itse lähdin naulakolta aina viimeisenä, ihan sama hosuinko vai puinko rauhallisesti. Kädet eivät vain toimineet nopeasti! En voinut käsittää, miksi olin niin hidas. Hiihto ja luistelu olivat todella kärsimystä. Kylmässä talvi­-ilmassa hikoilu oli todella epämukavaa ja hiihtokilpailut olivat erityisesti nöyryytystä. Hiihtokilpailun tulokset laitettiin seinälle ja minä olin aina ylivoimaisesti viimeinen.

Olen ollut aamu-­uninen niin nuoresta kuin muistan, eli ainakin 4­-vuotiaasta lähtien. Ensimmäinen hoitotätini oli kiva. Hän nukkui aina puolille päivin ja minut laitettiin aamulla klo 8 hänen sohvalleen nukkumaan. Sain jatkaa unia vielä muutaman tunnin ja olinkin siihen aikaan hyvin nukkunut ja virkeä. Jo 5-­vuotiaana jouduin kuitenkin ”reippaampaan” hoitopaikkaan, jossa piti olla aamusta asti hereillä ja siitä lähtien olin erittäin uupunut ja pahoinvoiva 26-­vuotiaaksi asti. En tosin lapsena ja nuorena tiennyt olevani epäterveellisen väsynyt, koska minulle sanottiin, että kyllä muitakin ihmisiä väsyttää aamuisin.

Vasta näin aikuisiällä ­vuorotyöhön pääsyni myötä­ olen saanut ymmärtää, että olen yöeläjä ja että minun pitäisi saada nukkua koko aamupäivä. Jos minun täytyy säännöllisesti herätä aamuisin, olen hidas, tyhmä, kömpelö, minulla on koko ajan vatsavaivoja ja aineenvaihdunnan ongelmia.

8­-vuotiaana aloin äänittää musiikkia kaseteille ja pidin erittäin tarkkaa kirjapitoa äänittämieni kappaleiden nimistä ja esittäjistä. Jatkoin tätä harrastetta päälle 20-­vuotiaaksi ja siihen mennessä minulle oli kertynyt noin 30 kasettia. 13­-vuotiaana aloin hankkia ulkolaisia kirjekavereita kaikkialta maailmasta. Oli hyvin kiinnostavaa olla yhteydessä kaukaisiin ihmisiin ja oppia asioita heidän kotimaistaan. Jokaista kirjettä kirjoitin 2 päivää, koska olin niin pikkutarkka kaikessa kirjeen koristelussa ja oheismateriaalin lähettämisessä. Ehkä kuitenkin rakkain harrasteeni alkoi 12-­vuotiaana, jolloin sattumalta päätin lainata kirjastosta ufokirjoja. Ensin ajattelin sitä vain tieteisfantasiana, mutta ajatukseni muuttui pian. Pääsin sisään rajatiedon maailmaan ja siellä olen viihtynyt siitä lähtien. Huomasin muun muassa, että ufokontaktihenkilöt keskustelivat avaruusolentojen kanssa samoista asioista, kuin mitä esim. Raamatussa kerrotaan siitä, miten meidän pitäisi kohdella toisia ihmisiä. Se vaan, että ufokirjoissa nämä opetukset kerrottiin ymmärrettävällä nykykielellä, toisin kuin Raamatussa.

Sain myös huomata, että ei niitä ufoilmiöitä voi niin vain leimata tieteisfantasiaksi, koska niille kontaktihenkilöille se on totista totta.. se on sitten jo asia erikseen, että tapahtuuko ne asiat heidän pään sisällään, vaiko ulkopuolella. Mutta se onkin jo taas kiehtovaa tutkimusta, jota voi tutkia myös psykologian näkökulmasta. Osittain viehtymykseni rajatietoon selittänee myös se, ettäjotkut assit tykkäävät luoda mielikuvitusmaailmoita, joissa he viihtyvät paremmin kuin arkitodellisuudessa. Ja nuo ufomaailmat ovat minulle olleet se pakopaikka karusta todellisuudesta ja varmasti myös mielenterveyteni pelastaja!

Ufomaailmani lisäksi viihdyn myös satumaailmoissa.. Tykkään paljon haltioista ja hobbiteista, fauneista, keijuista, menninkäisistä ja kääpiöistä jne.. Satuolennoilta näyttävät ihmisetkin piristävät aina päivääni. On kiva kertoa esimerkiksi kaverille, että ”näin tänään bussissa hobbitipojan”, tai että ”fauni tuli vastaan kadulla, jeeee!” Muita rakkaita harrasteitani ovat aina olleet vieraat kielet, paritanssit, ja erilaisten asioiden, kuten psykologian, filosofian ja historian tutkiminen.

