Asperger-diagnoosi – kriisin paikka vai helpotus? (Asperger somessa, osa 2)

, , Kommentointi suljettu.

tammikuu-2016Tammikuun lopussa pohdittiin, onko Asperger-diagnoosin saaminen kriisi vai helpotus. Suurin osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että diagnoosi oli ollut joko helpotus tai sekä helpotus että kriisin paikka.

Moni koki helpottavaksi saada selityksen sille, miksei ollut ”niin sanotusti normaali”. ”Oli suuri helpotus saada nimittäjä vyyhdille, jonka keskellä tunsin itseni poikkeavaksi ja ulkopuoliseksi, vääränlaiseksi.”  ”Parasta on ollut se, että ymmärtää itseään paremmin diagnoosin takia eikä vaadi ”normaaliutta” enää itseltään.”

Yksi keskustelija kertoi, että diagnoosin saaminen oli johtanut jopa ihmissuhdeongelmien helpottumiseen: ”Diagnoosin myötä poistui osa siitä syyllisyydestä, jota kannoin mm. sosiaalisista epäonnistumisistani. Diagnoosi oikaisi myös joitakin ihmissuhteita, kun ihmiset ympärillä paremmin ymmärsivät, miksi toimin niin kuin toimin, etten tahallani ollut hankala tai yrittänyt olla erikoinen. Lähipiirissäni oli myös muutama ihminen, jotka eivät uskoneet diagnoosin olevan mahdollinen, koska heillä oli niin rajoittunut kuva siitä, miten Asperger voi ihmisissä näkyä. Kun virallinen diagnoosi vihdoin tuli, ei tarvinnut kinata siitäkään.”

Omien AS-piirteiden hyväksyminen saattoi olla kuitenkin myös vaikeaa: ”Eri asia on se, että miten hyväksyn ne piirteet itsessäni. Itsetunnossani on korjaamista, sillä uskon ihmisten pitävän mua vajaana asseuden takia. Musta tuntuu usein, että en osaa lainkaan keskustella ja mulla on pahe puhua asiat liian suoraan ja vilpittömästi.”

Jotkut olivat joutuneet miettimään elämäänsä uusiksi diagnoosin saamisen jälkeen. Yksi suorituskeskeisenä itseään pitävä keskustelija oli kokenut helpottavaksi sen, että sai lopulta oikeat viitekehykset elämäänsä. Hän oli yrittänyt aikaisemmin yltää aina ”niin sanotusti normaaliin elämään”, mikä johti loppuun palamiseen. Opiskelijat saattoivat nähdä diagnoosin saamisessa myös kriisin aineksia, koska se oli herättänyt heissä tarpeen pohtia, olivatko he sopivia työskentelemään omalla alallaan.

Keskusteluun osallistuneet miehet olivat tyypillisesti sitä mieltä, ettei diagnoosi ollut herättänyt heissä kumpaakaan tunnereaktiota, koska se vain vahvisti sen, minkä he tiesivät jo ennestään. Yhden mukaan se, ettei diagnoosista seurannut mitään tukitoimia oli sen sijaan ollut pettymys. Hän olisi kaivannut työkyvyn arviointia ja tietoa keinoista, joiden avulla voisi säädellä stressiä ja vireystilaa ”ettei kaikki kuormittaisi niin kauheasti”. ”Myös sosiaalisten taitojen harjoittelusta olisi ehkä ollut hyötyä, tietysti ikä- ja älykkyystasoon sovellettuna.” Mies olisi kaivannut tukea myös vanhemmuuteen, koska hänestä oli tullut yksinhuoltaja vain vähän ennen diagnoosin saamista.

Tässä sarjassa esitetään otteita tai koosteita Facebookin Asperger-ryhmissä käydyistä puheenvuoroista ja keskusteluista. Otteet julkaistaan kirjoittajien suostumuksella ja niiden lomassa saattaa olla keskustelijoiden yksityisviestillä lähettämiä lisäkommentteja. Sarjan edellinen osa julkaistiin nimellä Sain lopulta diagnoosin, vaikka en muistuttanut Asperger-poikia.