Asperger somessa: Sain lopulta diagnoosin, vaikka en muistuttanut Asperger-poikia

, , Kommentointi suljettu.

Tässä sarjassa julkaistaan otteita ja koosteita sosiaalisessa mediassa pidetyistä puheenvuoroista ja keskusteluista.

Aspergerin syndrooma oireilee usein eri tavalla ulos päin pojilla, ja Asperger-tytöt jäävät siksi monesti ilman diagnoosia. Eräs tuore äiti kirjoittaa aiheesta Facebookin Asperger-keskusteluryhmässä seuraavaa:

Harmittaa ja kiukuttaa niin vietävästi! Tiedän, ettei pitäisi lukea netistä noita keskusteluita aspergeriin liittyen, joissa on aina kauheat määrät epäasiallisia kommentteja ihmisiltä jotka eivät tiedä asiasta. Kaikken ärsyttävin on ehkä se ”Jos olet työelämässä tai parisuhteessa, et voi olla asperger ja sinulle on annettu virhediagnoosi”. Toinen yhtä ärsyttävä on ”olet varmaan ostanut diagnoosisi jostain yksityiseltä että ei tarvitse tehdä töitä”!

Itse olen parisuhteessa, mulla on lapsikin, hyvin on mennyt vaikka tietenkin jotkut asiat kuormittavat enemmän. Opiskelun koen kyllä hankalaksi, mutta aion yrittää ja ehdottomasti haluaisin tehdä töitä vaikka sekin tulee kuormittamaan paljon.

Muistan kouluajoilta sen, että tuntui aina kun olisin katsellut telkkaria, olin se sivukatsoja muitten joukossa, mutta en ikinä ollut ite missään mukana. Suurin tuska oli kuitenkin omassa päässäni, se kuormittuminen kaikesta, tietämättömyys kuinka tilanteissa olisi pitänyt olla ja liikakuormituksen aiheuttamat raivokohtaukset. Mulla ihmeteltiin joitain asioita jo pienenä, mut aina ajateltiin et mä nyt vaan oon tälläinen, eikä asiaa lähdetty tutkimaan.

Ihmiset jotka ei tiedä mun aspergerista, on usein sanoneet mua hiljaiseksi. Menen tilanteissa aivan lukkoon koska ei mulla oo hajuakaan mitä semmosessa sosiaalisessa tilanteessa kuuluisi sanoa! Muut jutustelee niitä näitä, mutta musta tuntuu et mä en vaan osaa ja jokaista sanomistani mietin pitkään ennen kuin sanon sen, et voinko sen varmasti sanoa.

Toisaalta perheen kesken oon tosi puhelias, koska mun ei tarvi miettiä ja stressata mitä sanoa, vaan voin puhua ihan mitä vaan huoletta ja he hyväksyvät mut semmoisena kun olen. Mutta kun astun omasta kuplastani ”ulkomaailmaan”, olen se ujo ja hiljainen joka ei osaa sanoa yhtään mitään ja tokaisee lopulta aina jotain typerää… Ne jotka ei tiedä mun aspergerista, pitävät varmaankin lähinnä vähän outona ja tyhmänä joissain asioissa kun en tajua aina vitsejä, alan kertomaan yhtäkkiä jotain asiaa jota pidän hirveen hauskana tai muitten mielestä ihan outoja ja epäoleellisia asioita.

Kirjoittaminen on kyllä helpompaa. Mulle on sanottu aina että oon kirjoittamisessa jopa tosi hyväkin. Ala-asteella kysyin aina opettajalta, saanko jäädä sisälle kirjoittamaan välitunnin ajaksi ja usein sain.

Kun sit menin 17-vuotiaana Asperger-tutkimuksiin, jossa oli elämänkaarihaastattelu, niin olin kysynyt, voisiko mun ala-asteen opettaja kirjoittaa lapulle, näkikö hän mitään aspergeriin viittaavaa. Kirjoitti siihen että luokalla oli myös Asperger-poika ja että mielestään mulla ei ollut aspergeriin viittaavia asioita, eikä ollenkaan samoja juttuja kuin tällä pojalla. Kirjoitti että olin ujo ja hiljainen eikä ollut paljon kavereita.

Onneksi sain diagnoosin, muuten olis varmaan hankalampi elää, mulla oli ainakin paljon vaikeampia aikoja silloin ennen diagnoosia. Mulla päädyttiin kaiken maailman masennuslääkkeisiin, jotka ei auttaneet yhtään. Ja oikeasti kyse oli vaan siitä etten tiennyt miks olin semmoinen ku olin!

Tämä kirjoitus perustuu eräässä Facebookin suljetussa Asperger-ryhmässä käytettyihin puheenvuoroihin. Otteet julkaistaan kirjoittajan suostumuksella ja niiden lomassa on hänen yksityisviestillä lähettämiään lisäkommentteja. Sarjan seuraava osa julkaistiin 1.2.2016 nimellä AS-diagnoosi –kriisin paikka vai helpotus?.