Teini-­iän kuljin nenttiporukoissa ja luulin olevani itsekin ihan normaali. Koin vaan selittämätöntä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, enkä saanut mitään iloa irti nenttien elämäntavoista. Aloin kokeilla alkoholia kavereitteni kanssa jo 13­-vuotiaana ja notkuin kaduilla. Alkoholin avulla pystyin juttelemaan ihmisille aivan normaalisti, vaikka selvinpäin olin lähes mykkä.

Noin 20-­vuotiaana olin jo oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta, miten normaalien kanssa keskustellaan. Elin nentin elämääni, mutta koin silti suurta yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Olin aina masentunut. Yritin käydä psykologeiltakin kyselemässä, miksi on niin vaikeaa, miksi masentaa ja miksi pää on kuin ampiaispesä, täynnä ajatuksia, jotka tekevät minut hulluksi. Hyvä koulumenestykseni yläasteella ja lukiossa saivat minut yhä uskomaan, että olen ihan normaali.

Psykologienkin mielestä olin normaali, eivätkä he osanneet auttaa minua. Lukion jälkeen koulumenestykseni loppui. Kävin tradenomikoulussa puoli vuotta ja muutamissa toisen asteen oppilaitoksissakin yritin olla. Yhtäkkiä sainkin vain hylättyjä tenteistä. En ymmärtänyt ammatillisissa kouluissa käytettyä lähestymistapaa ollenkaan. Ihmettelin, miten pitäisi oppia tekemään työtä kirjoittamalla jotain turhanpäiväisiä tutkielmia. Masennukseni kanssa elelin välillä paremmin, välillä huonommin. Koskaan en suostunut lääkkeitä kokeilemaan, koska koin, että en ole sairastunut masennukseen, vaan että elämässäni on jotain pielessä ja minun pitäisi saada se elämä sujumaan.

Olin päättänyt kaivaa vaikka joka kiven ja kannon, että elämäniloni löytäisin. Olin varma, että jossain se ratkaisu on, kunhan vain kovasti etsin. Alkoholiin ja päihteisiin en pahemmin sortunut, koska elimistöni ei oikein siedä niitä myrkkyjä. Kävin kyllä toisinaan baareissa ja join olutta, kun en parempaakaan tekemistä keksinyt. Joskus oli vaikeampia kausia ja rellestin enemmän. Lopulta joskus noin 27-­vuotiaana työpaikalla kahvitauolla luin lehdestä 30-­vuotiaasta ADHD-­naisesta, jolla oli takanaan kymmenittäin pätkätöitä, useita kesken jääneitä ammattikouluja ja lukemattomia lyhyitä parisuhteita. Totesin, että sehän on ihan kuin minä! Ihmettelin vain, että miten voin olla ADHD, kun minulla ei ole lukihäiriötä, enkä riehu ja roiku kattolampuissa. Aloin kuitenkin tutkimaan asioita netistä ja ADHD:n olemus alkoi avautumaan minulle.

Aiemmin elämäni oli ollut vain sarja epäonnistumisia, repaleista ja epäselvää sähläämistä, vaikka kuinka kovasti yritin hampaat irvessä. ADHD-asiat ymmärrettyäni kaikki loksahti paikoilleen ja kaikki epäonnistumiseni saivatkin yhteisen nimittäjän.. kaikki olikin loogista ja selkeää. Sain myös ymmärtää, että en ollut enää yksin maailmassa, vaan kaltaisiani on paljon! Oli suuri helpotus tajuta, etten ole ongelmineni yksin, vaan että on niitä, jotka tajuaa, miten vaikeaa kaikki voi olla, vaikka kuinka yrittää parhaansa. Olin löytänyt oman ihmisjoukkoni!

Kun lopulta aloin lukea asiaa Aspergerin oireyhtymästä, niin koin aivan samanlaista helpotusta. Esimerkiksi wikipedian sosiaaliset kuvaukset aspergerista kuulostivat erittäin tutuilta. Nämä asiat oivallettuani katosi masennukseni, koska minun ei enää tarvinnut kiusata itseäni niillä nentin elämäntavoilla, joissa aina epäonnistuin. Sain tajuta, että voin elää ADHD- ja Asperger­ihmisen elämäntavoilla, jotka luonnistuvat minulle ihan itsestään!

Sain myös kaltaisiani kavereita, jotka ovat paljon hauskempia ja kiinnostavampia ihmisiä kuin nentit. Itseni kaltaisia ihmisiä, joista haluan sanoa täydestä sydämestäni, että ei heillä ole mitään oireyhtymää, koska mielestäni he ovat juuri oikenalaisia ihmisiä! Fiksuja ja omia polkujaan kulkevia, yksilöllisiä elämän väripilkkuja.

En voi sanoa muuta kuin; KIITOS ETTÄ OLETTE OLEMASSA! Olette elämäni valo, olette ilma, jota hengitän. Te kaikki erilaiset, persoonalliset nuuskamuikkuset. =) Kiitos..

­Satu Johanna­